2.2 Harha-askel

Puhelimen sulkeminen siltä illalta oli paras ideani vähään aikaan. Kukaan ei häirinnyt meitä koko iltana. Me häiritsimme toisiamme ja pidimme siitä huomattavasti enemmän kuin siitä, että olisimme tavanneet toisemme vasta nukkuessamme, niin kuin olimme tehneet jo parin viikon ajan.

Meillä ei ollut kiire mihinkään. Ei edes nukkumaan, vaikka Elizabethilla oli aikainen herätys. Olin luullut tarvitsevani eniten maailmassa unta, mutta juuri sillä hetkellä pelkkä sängyllä lojuminen ja sormista varpaisiin ulottuva raukeus teki minut harvinaisen onnelliseksi. Halusin olla vielä hetken hereillä, painaa sen muiston kiireettömyydestä kunnolla mieleeni ja olla vielä vähän aikaa enemmän läsnä kuin olin ollut viikkokausiin.



Ovi oli auki ja käytävän valo päällä. Liz halusi sen olevan niin. En ollut kysynyt, miksi, mutta luulin tietäväni vastauksen. Hän ei pelännyt pimeää, mutta hän halusi pitää ovet auki ja kutsuvan valon asunnossa, johon hän odotti yhden meistä vielä palaavan.
   Aluksi meidän piti olla täällä kaksin ehkä viikko tai pari. Sitten siitä tuli kuukausi, ja nyt en enää tiennyt, puhuttiinko Adrianin kohdalla viikoista, kuukausista, vuosista vai ihmiselämän mittaisesta ajasta ennen kuin hän voisi palata kotiin. Toivoin, että se raha, mitä keräsin niihin helvetin kalliisiin kuntoutusjaksoihin ja ehkä proteesiin, muuttaisi epämääräiset pelot ikuisuudesta varmaksi toivoksi viikoista. Ehkä.
   Suuta kuivasi. Nousin ylös.



Liz ei herännyt askeliini. Ohitin käytävän lampun ja astuin hämärään olohuoneeseen. Pohjaan palaneen makaronipadan omituisella tavalla houkutteleva tuoksu leijui vielä asunnossa.
   Ääni pelästytti minut.



Olin ihan varma, että olin kuullut ääntä ovelta. Puhetta, naurahduksen, jotain. Joku oli koskenut postiluukkuun, työntänyt luukun sisään, laskenut sen alas ja puhunut.

Vedin syvään henkeä. Yön pimeydessä ja univelkaisena ihan tavallisetkin äänet kasvoivat älyttömiin mittasuhteisiin. Naapuri oli varmaan kännipäissään erehtynyt ovesta, ei siinä sen kummempaa. Milloin minusta oli tullut näin vainoharhainen?



Tarkoitukseni oli juoda lasillinen vettä, mutta sen sijaan päädyin huuhtomaan kasvojani kylmällä vedellä. Kieltäydyin antamasta tilaa sille ajatukselle, että suurin osa siitä porukasta, jolle myin kamaa, oli myös kohtalaisen vainoharhaista. Että väärä liike vasemmalle tai taskuun työnnetty käsi saattoi saada ne kilahtamaan. Pahimmassa tapauksessa väärän väriset kengät olivat merkki salaliitosta heitä vastaan, tai siitä, että olinkin peitetehtävissä oleva kyttä, joka pidättäisi heidät heti, kun olisimme päässeet hinnasta sopuun.
   Se oli muuten yksi syy sille, miksen koskaan suostunut tinkimiseen. Poliisille tärkeintä olisi saada aikaan diili, myyjälle tärkeintä oli raha. Hinta oli kiinteä, eikä siitä joustettu. Aina löytyisi toinen ostaja, jos hinta ei sopinut –
   Kolahdus.



Mikä helvetti se oli?
   Mikä helvetti tuo oli?
   Miksi joku hakkasi ovikelloa avokämmenellä?
   Miksi minusta kuulosti siltä, että joku käynnisti poran?



En ajatellut mitään. En kyennyt. Hapuilin käteeni mitä tahansa terävää.
   Kuulin Lizin liikehtivän. Käteni osui veitsitelineeseen. John, mitä sinä teet? Tällä kertaa en ollut vainoharhainen, se poran ääni oli todellinen. En silti uskaltanut tarttua siihen veitseen.



Elizabeth oli minua paremmin varautunut. Nähdessäni pistoolin hänen kädessään olin viimein vakuuttunut siitä, etten kuullut omiani ja että joku oli oikeasti poraamassa tietään asunnon lukon läpi. Poran ääni yltyi.
   "Liz", sihahdin hänelle, mutta hän ei tainnut kuulla sitä sen surinan läpi. "Liz, anna se minulle!"



Kyllä hän taisi sittenkin kuulla minut, mutta hän ei reagoinut. Hän puristi pistoolia kaksin käsin. Tähtäys oli niin vakaa, että itse varmasti olisin hävinnyt tuolle naiselle tarkkuusammunnassa. Jossain toisessa tilanteessa se ajatus olisi ollut aika... sytyttävä.
   "Liz?"
   "Älä tule eteen."
   Sitä itsevarmuutta minun oli pakko ihailla, ja ehkä myös vähän pelätä.



Olisin silti halunnut viedä aseen häneltä. Työntää hänet kylppäriin ja pönkittää oven. Suojella häntä jollain tavalla.
   Tiesin, että hän ei olisi ottanut sellaista suojelua vastaan, joten en edes yrittänyt.

Liz lähestyi ovea hiipien. Poran ääni muuttui kimeäksi ja lukkopesästä kuului naksahdus. Olisin halunnut seistä oven vieressä ja hyökätä saman tien tunkeutujan kimppuun, mutta en halunnut osua Elizabethin tulilinjalle.
   Heti, kun ovi potkaistiin auki, Elizabeth huusi käskynsä.
   "Aloillasi, tai ammun!"
   Tulija pysähtyi.



En tiennyt, mitä sanoa tai ajatella. En ollut odottanut tätä, mutten tiennyt, mitä sitten olin odottanut. Trish hymähti.
   "Söpöä", hän totesi. "Laskehan se pyssy, muru, ettei ketään satu."
   Elizabeth ei hievahtanutkaan. Trishin vaativa katse kääntyi minuun.



Adrenaliini pakeni suonistani. Polvista katosi tunto.
   "Se on Trish", oli ainoa, mitä sain sanottua. Toivoin, että olin joskus maininnut Elizabethille sen nimen, ja että hän osaisi yhdistää sen johonkin sellaiseen, joka ei olisi meille vaarallinen. En tosin ollut siitä seikasta enää hirveän varma. Elizabeth näytti rentoutuvan vähän, mutta hän ei laskenut asettaan, ja syykin olla tekemättä niin kävi pian selväksi.
   "Eikä vain Trish!" kuului oven toiselta puolelta, ja Trishin viereen nousi joku, jonka kasvot muistin vähän liian hyvin.



Elizabeth ei luottanut sen jätkän kasvoihin. Minäkään en luottanut, eikä Jonathan itse luottanut siihen, etteikö Liz vetäisi liipaisimesta, jos hän liikkuisi liian ketterästi.
   "Darryll, et viitsisi?" Jonathan pyysi. "En tykkää siitä tavasta, jolla muijasi osoittelee minua aseella päähän."
   "Minä en tykännyt tavasta, jolla murtauduit asuntomme ovesta sisään", Elizabeth heitti takaisin ja kohensi otettaan pistoolista.
   "Älä viitsi, typy –"
   Jonathan vaikeni, kun Elizabeth otti askeleen lähemmäs häntä.



Päätäni särki. Kaduin sitä, etten sittenkin ollut käyttänyt iltaa nukkumiseen.
   "Päästä heidät sisään", huokaisin Elizabethille. "Molemmat. Ja laita se ase pois."



Elizabeth lakkasi kyllä tähtäämästä Jonathania otsaan, mutta asetta hän ei laittanut pois. Hän kyräili vastahakoisena molempia yövieraitamme, jostain syystä etenkin Trishiä. Tiesin, että hän piti tästä vierailusta vielä vähemmän kuin minä, enkä ihmetellyt sitä lainkaan.



Jonathan otti mukavan asennon keittiön tuolilla ja Trish jossain takanani. Olisin halunnut sanoa jotain terävää siitä, olisiko minua voinut tulla tapaamaan jollain vähemmän uhkaavalla tyylillä, mutta ajatukseni ei juossut enkä saanut sitä puettua sanoiksi.
   "Missä menet, kaveri?" Jonathan kysyi. "Katosit johonkin jo muutama kuukausi sitten."
   "Ei kuulu sinulle."
   "Älä viitsi. Ei kanneta kaunaa, jooko?"
   "Kaunaa?" toistin. "Mistä helvetistä minä kantaisin sinulle kaunaa?"
   "Sinulla ja Tessillähän oli joku juttu. Ja sinua vitutti, kun Tess muutti minun luokseni."
   "En tiedä, missä pilvessä olet, mutta minulla ja Tessillä ei ollut koskaan yhtään mitään. Jos tuntisit Tessin, tietäisit sen."
   Trish rykäisi takanani.



Elizabeth vaikutti pitävän erityisen tiiviisti silmällä juuri Trishiä. Olisin itsekin halunnut tehdä niin.
   "Tämäkö oli joku teidän yhteinen suunnitelma?" kysyin. "Murtautua yhdessä kämppääni, koska...?"
   "Koska herraa ei saanut kiinni mitenkään muuten", Trish näpäytti. "Sinulla oli töitä tänään. Tulin vilkaisemaan, oletko vielä hengissä."
   "Sitä paitsi se ei ollut mikään yhteinen juttu", Jonathan lisäsi. "Trish tuli Oasikseen ja mainitsi sinut. Minä kysyin, mitä Trish tietää sinun liikkeistäsi, kun jätkää ei ole näkynyt yhtään missään. Ehdotin, että kävisimme luonasi, kun kerran Trish tiesi osoitteesi. Tajuatko?"

Luulin, että hiljaisuuteni olisi kertonut Jonathanille tarpeeksi hänen tarinansa uskottavuudesta. Tai edes se, miten tiiviisti tuijotin yöllistä lumipyryä hänen takanaan.
   "Me olemme oikeasti kaivanneet sinua", Jonathan maanitteli. "Tess ja minä ja Mick. Okei, Mick lähti Eurooppaan, mutta me muut. Et sanonut mitään, katosit vain ja feidasit kaikki vanhat jutut elämästäsi. Luulitko, ettemme muistaisi sinua?"
   Olin vähällä sanoa ajatukseni ääneen: sen, että aika, jona olin pyyhkinyt elämästäni suunnilleen kaiken, oli aika, jona en ollut muistanut nimeäni itsekään. Jopa siinä väsymyksessä tajusin, että Jonathan oli tyyppi, jolle ihan viimeiseksi avautuisin Garysta.



En katsonut häneen. Hän oli jatkamassa saarnaansa, mutta minä ehdin ensin.
   "Oli hankalat pari kuukautta."
   "Olisit pyytänyt apua!"
   "Apua?" toistin. "Viimeksi kun pyysin sinun apuasi, pöllit minulta pari tonnia käteistä ja luottokortin."
   "Aha! Sinä siis kannat kaunaa? Et vain myönnä sitä!"
   "En kanna kaunaa, mutta minulla on sinusta mielipide ja se on se, että olet kusipää. Sitä mielipidettä ei yhtään kevennä se, että murrat oveni puoli kahdelta yöllä päästäksesi väittämään, että tapasit Trishin Oasiksessa."
   "Me tapasimme –"
   "Jos olisit kävellyt kämpiltäsi Oasikseen, sinulla olisi lunta vaatteissasi. Tai no, nyt se olisi vettä, ja olisit edelleen märkä. Trish haki sinut autolla jostain, mistä tulitte suoraan minun ovelleni."
   "Minä en –"
   "Turvat kiinni, molemmat!" Trish yhtäkkiä kiljaisi, ja se tehosi meistä kumpaankin.



Kuulin Trishin marssivan lähemmäs. En suostunut katsomaan häneenkään. Olisin vain halunnut paiskata nuo molemmat pihalle ja jatkaa sitä, mihin olimme Lizin kanssa jääneet, olisipa se sitten nukkumista tai ihan mitä tahansa muuta kuin näiden idioottien kuuntelemista.
   "Sinulla oli töitä tänään", Trish sihahti. "Luotin sinuun."
   "Ilmoitin sinulle ihan selkeästi, etten ole tänään vapaa."
   "Ehkä niin, mutta minä oikeasti tarvitsen sinua. Ja jos et auta tänään, etsin jonkun, joka hoitaa hommansa silloin kuin tarvitsen häntä."
   "Kiristätkö minua?"
   "Jep. Iloksesi muotoilen sen vielä oikein selvästi: jos et nyt lähde mukaani, et saa enää uusia myyntieriä. En haluaisi tehdä sitä, mutta siinä kamassa on kiinni muidenkin kuin minun rahaani, joten et jätä minulle vaihtoehtoja."
   Suljin silmäni. Kun avasin ne, kohtasin Lizin katseen.



Hän ei sanonut mitään. Yritin pyytää häneltä sanattomasti jotakin mielipidettä asiaan, ja jollain tavalla hän ymmärsi viestini.
   "Tiedät säännöt", hän sanoi hiljaa. "En ota kantaa, koska en voi."
   Huokaisin.
   "Tämän kerran?"
   "Ei. Sanon vain, että jos pidät sitä tärkeänä, mene minun puolestani. Mutta älä kerro mitään jälkikäteen."
   Siinä kaikki.



Olisin toivonut, että "tärkeänä pitämisen" sijaan Liz olisi käyttänyt kriteerinä "jos haluat tehdä sen". Jos kyse olisi ollut siitä, mitä halusin tehdä ja mitä en, valinta olisi ollut selvä. Jälleen kerran kyse oli tärkeämmistä asioista, sellaisista, joissa minulla ei ollut päätäntävaltaa. Joissa minulla ei ollut kontrollia.
   "Käyn pukemassa päälleni", mutisin, ja Jonathan päästi suustaan riemukkaan voitonkiljaisun.

***

Metro kohisi liian kovaa. Valot ympärillämme olivat liian kirkkaita. Trish ja Jonathan olivat liian tuttavallisissa väleissä ollakseen tavanneet vasta tänä yönä.
   Halusin kotiin nukkumaan.

Halusin Elizabethin viereen. Halusin rakastaa vielä vähän aikaa. Halusin unohtaa työt, joita toisessa maailmassa ei nimitetty töiksi, vaan rikoksiksi. Halusin, että loisteputkien valot särkisivät päätäni omassa kylppärissäni, kun kärsisin vatsataudista ja soittaisin pomolle johonkin hienoon toimistokompleksiin kertoakseni, että olen sairas enkä pääse töihin.
   Ja paskat.
   Portsari käski näyttää paperit luultavasti pelkästään Jonathanin takia.



"Yritä edes", Trish komensi heti päästyämme ovista sisään.
   "Mitä?"
   "Näyttää siltä, että sinulla on hauskaa."
   "Pakotit minut tänne. Se ei ole hauskaa."
   "En minä välitä vittuakaan, onko sinulla oikeasti kivaa vai ei, mutta kukaan ei osta kamaa jätkältä, joka ei voi käyttää myyntipuheena fraasia 'haluatko, että sinulla on yhtä hauskaa kuin minulla'."
   "Olisit miettinyt sitä ennen kuin päätit –"
   "Äh, älkää viitsikö!"



Jonathan kuulosti huvittuneelta. Hän vilkuili vuoroin minua ja Trishiä.
   "Riitelette kuin vanha aviopari. Eikö teillä joskus ollut joku juttukin?"
   En voinut vastustaa kiusausta tarttua lapsellisimpaan loukkaukseen, jonka keksin.
   "Trish nyt on sen sortin kyläpyörä, ettei täältä löydy varmaan ketään, kuka ei olisi polkenut häntä."
   Trish nauroi, muttei iloisesti.
   "Varo sanojasi, herra Gray..."
   "Tai mitä?"
   "Tiedät kyllä."



Vaikenimme. Jonathan saattoi meitä kattotasanteen baaria kohti. Huono gangstahiphop lävisti tärykalvoni. Päätä särki entistä kovemmin ja toivoin vain, että se keikka olisi ainakin nopea keikka.
   Trish työnsi jotain taskuuni. Tunnustelin taskunpohjia ja löysin muutaman pienen muovipussin. Pillerit olivat eri muotoisia kuin yleensä.



"Mitä se on?"
   Trish hymähti.
   "Sitä tavallista. Myy kaikki." Hän madalsi ääntään. "Satasen kappale."
   Sisälläni kuohahti.
   "Olen aina päättänyt hinnan itse, Trish."
   "Niin olet, muttet tänään."
   Jos Trishin oli tarkoitus saada minut tuntemaan oloni vielä masentuneemmaksi ja kontrollin menettäneeksi, niin hän onnistui siinä erittäin hyvin.



Vihasin niitä lasereita Oasiksen tanssilattialla. Olin aina vihannut. Vihasin myös sitä, miten täällä soi vain paska musiikki, ja sitä, miten olin joskus oikeasti harkinnut vaihtavani genreä saadakseni keikkoja jostain muualtakin kuin Basixista. Miksi olisin halunnut soittaa täällä?
   Trish katosi salamana naisten vessaan. Oletin, että hän halusi hoitaa myyntinsä siellä.



Jumituin ovelle. Halusin pois, mutta pillerit polttivat taskussani. Inhosin Jonathanin hikistä kättä selkäpuolellani.
   "Piristy, Darryll", hän tokaisi. "Ollaan niin kuin ennen."
   Olisin halunnut sanoa siihen jotain nokkelaa ja loukkaavaa, mutten ehtinyt. Joku lähelläni kiljaisi nimeni.
   "Darryll!"



Melkein kaaduin, kun hän loikkasi syliini. Hän rutisti minua tavalla, joka sai minut pohtimaan, kävikö hän nykyään salilla.
   "Darryll!" hän kiljaisi uudestaan korvaani, mutta se ei sattunut yhtään niin paljon kuin basson jytke. "Missä olet ollut?!"
   "Minähän sanoin", Jonathan mutisi vieressäni.



Huulilleni eksyi väkisinkin hymy. Haistoin hänen hajuvetensä, jonkin purkkamaisen ja vähän lapsellisen, ja vastapoltetun pilven.
   "Kiva nähdä, Tess."
   "Ai kiva nähdä!" hän huudahti. "Jumalauta! Jätkää ei ole näkynyt kuukausikaupalla missään ja sinusta on kiva nähdä? Pitäisikö minun loukkaantua tuosta?"
   Tess suikkasi suukon ohimolleni. Laskin hänet varovasti alas.



"Mahtavaa, että olet täällä", Tess kihersi. "Minulla on niin paljon kerrottavaa. Ja puhuttavaa. Ja tarjottavaa. Ja... ei hemmetti... tule tänään meille, jooko?"
   Jonathan vaihtoi asentoa vieressäni. Tiesin, että hän tunsi olonsa epämukavaksi, ja oudolla tavalla nautin siitä.
   "En usko, että hän tulee", Jonathan töksäytti. "Hän on varattu nykyään."
   Tess kohotti kulmiaan lyhyeksi hetkeksi, mutta vakavoitui pian.



Hän katsoi Jonathania tyynen rauhallisesti olkapääni yli, kasvoillaan sama hymy, joka hänellä oli suunnilleen aina. Tess kallisti päätään.
   "Kukaanhan ei kysynyt sinulta mitään, Jon", hän kujersi. "Painu vittuun. Meillä on Darryllin kanssa juttu kesken."
   Vau. Muistin taas, miksi tykkäsin Tessistä.



Jonathania ei tarvinnut kahdesti käskeä. Tess tuli heti lähemmäs. Näin strobovalojen ja lasereiden välkkeen heijastuvan hänen silmistään.
   "Meille", hän kuiskasi. "Nyt. Siellä on pari muutakin. Jonathan ei tykkää ryhmäjutuista, mutta kuka siltä kysyisi?"
   Hymähdin.
   "Sori, Tess, mutta Jonathan oli oikeassa."
   "Eikä!" hän huudahti. "Varattu? Kenelle? Älä viitsi!" Tess kikatti hysteerisenä. "Kuinka paljon myöhästyin?"
   "Pari kuukautta."
   "No, kai minä silti yhden pusun saan?"
   "Jos pidät sen kielen omalla puolellasi."
   "Ehkä. Jos teet siitä sen arvoista."
   "Aina, Tess."



Tiesin, ettei Elizabeth olisi pitänyt siitä. Hän ei kuitenkaan ollut näkemässä. En uskonut, että hän muutenkaan ymmärtäisi Tessin elämäntyyliä. Harva ymmärsi muutenkaan. En ollut aina itsekään tajunnut logiikkaa siinä, miten Tessille kaikki seksuaalinen kanssakäyminen oli vähän niin kuin pastan syöminen: sitä tehtiin silloin kuin huvitti ja aina vähän eri lisukkeilla, oltiinpa suhteessa tai ei. Tavallaan kadehdin hänen kykyään olla niin vapaa ihan kaikesta.



Yhtäkkiä löysin itseni sohvalta, jolle Tess oli pakottanut minut istumaan. Hän puristi minua reisillään ja yritti selvästi suostutella minua johonkin.
   "Tess... mitä... sinä teet?" yritin saada sanottua niiden suudelmien välissä.
   "Teen siitä sen arvoista", hän henkäisi. "Pussaat kuin ujo teini nykyään. Naisesi kiittää minua vielä tästä oppitunnista."



Tykkäsin siitä, se oli pakko myöntää. Samalla päässäni hakkasi ajatus siitä, ettei Elizabeth tykkäisi siitä yhtään.
   "Tess..."
   "Oletko kysynyt häneltä, haluaisiko hän tulla?"
   Minä haluaisin.
   "En usko."
   "Oletko kysynyt?"
   Tarvitseeko minun?
   "Tess, hän ei ihan oikeasti ole..." Uusi suudelma tyhjensi keuhkoni. "Hän ei harrasta ryhmäjuttuja."
   "Kysy, jooko?"
   Haluan sinut yksin.
   En ehtinyt vastata mitään. Uusi ääni liittyi seuraamme.
   "Hei, Darryll."



Tessin seikkailevat kädet pysähtyivät. Tunnistin Sheilan kasvot ja käytin tilaisuuteni hyväkseni.
   "Moi, Sheila." Hymyilin. "Miten menee?"
   Tess luovutti vihdoin minun suhteeni ja kohottautui sylistäni. Kuiskasin hänen korvaansa vielä jotakin.
   "Sori, Tess. Ei hän tykkäisi siitä."
   "Ymmärrän kyllä", hän kuiskasi takaisin. "Ei se mitään."



Sheila istui viereeni, kun Tess lähti. Salaa olin kiitollinen siitä, että Sheila oli katkaissut näköpiirissä siintäneet pitkät maanittelut ja vakuuttelut siitä, ettei Elizabethia oikeasti saisi lähtemään mihinkään parinvaihtojuttuihin tai muihinkaan vähän likaisempiin bileisiin.
   "Jäit sitten Arboriin?" kysyin Sheilalta, ja hän nyökkäsi.
   "Hetkeksi." Hän huokaisi. "Onko Adrian mukanasi?"

Se siitä sitten. Hetkeksi kohonnut mielialani laski kuin lehmän häntä.
   "Ei", sanoin hiljaa. Sheila ei jättänyt asiaa sikseen.
   "Missä hän on?"
   "Hän on..." Nielaisin. "Hänelle sattui... onnettomuus."
   Sheila oli pitkään hiljaa. Tajusin kyllä, mitä hän ajatteli.
   "Hän ei ole kuollut."
   "Vaan?"
   "Sairaalassa."



Sheila katsoi minua silmiin, mutta hänen ilmeestään oli vaikea tulkita mitään. Kuulin Jonathanin vislaavan Tessille kauempana ja Tessin solvaavan häntä, vaikka olin luullut, että he olivat yhdessä.
   "Missä sairaalassa?"
   "Arbor Generalin kuntoutussiivessä. Miksi kysyt?"
   "Voisiko häntä käydä katsomassa?"
   En tiennyt, mitä vastata. Ei kai sitä voinut kieltääkään. Ehkä siitä olisi jotain hyötyä?
   "Joo. Voit." Nielaisin. "Osasto F6, huone 4. Älä mene aamulla, se nukkuu pitkään."
   Keskustelumme päättyi siihen. Minua alkoi oksettaa.



Miesten vessa oli luonteva pakopaikka. Toivoin, että olisin sittenkin saanut viettää vielä hetken Tessin kanssa. Irti kaikesta, irti kaikista. Se olisi ollut väärin. Elizabethiin olisi sattunut. En halunnut satuttaa häntä, maksaisipa se itselleni ihan mitä tahansa. Vihasin kuvaani peilissä ja vihasin kysymystä siitä, miksei tässä maailmassa saanut enää nukkua.
   Vessakopin ovi aukesi.



Joku tuntematon kaveri pesi käsiään vähän turhan kauan ja kuivasi niitä housuihinsa vähän turhan kauan. Tiesin kyllä, miksi miestenvessoissa käyttäydyttiin näin. Tiesin, miksi hän vilkuili molemmille oville ja puri huultaan. Muistin, että minulla oli joku tehtäväkin tälle yölle, ja että sen tehtyäni voisin nukkua.
   "Kuulin, että sinulla olisi myydä jotain", jätkä mutisi omalle peilikuvalleen. "Irtoaako?"
   "Paljonko tarvitset?" kysyin.
   "Paljonko sinulla on?"
   Nauroin ääneen.



Siirryin lähemmäs häntä ja katsoin kaveria silmiin.
   "Minulla on sitä niin paljon, etten myy sinulle kaikkea kerralla."
   "Olisit reilu", hän kuiskasi. "Voin kyllä maksaa siitä, mutta tarvitsen oikeasti ainakin kymmenen."
   "Minähän olen reilu. Olen jopa niin reilu, etten anna sinun tappaa itseäsi sillä määrällä, vaikkei minun pitäisi välittää koko asiasta paskan vertaa."
   "Maksan tuplat."
   Kohotin kulmiani. Jätkä nyökkäsi ja vilautti setelinippua housujensa taskusta. Mietin tarjousta ihan liian vähän aikaa.



Jälkeenpäin mietin, että oli kai joku moraalinsa myynyt pienemmästäkin summasta. En todellakaan tiennyt, mitä se kaveri aikoi sellaisella määrällä speediä, mutta ainakin se maksoi hyvin. Jos saisin samanlaisia tarjouksia vastaisuudessakin, voisin lopettaa paljon aiemmin kuin kuvittelin.
   Pelkäsin silti, että omatunto alkaisi kolkuttaa. Tai no. Ei siinä ollut omatunnosta kyse, vaan siitä, että sen erän myyminen vain yhdelle kundille taisi olla aika paskamainen virhe.
   Ei se jätkä ollut itsetuhoinen. Hän diilaisi sen eteenpäin kristallina, ja pahimmassa tapauksessa vetäisi minutkin kuseen siinä hommassa.



Minun ei kuulunut tehdä virheitä. Minun ei kuulunut olla niin väsynyt, etten ajatellut selkeästi. Minun ei kuulunut tehdä päätöksiä, joita katuisin kaksi minuuttia niiden tekemisen jälkeen, koska ne päätökset olivat idiootin päätöksiä.
   Halusin pysyä tämän yön hereillä. Hoitaisin homman kotiin.



Molemmat pillerit polttivat suuta. Toinen niistä jäi hetkeksi kiinni kurkkuun. Pakotin ne molemmat alas, join jääkylmää vettä suoraan hanasta enkä katunut enää mitään.

***



Speedin kanssa nousuja ei tarvinnut ikinä odottaa liian pitkään.



Trish oli toimittanut minulle pari pussia lisää. Myin sen kaiken ja hilasin hintaa vähän ylöspäin, vaikkei Trish ollutkaan antanut siihen lupaa. Ei hän minua määräisi. Päätin itse, mitä tein, ja tein sen tyylillä.



Tessin nauru soi korvissani. Tiesin, että kohta pitäisi lähteä kotiin. Että Elizabeth odottaisi minua. Tarjoaisin hänelle kynttiläillallisen heti seuraavana viikonloppuna korvaukseksi tästä hommasta.
   Basso alkoi vähitellen sattua taas korviin.



Kuten sanoin, nousut tulevat nopeasti. Niin tulevat laskutkin. Eivät tosin yleensä näin nopeasti.



Ne ovat niitä laskuja, joissa maailmasta katoavat värit. Niitä pahimpia kaikista. Niitä, jotka suostuttelevat ottamaan lisää.
   Tässä oli jotain muutakin.



Käsistäni jäi märät läntit käsienpesualtaan reunoille. Otsastani tippui hikeä lavuaariin. Minulla oli kuuma ja kylmä ja kaikki sattui.



Tämä ei ollut OK.
   Tämä ei ollut OK.
   Minä en ollut OK.
   Minun sydämeni hakkasi ja mietin, tiesinkö itsekään, mitä olin myynyt tänään.



Lavuaarissa oli verta. Minun vertani. Hyytyneitä sielun klimppejä.
   Minuun sattui.



Sattui.
   Sattui.
   Sattui.
   Se ei ollut puhdasta kamaa.
   Sattui.



Oliko se lattia vai seinä?
   En tiennyt enkä välittänyt. Se oli kylmä. Jäätävän kylmä. Ihanan kylmä. Sattui.
   Minä kuolen tänne.
   Hikeni tippuu lattialle, vesi nousee ja minä hukun.



Sydämeni hakkaa
   Jättää lyöntejä väliin
   En saa henkeä
   Apua



"Darryll, oletko kunnossa?"

***

theron kommentteja:

Mulla on aivan julmettu kiire koko viikon ja muutenkin alan vähän hajoilla, mutta onneksi tää osa oli valmiiksi muotoiltuna luonnoksissa (kuten myös kolme seuraavaa). Sen kuin heitän loppukommentit perään niin hyvä tulee ;)

Yllämainitusta syystä menen suoraan osakysymyksiin. Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata, ja halutessaan niistä saa vastata vain osaan.

1. Sheila ilmestyi taas ei-mistään paikalle! Käykö hän Adrianin luona? Veikkauksia siitä, onko sillä käynnillä merkitystä yhtään millekään?
2. Mitä Darryllille kävi, ja kuka hänen vointiaan tiedustelee?

Toivottavasti tykkäsitte ♥

P.S. Mietin tämän osan nimeä aika julmetun pitkään, vaihdoin sitä jo kerran julkaisun jälkeen, ja harkitsin jo heittäväni otsikoksi luovasti "V*ttu mitä paskaa". Sitten funtsin, että jos sen oikeasti laittaisi sitaatteihin, niin se voisi kuvastaa myös Darryllin mietteitä tuon sen vetämän kaman suhteen... :D