2.1 Rikottu ruumis, särjetty sielu

Elizabethin töihin lähdön jälkeen nukahdin, vaikkei se ollut tarkoitukseni. Pienen torkahduksen jälkeenkin sängystä ylös nouseminen oli eräänlainen saavutus, samoin kuin se, että onnistuin pukemaan paidan oikein päin päälleni kolmannella yrityksellä.

Olin laittanut kahvinkeittimeen kupillisen vettä ja viisi mitallista kahvia. Tuotos haisi palaneelle tervalle, mutta ehkä se pitäisi minut sopivasti hereillä.

Haaveilin jo iltapäivän tunneista. Joskus puolenpäivän jälkeen ehtisin ehkä nukkua. Tunti tai pari tekisi ihmeitä, ainakin niin toivoin.
   Havahduin korahdukseen, kun kahvinkeitin imaisi viimeiset vedet säiliöstä suodattimeen.

Kahvin haju ainakin kuvotti enemmän kuin piristi. Toisaalta, jos oksentaisin kahvini ulos, niin olisin ainakin varmasti hereillä.
   Tyhjä ruokakomero vei huomioni. Kuppia pitelevä käteni tärisi ja hermostuksissani tartuin ranteeseeni ihan niin kuin olisin sillä tavalla saanut käteni pidettyä aloillaan. Kuppi melkein putosi käsistäni ja puolet sen sisällöstä läikkyi lattialle. Voi helvetti nyt.



Etsiessäni katseellani rättiä tulin vilkaisseeksi uunin kelloon. Siihen, joka oli ollut väärässä ajassa jo pari kuukautta. Ei, se ei todellakaan ollut seitsemän aamulla. Ei ainakaan enää.



Voi vitun...
   Tämähän aamu alkoi hyvin.



Kahvi sai odottaa parempaa hetkeä. En tiennyt, olisiko myöhästymiselläni oikeasti mitään merkitystä, mutta sellaista riskiä en halunnut ottaa.

***



Olin juossut koko matkan siitäkin huolimatta, että kadut olivat jäisiä ja askeleeni haparoivia. Tasasin hengitystäni vasta sairaalan hississä ja pyyhin hikistä otsaani kumpaankin hihaani.



Ehkä se oli juoksemisen ansiota, en tiedä siitä, mutta sillä kertaa kuvotus iski vasta neljännessä kerroksessa. Vasta ensimmäinen valkotakkinen sai ihoni nousemaan kananlihalle. Se paskiainen hymyilikin vielä. Mikään ei ollut epäilyttävämpää kuin hymyilevä erikoislääkäri.
   Desinfiointiaineen haju kaiveli sisuksiani nenän kautta ulos.



Aulahoitaja tunsi minut jo. Hän ei kysynyt nimeäni, nyökkäsi vain äänettömän huomenentoivotuksen. Toivoin, että hänellä olisi ollut jotain sanottavaa. Jotain uutta. Jotain, mikä veisi ajatukseni pois tästä paikasta. Vihreistä hätäuloskäyntiopasteista, tuskaisen ja tuntemattoman potilaan vaikerruksesta, ällöttävästä muovilattiasta ja hajuttomuuden kuvottavasta aromista.
   Ei jumalauta, miksi edes kävin täällä?



Pelastukseni oli joka kerta se sama limsa-automaatti. Siitä sai tölkillisen energiajuomaa, joka haisi ja maistui niin imelille esansseille, ettei se jättänyt tilaa millekään muulle. En tykännyt siitä limusta, mutta tykkäsin siitä silti enemmän kuin muistoista, joita sairaala ympäristönä toi mieleeni.
   Viimeksi kun olin ollut tällaisessa paikassa, energiajuomat olivat olleet jyrkästi kiellettyjä. Aiheuttavat kuulemma rytmihäiriöitä. Mitäköhän se kardiologi sanoisi, jos tietäisi, mitä olin vetänyt viime yönä?



Askeleeni kaikuivat käytävällä. Ovet vetivät minua puoleensa. Tule tänne, tästä ovesta, täällä on kivoja lääkäreitä!
   Olin kuvitellut, että täällä käyminen olisi hankalaa vain aluksi ja että kun sitä tekisi päivittäin, se helpottaisi. Niin ei ollut.



Ovella olin vähällä oikeasti oksentaa. Onneksi en ollut syönyt aamupalaa.
   Isä oli istunut aamiaispöydässä.
   Purin sormiani, jotta se ajatus menisi pois. Ei se mennyt.
   John, mitä sinä teet?
   Tönäisin oven auki vaientaakseni muiston.



Mikään ei ollut muuttunut eilisestä. Samat hajut, samat lakanat, ilmeisesti myös samat vaatteet. No, joku sentään oli auttanut sen jätkän sängystä ylös, tai vielä todennäköisemmin pakottanut hänet siihen.
   "Huomenta, Adrian."
   Ei vastausta.



Otin itselleni tuolin nurkasta ja istuin vähän liian lähelle häntä. Ihan tarkoituksella. Jos se ärsytti häntä, niin aina parempi – siinä tapauksessa jätkä saisi tehdä asialle jotain ihan itse, olla kerrankin proaktiivinen, muuttaa elämäänsä itse. Mutta ei, ei minun istumiseni vaikuttanut ärsyttävän häntä tarpeeksi.
   Keskustelun aloittaminen oli aina yhtä hankalaa. 'Miten voit' olisi ollut kysymyksenä niin idiootti, että tajusin kyllä olla kysymättä sitä.
   "Yöllä satoi ihan kivasti lunta", sanoin lopulta. Vastaus oli väritön.
   "Kiva."
   Joo, niin varmaan.



Adrian vaikutti tavallistakin väsyneemmältä. Tokkuraiselta, ehkä. Muistin, että eilen hän oli näyttänyt tuskaiselta, joten ehkä hän oli nyt lääketokkurassa. Morfiineissa tai jossain. Vaikka ei kai sen enää pitänyt sattua, siitähän oli jo viikkoja.
   "Liz käski tuoda terveisiä."
   Adrian ei vastannut heti. Sykkeeni kiihtyi. Sen vähäisenkin keskusteluyhteyden menettäminen oli ainoa asia, jota jaksoin enää tämän jätkän kohdalla pelätä. Kaikki muu raivostutti.
   "Vie takaisin", hän lopulta sanoi, ja kaduttavan sekunnin murto-osan ajaksi painoin katseeni alas.



Korrektia tai ei, yritin tietoisesti välttää sinne katsomista. Se ei aina onnistunut. Kuvotus nosti taas päätään sisälläni.
   "Oletko syönyt?" kysyin, kun en muutakaan keksinyt. Vastaus joko jäi ynähdyksen tasolle tai sitten en vain saanut siitä selvää. Vedin syvään henkeä ja katsoin häntä silmiin, mutta tieto siitä, mihin olin äsken katsonut, viilsi silmiäni sisäpuolelta.



Tiesin, että Gary oli sekopää, mutta en ollut ikinä uskonut hänen menevän niin pitkälle. Aamuyön tunteina olin saanut suhteellisen tarkat koordinaatit siitä, mistä minun pitäisi hakea se, mitä parhaasta kaveristani oli jäljellä.
   Eikä se ollut paljoa. Periaatteessa kaikki ruumiinosat olivat olleet vielä siinä vaiheessa paikallaan. Garyn itsensä tekemä kiristysside, jonka tarkoitus oli kai pitää uhri nipin napin hengissä sairaalaan saakka, oli ihan liian tiukka, ja sen olin nähnyt heti. Mutta se, mitä muuta kuin jalan Gary oli vienyt sinä yönä... no, aika lailla kaiken muun paitsi sen tyhjän ja morfiinihuuruisen kuoren, joka nyt istui edessäni.



Hiljaisuus sattui meihin molempiin. Tai no, ei ehkä Adrianiin, jätkähän oli luultavasti suunnilleen kokovartalopuudutettu. Minun olisi silti vietävä edes omat ajatukseni muualle.
   "Haluaisitko lähteä ulos?"
   Adrian pudisti päätään. Mikä yllätys. Se tosin, että sain ihan oikeankin syyn kieltäytymiselle, oli oikeasti yllätys.
   "Odotan jotakuta."
   Kohotin kulmiani, mutta en sentään mennyt suoraan sanomaan, että tämä väite oli paskapuhetta eikä kukaan tulisi Adriania minun lisäkseni katsomaan. Elizabeth ei kestänyt nähdä tynkiä ruumiinosia sitäkään vähään, mitä minä kestin, eikä ketään muuta tietääkseni kiinnostanut. Valitettavasti.
   "Ketä?"



Adrian tuijotti lattiaa. Hänen ennen harhaileva katseensa oli keskittynyt johonkin kiintopisteeseen, ja näin, että hän mietti vastaustaan huolella. Lopulta hän kiersi koko kysymyksen.
   "En voi lähteä mihinkään."
   "Sen verran tajusin itsekin, mutta ketä oikein odotat?"
   Kuulin Adrianin hengittävän syvään.
   "Et usko kuitenkaan, jos sanon."
   "Sitähän me emme saa ikinä tietää, jos et kerro. Anna mennä. On tässä uskomattomampaakin settiä tullut sinun kanssasi käytyä läpi."
   Heti sen sanottuani olisin halunnut lyödä pääni pari kertaa kunnolla seinään. Ei noin pitänyt puhua, ei tässä tilanteessa. Ihme kyllä, se toimi.
   "Lucya."



En kyennyt muuhun kuin tuijottamaan. Olin ihan varmasti kuullut väärin. Ei, en ollut. Miten tällainen väite kuului kyseenalaistaa?
   "Siis... ketä?"
   "Lucya. Minun täytyy puhua hänelle."
   Oksettavan värinen muovilattia velloi valtamerenä allani. Ajattelin näkemiäni lehtiotsikoita ja sitä sairasta videota, joka oli pyörinyt loopilla isossa telkkarissa siinä varastossa. Ruumista, jonka olin nähnyt ruudulla itsekin, ja joka ei niin tarkan osuman jälkeen enää nousisi.
   "Adrian..." Kämmeneni hikosivat. "Adrian, kai sinä tajuat, että Lucy on..."
   Hiljaisuus.



Adrian ei enää katsonut minuun. Hän tuijotti näennäisesti ikkunasta ulos, mutta olin varma, että jos sälekaihtimet olisi sulkenut, se ei olisi vaikuttanut siihen katseeseen mitenkään.
   "Joo", hän sanoi hiljaa. "Kuollut. Niinhän ne sanovat."
   "Ketkä 'ne'?"
   "Sinä noin esimerkiksi."
   En enää pysynyt hänen järjenjuoksunsa perässä. Voiko sitä vielä nimittää järjenjuoksuksi?



Adrian oli yllättävän rauhallinen. Ehdin jo ihmetellä sitä, etten ollut varmasti ikinä nähnyt häntä noin tyynenä, mutta sitten muistin aiemmat arveluni kipulääkkeistä.
   "Hän halusi kaikkien uskovan niin." Adrian pudisti päätään. "Ja nyt sinäkin pidät minua hulluna, kun sanoin sen ääneen."
   Olisin halunnut sanoa, ettei kukaan pitänyt häntä hulluna, mutta tiesin, ettei se ollut ainakaan tässä vaiheessa enää totta. En sanonut mitään, joten hän jatkoi.
   "En ole hullu", hän sanoi hiljaa. "Tiedän kyllä, että virallisesti hän on kuollut, ja olisin uskonut sitä muuten, mutta... no, miten selität sen, että näin hänet? Useita kertoja? Tässä on jotain, mitä kummallekaan meistä ei ole kerrottu."



Adrianin katse muuttui entistä lasittuneemmaksi. Mielessäni olisi ollut yksi erittäin hyvä selitys sille, miksi Adrian näki entisen hoitonsa ramppaavan sairaalan tiloissa vielä kuolemansa jälkeenkin, mutta ehkä sitä ei kannattaisi nyt sanoa.
   "Minun pitää... mennä", sain sanottua. "Nähdään huomenna, vai mitä?"
   En olettanut Adrianin vastaavan.



Ihme kyllä, onnistuin kompuroimaan käytävää pitkin melkein aulaan saakka oksentamatta. Käytävän päässä oli pakko pysähtyä ja avata se esanssinen lime-passion-tauriini-sokerilitku. Kiskoin sen kurkustani alas kerralla maistamatta ja haistamatta mitään. Sydämeni hakkasi taas, eikä se johtunut energiajuomasta.

***



Olin aiemmin haaveillut takaisin nukkumaan pääsemisestä Adrianin tapaamisen ja ehkä kaupassa käymisen jälkeen. Olin ajatellut, että ehtisin nukkua ainakin tunnin ennen kuin pitäisi mennä auttamaan Trishiä kaman pakkaamisessa ja ennen kuin pitäisi taas lähteä myymään sitä.
   Se toive jäi sinäkin päivänä taka-alalle. Minulla oli parempaa tekemistä, vaikken oikeastaan tiennyt, mitä sillä paremmalla tekemisellä edes tavoittelin.



Miksi olin täällä? Mitä kuvittelin tällä voittavani?
   Kaipa olin ottamassa selvää asioista. Selvittämässä, oliko parhaasta kaveristani tullut jo totaalinen seinähullu. Halusin uskoa, että Adrian puhui totta eikä nähnyt harhoja. Voisin siis periaatteessa kääntyä takaisin ja tuudittautua siihen uskoon, että hän oli oikeassa ja... ja mitä sitten? Ketä valehtelu auttaisi? Näköjään Adriania, mutta kuinka kauan?



Haudalle oli ehtinyt jo kasvaa vähän nurmikkoa, mutta talvi oli pysäyttänyt vähäisenkin vihertymisen. Uskoin tietäväni, että olin oikeassa paikassa. Tämä oli niitten parempien sukuhautojen aluetta, joten jos en ollut oikealla haudalla, niin se ei joka tapauksessa olisi kaukana.
  Olisin halunnut, että se olisi ollut väärä hauta.



Riley, Lucy Annabelle. Ei kai niitä täällä kovin montaa asunut. Tai ainakaan samana päivänä tuskin oli kuollut kovin montaa Lucy Rileytä. Ei helvetin helvetti. Adrian oli siis oikeasti sekaisin... paitsi jos tämä ei ollutkaan Lucyn hauta? Jos haudassa makasi joku muu kuin Lucy Riley? Jos tämä olikin oikeasti lavastusta – jos meille ei ollut kerrottu kaikkea, ihan niin kuin Adrian oli väittänyt?
   Joku lähelläni puhui.
   "Istutukset eivät oikein menesty yöpakkasilla."
   Nostin katseeni vierasta ääntä kohti.



En ollut koskaan nähnyt sitä naista. Hän nyökkäsi kohti kukkamaljakkoa edessäni.
   "Hän piti valkoisista ruusuista."
   En sanonut tai kysynyt yhtään mitään. Naisen täytyi nähdä hämmennys kasvoiltani. Hän taputti penkkiä allaan.
   "Anne Riley. Sinun täytyy olla Adrian."



Olisi kai ollut korrektia oikaista se käsitys. Kyseessä taisi sentään olla Lucyn äiti, eikä kai ollut hirvittävän kohteliasta olla kertomatta hänelle, kenen kanssa hän jutteli tai kenen kanssa ei. Analysoin mielessäni pikaisesti sitä tapaa, jolla nainen oli lausunut Adrianin nimen, ja niin yllättynyt kuin olinkin noin ystävällisestä suhtautumisesta, päätin käyttää sitä törkeästi hyväkseni.
   "Joo. Olen minä."
   Kuulin hymyn naisen äänestä.
   "Tyttäreni puhui sinusta paljon. Istu."



Se oli hämmentävä hetki. Olisin kuvitellut, että Anne olisi mielellään piessyt tämän "Adrianin" käsilaukulla tai jotain eikä pyytänyt istumaan viereensä. Vaikutti melkein siltä, että Annella oli hyvin erilainen käsitys Lucyn ja Adrianin suhteesta kuin sen osapuolilla itsellään. Tai ainakaan Annella ei voinut olla mitään käryä siitä, missä vaiheessa siitä oli tullut Lucyn osalta pakottamista ja vainoamista.
   Anne huokaisi syvään, vapisten.
   "Hän oli ylpeyteni." Nainen sulki silmänsä hetkeksi. "Ja ehkä annoin Benjaminin opettaa tyttärelleen liikaa bisneksiä ja liian vähän muita asioita. Ehkä silloin hän olisi tehnyt valintoja, joita halusi tehdä, eikä valintoja, joita häneltä edellytettiin. Ehkä hän ei olisi valinnut Rayta. Ehkä Ray ei olisi ajanut häntä sellaiseen epätoivoon."
   Muistin ne otsikot etäisesti. Virallisesti kuolinsyy oli itsemurha. Vatsaani väänsi, kun ajattelin, miten paljon enemmän tiesin Lucyn viimeisistä hetkistä kuin hänen äitinsä. Annelle oli varmasti helpompaa kuvitella, että siinä oli ollut kyse avioerosta ja firman alamäestä eikä pakkomielteisestä eksästä ja kostonhimoisesta psykopaatista.



Kylmä viima puri korvalehtiini. Hieroin sormenpäitäni yhteen ja keräsin rohkeutta kysyä jotakin tärkeää. Anne ehti puhua ensin.
   "En nähnyt sinua hautajaisissa. Olisin toivonut, että olisin tavannut sinut siellä. Olisin halunnut... selvittää joitain asioita."
   Mitä siihen piti vastata? En vieläkään ollut ihan varma, oliko tämä koko keskustelu jonkun sortin henkilöllisyystesti vai suhtautuiko Anne oikeasti näin suopeasti mieheen, jonka syytä Lucyn avioero ja lopulta myös kuolema oli oikeastaan ollut. Riippumatta siitä, oliko kuolinsyy itsemurha vai ei, Annen täytyi osata sen verran päässälaskuja, että hänen täytyi pitää Adriania edes jonkin verran syyllisenä tilanteeseen. Ehkä minun pitäisi vetää syyllisen roolia, jota Anne vaikutti ystävällisyydestään huolimatta minulta odottavan.
   "En kyennyt", sanoin lyhyesti ja toivoin, ettei Adrian saisi koskaan tietää tästä keskustelusta. "Sitä paitsi... en... tai siis..."
   Anne taputti reittäni rohkaisevasti. Keskustelu ja koko filmaaminen alkoivat pikkuhiljaa ahdistaa. Halusin pois tästä tilanteesta, mutta kuinka nopeasti voisin lähteä? Vedin syvään henkeä. En jaksaisi tehdä tätä pehmeämmin, eikä minulla ollut voimia olla korrekti asiassa, joka ei oikeastaan liittynyt minuun mitenkään.
   "Oletko varma, että se oli juuri Lucy? Ettei se ruumis kuulunut kenellekään muulle?"
   No... sepä oli tahdikasta.



Jotain sellaista reaktiota siltä tahdikkuuden tasolta saattoi odottaakin. Hyvän tovin pelkäsin, että paniikkiaan huohottava Anne saisi sydänkohtauksen.
   "Miten saatat?" hän sai kuiskattua. Hänen tuskansa sattui minuun enemmän kuin olin ikinä osannut aavistaa, eikä ääneni ollut yhtään niin tasainen kuin olin haaveillut sen olevan.
   "Ajattelin vain, että jos... jos se olikin lavastusta –"
   Anne purskahti itkuun.



Hän keinutti itseään kuin pahempikin psykoosipotilas. Tuska oli käsinkosketeltava syvää, ja minusta tuntui oikeasti pahalta hänen puolestaan.
   "Minä olin se, joka tunnisti ruumiin!" Anne parkaisi niin, että viereiset sivukujat toistivat hänen lausuntoaan muutaman kerran. "Minä näin sen, sen... sen luodinreiän..."
   Anne ei enää kyennyt jatkamaan.



En osannut sanoa mitään. Pala nousi kurkkuun itsellänikin ja tunsin oloni suoraan sanottuna aivan hirveäksi ihmiseksi. Miksi olin edes ehdottanut mitään tuollaista? Siksi, etten halunnut uskoa, ettei parhaan kaverini päässä liikkunut enää mitään muuta kuin parvi talitinttejä? Kukkuu, saatana.
   "Olen pahoillani."
   Anne ei vastannut mitään.



Hänen itkunsa seurasi minua hautausmaan läpi. Olin varma, että kuulisin sen päässäni vielä pitkään. Vielä yölläkin. Jostain syystä toivoin, että voisin antaa sen kammottavan vaikerruksen suoraan Adrianille.



En mennyt kotiin suorinta reittiä. Halusin ajatella. Nukkua. Ajatella. Molempia yhtä aikaa.



En muistanut, milloin olin viimeksi ollut näin masentunut. Ehkä oikeuskäsittelyn aikaan. Joskus unissani näin vieläkin niitä hymyileviä lääkäreitä ja vähemmän hymyilevän valamiehistön.
   En halunnut ajatella vielä sitäkin nyt.



Puolikas pilleri osui sormiini. Se oli jännällä tavalla lämmin. Muistin omat myyntipuheeni viime yöltä. 'Tämän kanssa elämä on paljon hauskempaa.' 'Tämä piristää varmasti.' 'Auttaa vitutukseen.' Voisinko ottaa sen puolikkaan? Eikö kaikista koukuttavista lääkkeistäkin hankkiuduttu eroon siten, että annostusta pienennettiin eikä lopetettu heti? Olin ottanut eilisiltana puolitoista pilleriä, joten jos tänään ottaisin puolikkaan, niin sehän olisi lääketieteenkin nimissä sallittua ja jopa kannustettavaa. Logiikkani oli epätoivoista, mutta niin olin minäkin. Onneksi puhelimen viestiääni keskeytti sen ajatusketjun.



Se oli Elizabethilta. Tänään kuulemma menisi myöhempään koululla, mutta hän tulisi suorinta tietä kotiin. Lopussa oli suukkoemoji ja kaksi tärkeää sanaa. 'Rakastan sinua.'



Sillä viestillä oli ihmeellinen voima. Asiat olivat ehkä perseellään, mutta eivät ihan niin perseellään kuin voisivat olla. Ainakin minä ja Liz pitäisimme yhtä. Minun tehtäväni olisi pitää huoli siitä, että me molemmat jaksaisimme jatkaa yhdessä. Olimme ehkä molemmat väsyneitä ja vietimme ihan liian vähän aikaa keskenämme, mutta juuri siksi tänään olisi oikein hyvä päivä järjestää jotakin kivaa ihmiselle, joka vielä jaksoi muistuttaa minua siitä, mihin asioihin elämässä kannatti keskittyä ja mihin ei.

***



En ollut kummoinenkaan ruoanlaittaja, se myönnettäköön. Osasin kuitenkin heittää makaronia, jauhelihaa, sulatejuustoa ja vihanneksia kattilaan ja keittää ne kypsäksi.



Tai niin ainakin kuvittelin, kunnes makaroni klimppiintyi kattilan pohjalle ja paloi kiinni. No, ainakin ruoka oli kypsää ja ihan kelvollisen makuista, kunhan sitä ei kaapinut ihan pohjalta saakka. Voisin siis kattaa pöydän kahdelle ihan kunnolla eikä Lizinkään tarvitsisi tyytyä noutokinkkiin. En tosin ollut ihan varma, olisiko hän tämän mössön sijaan kuitenkin halunnut sitä noutokinkkiä.



Ehdin juuri viedä lautaset pöytään, kun puhelimeni soi. Trishin nimi välkkyi ruudulla. En olisi halunnut vastata, mutta minun olisi pakko.



Annoin turhautumiseni kuulua enkä edes tervehtinyt kunnolla.
   "Mitä asiaa?"
   "Onpa ihana kuulla noin ystävällistä ääntä", Trish naljaili. "Minulla on sinulle hommia."
   "Ei nyt."
   "Miksi ei?"
   "Minulla on muuta." Yritin pehmentää ääntäni edes pikkuisen. "Nyt on oikeasti ihan tosi huono hetki. Voidaanko jutella myöhemmin?"
   "Ei voida."



Trishin äänensävy kertoi kaiken siitä, miten turhautunut hän oli. Kai hän ajatteli, että olisin käytettävissä kellon ympäri. Niinhän olin tähän asti ollutkin, joten ei kai ollut Trishin vika olettaa, että niin olisi myös jatkossa.
   "Mitä ikinä se onkin, hoidan sen huomenna, jooko?"
   "Luulin, että haluat nopeaa rahaa ja paljon."
   "Niin haluankin, mutta –"
   "No, nyt olisi sellainen once in a lifetime -myyntikeikka. Paljon porukkaa ja paljon rahaa. Haluatko kuulla lisää?"
   Avain kääntyi lukossa. Pienen hetken harkitsin sanojani.
   "Hauskaa iltaa, Trish."



Täytyi myöntää, että luurin lyöminen korvaan Trishille sen tarjouksen jälkeen kadutti. Katumus kuitenkin kesti vain hetken.
   "Oliko se jotain tärkeää?" Elizabeth kysyi takanani. Pudistin päätäni ja taioin hymyn kasvoilleni.
   "Ei. Ei ainakaan niin tärkeää kuin sinä."
   Sammutin puhelimen.



Liz oli väsynyt. Tunsin sen.
   "Rankka päivä?"
   "Joo", hän mutisi olkaani vasten. "Yksi ongelmallinen oppilas... no, meillä oli poliisit tänään koululla. Se alkoi huitomaan puukolla ruokalassa. En tiedä, mistä se oli sen saanut. Mutta se tilanne oli ohi tosi nopeasti eikä mitään sattunut."
   Se sama ikävä muisto aamupäivän tunneilta yritti änkeä mieleni perukoilta etualalle. John, mitä sinä teet? Pakotin itseni keskittymään Elizabethiin.
   "Oletko kunnossa?"
   "Olen minä."
   "Hyvä. Tein sinulle ruokaa."



Ehkä se, että olimme molemmat väsyneitä ja kiireisiä, oli juuri meidän etumme. Ainakin tiesimme, ettei kumpikaan tehnyt sitä tahallaan, ja ainakin tiesimme suunnilleen, miltä toisesta tuntui. Uskoin, että sen avulla selviäisimme aika paljosta. Jopa ihan kaikesta. Etenkin kun otti huomioon, että me oikeasti rakastimme toisiamme.
   Kliseistä tai ei, mutta se ajatus nosti mielialaani enemmän kuin se puolikas speedi takkini taskussa olisi ikinä voinut nostaa.

***

theron kommentteja:

Persimon arvasikin oikein edellisen osan kommenteissa, eli Darryll oli tosiaan menossa Adrianin luo. Rutiinit todella lienee kohtalaisen tärkeitä, Adrian-parkahan ei ole enää ihan hirvittävän hyvissä sielun ja ruumiin voimissa...

Kysymyksiä kommentointia helpottamaan. Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata, ja halutessaan niistä saa vastata vain osaan.

1. Onko millään tasolla mahdollista, että Adrian olisi oikeassa väittäessään, ettei Lucy olisi kuollut?
2. Darryll hylkäsi Trishin tarjoaman keikan. Onko tästä seurauksia? Positiivisia, negatiivisia? Mistä keikasta ylipäätään olisi ollut kyse?
3. Miten tahdikkaaksi miellätte Darryllin toiminnan asteikolla 1-10? :D

Mulla on pari seuraavaa osaa valmiina varastossa, mutta mietin tässä että julkaisenko seuraavaksi sittenkin ekstran. Saapa nähdä.