2. Darryll

♫

Kuuluisa ja ehkä viisaskin mies sanoi kerran, että tapa, jolla käytämme aikamme, määrittelee sen, keitä me olemme. Sellaisesta sanonnasta voisi vetää montakin johtopäätöstä moneen eri suuntaan, ja jokainen niistä olisi tavallaan vinksahtanut käsitys todellisuudesta.

Aikaa voi käyttää odottamalla parempia hetkiä. Se tekisi meistä siis joko odottajia tai toivorikkaita.
   Syksy ei ollut Anne Arborissakaan paras vuodenaika toivolle tai parempien versojen odottelulle.

Talvi tuli yhdessä yössä, siltä se ainakin tuntui. Yö, jonka jälkeen katuja peitti harsonohut ensilumi, oli yö, jonka aikana Darryll päätti, ettei kaikkien näiden viikkojen jälkeen aika olisi se, joka asettaisi hänelle mitään ehtoja. Kahdessakymmenessä tunnissa ihminen ehti tehdä niin paljon enemmän kuin kahdeksassa tai kymmenessä tunnissa.
   Se toimi paremmin kuin Darryll olisi ikinä uskaltanut uneksiakaan.

Hän pärjäsi hyvin niin kauan kuin ei tehnyt virheitä. Tänään hän oli tehnyt. Sivukujien pinnalla kiiltelevä musta jää oli koitua Darryllin kohtaloksi jokaisella juoksuaskeleella, mutta enemmän kuin jäätä hän kirosi lunta, johon hänen askeleensa piirtyivät tarpeeksi tarkasti kenen tahansa seurattavaksi.
   "Pysähdy!"
   Joku heitti häntä jollain, joka osui viereisen varaston seinään ja särkyi.

Darryll ei tiennyt, keitä ne olivat, mutta niitä oli liikaa ja ne olivat vihamielisiä. Hän muisti nähneensä viisi tai kuusi hahmoa ostajan lisäksi ennen kuin oli tajunnut, että nyt kannatti kääntyä ja juosta katsomatta taakseen.
   Pistooli painoi takin taskussa. Oljenkorsi oli aina mukana, mutta ei sitä kannattanut käyttää, jos sille oli yksikin järkevä vaihtoehto. Ja niin kauan kuin jalat kantoivat ja liikkuivat nopeammin kuin takaa-ajajien jalat, vaihtoehtoja oli.
   Jossain käynnistyi auto, sen jälkeen moottoripyörä. Voi vittu.

Lastauslaiturilla oli niin paljon autojen ja ihmisten jälkiä, etteivät Darryllin omat jalanjäljet erottuisi niiden seasta. Hän pidätti hengitystään ja päästi uloshengityksensä hillitysti alaspäin, kohti polvia, jottei ilmaan nouseva höyry paljastaisi häntä. Sydän hakkasi päässä eikä hän hetkeen kuullut mitään muuta kuin oman sykkeensä.

Lastauslaituri oli kirkkaasti valaistu, ja ehkä juuri siksi ne tyypit eivät olettaneet Darryllin piiloutuneen juuri sinne. Olisi loogista tavoitella pimeyttä suojakseen. Darryll olisi halunnut ajatella, että valoon jääminen olisi ollut tietoinen valinta ja älykästä taktikointia, mutta ei se niin ollut. Se oli hätäratkaisu, jota hän oli ajatellut ihan liian vähän, mutta joka tällä kertaa toimi, koska mukana oli myös ripaus tuuria.
   Hänen olisi pitänyt tajuta homman nimi jo siinä vaiheessa, kun tapaamispaikka oli vaihtunut lennosta. Tai ehkä mieluummin jo neljännestä tekstarista, jossa kysyttiin, oliko hän yksin. Tai jo siitä, miten ostaja ei muka tuntenut Trishiä. Kaikki hänen asiakkaansa tunsivat Trishin, jos eivät muuten, niin ainakin pimeän verkon nimimerkkinä, koska sitähän Darryll käytti itsekin. Keikka oli sisältänyt niin paljon niin ilmiselvää peittelyä, ettei se ollut voinut olla mitään muuta kuin ansa.

Darryll nousi vasta, kun oli varma sekä siitä, ettei enää kuullut moottoripyörän, auton tai askelten ääntä että siitä, että hän jäätyisi perseestään kiinni asvalttiin jos jäisi vielä hetkeksikään paikalleen. Hiljalleen satava lumi kasteli hänen hiuksensa ja peitti jäljet takana. Aamulla se olisi jo sulanut. Aamulla sulaisi paljon muutakin, kuten hänen järkensä, jos hän ei kohta pääsisi nukkumaan.
    Ennen nukkumista olisi hoidettava asioita. Kyseltävä asioita.
   Voi vitun Trish, Darryll ajatteli ja mietti, oliko se nainen saanut viimeinkin tietää, ettei Darryll ollut koskaan mitään ambulanssia soittanut ja ettei hänkään edes tiennyt, kenen ansiosta se nainen oli vielä elossa. Pienen pelotteluansan järjestäminen kostona olisi jotain Trishin tapaista, mutta ei sittenkään niin kovin todennäköistä. Hänestä tuntui, että Trish tietäisi tästä silti enemmän kuin hän itse.

***

 

Darryll

Auto oli siellä missä sen pitikin olla, ajovalot päällä ja ikkuna auki, niin kuin olisin ollut muka koko ajan jossain ihan lähellä sitä. Kukaan ei ollut koskenutkaan siihen. Hyvä niin: edes yksi asia tällä keikalla meni niin kuin piti.

Käteni vapisivat, mutta ne eivät tehneet sitä pelosta eivätkä edes kylmästä. Virtalukko temppuili. Jossain vaiheessa pitäisi ehtiä tankkaamaan. Jossain soi jonkun toisen auton varashälytin. Mikä tuo oli? Ajatuksia oli liikaa ja kykyä käsitellä niitä ihan liian vähän.

Ajomatkan aikana harkitsin ainakin kolmesti, että kääntyisin takaisin ja ajaisin takaisin Anne Arborin keskustaan. Lumipyry ei ollut mitenkään erityisen sankka, mutta tietä oli silti vaikea seurata. Auto lähti käsistä parissakin mutkassa ja toinen eturengas sukelsi lumipenkkaan.

Oli tuuria, että pääsin ylipäätään perille. Trishin talossa oli valot, myös siinä huoneessa, jossa ei asunut enää ketään. En muistanut, olinko nähnyt tuota taloa vähään aikaan valaisemattomana, enkä muistanut, milloin etuovi olisi viimeksi ollut lukittu. Minun mielestäni Trish kerjäsi vaikeuksia sellaisella toiminnalla, mutta se taisi olla hänen tarkoituksensakin.

Olohuonetta ei ollut vieläkään siivottu. Kaatunut nojatuoli ja lattialle multansa levittänyt kukkaruukku lojuivat yhä siellä missä viimeksikin. Veri oli imeytynyt puulattiaan eikä lähtisi enää edes hapolla irti. Yritin olla katsomatta tapettia, jolla läiskät eivät olleet pelkästään punaisia, vaan jotain likaisenharmaata aivohyhmää, jonka tarkemmasta koostumuksesta en haluaisi tälläkään kertaa ottaa selvää.
   Trishin makuuhuoneen ovi oli auki. Ei tarvitsisi koputtaa, saisin vain tönäistä esteen edestäni.



Hän lojui puolialastomana edessäni. Oliko hän odottanut minua? Se ei olisi mitään uutta. Trish imi posket lommolla tupakkaa ja puhalsi savut minua kohti, mutta ne karkasivat välistämme kattoon. Hän ojensi sätkäänsä minua kohti.
   "Maistuuko?"



En uskonut, että hän haluaisi siihen kysymykseen vastauksen, jos se olisi jotain muuta kuin myöntävä. Menin asiaan.
    "Onko sinulla vihollisia?"
    Trish kohautti olkiaan.
    "Voi olla. Miksi kysyt?"
    Painoin silmäni kiinni hetkeksi, vedin syvään henkeä ja yritin laskea viiteen. Pääsin kolmeen asti.
    "Kiva. Et sitten viitsinyt mainita minulle asiasta."

Istuuduin narisevalle sängylle Trishin viereen. Haistoin eilisen viskin ja pesemättömät hiukset.
   "Kuka?"
   "Ei kuulu sinulle."
   Naurahdin väkinäisesti.
   "Niin kauan kuin olen sinun kuriirisi, minun todellakin pitäisi tietää, minkä näköisiä tyyppejä en mene tapaamaan pimeille kujille."
   "Kuriiri", Trish toisti ja imaisi tupakkaa. "Viimeksi puhuessamme nimitit itseäsi sijoittajaksi. Et taida ymmärtää, mitä vastuu tai uskollisuus tarkoittavat, vai mitä? Tuoton ja riskin suhteesta riski ei äkkiä kuulostakaan kivalta, eihän? Et ollut varautunut riskeihin. Alatko jänistää?"

Ikkunan takana pyry muuttui sankemmaksi. Horisontti katosi valkean verhon taa. Avoimeksi jättämäni ovi puhalsi pakkasilmaa sisälle, ja lyhyen hetken ajattelin, että se pitäisi sulkea, koska Trish oli melkein alasti.
   "Teit sen tahallasi."
   "Minkä?"
   "Ne tyypit. Hommasit ne perääni tarkoituksella."
   "No mutta, enhän minä nyt sellaista. Mitä syytä minulla muka olisi -"
   "Minä en ollut se, joka pamautti poikasi aivot seinälle, tajuatko?"

 

Se olisi voinut olla iso virhe. Samin mainitseminen saattaisi saada Trishin suuttumaan tai romahtamaan, ja kumpikin niistä vaihtoehdoista voisi olla yhteistyöllemme tuhoisa. Jostain syystä hän ei kuitenkaan reagoinut juuri lainkaan. Ehkä hänen äänensä tärisi hieman, varma en ollut siitäkään.
   "Saitko sen myytyä?" Trish kysyi. Haistoin uuden savupilven olkani yläpuolella.
   "Ei se tyyppi ollut missään vaiheessa aikeissa maksaa."
   "Menetit siis kaman?"
   Tuhahdin.
   "Sillä oli arvoa liikaa, jotta olisin antanut sen ensin käteen ja jäänyt sitten odottamaan rahoja."
   "Fiksu poika." Trish veti uudet henkoset. "Niin fiksu, että voisi kuvitella, ettet sinä vetäisi niitä samoja pillereitä."
   Hätkähdin. Sängyn laita vinkaisi allani.

Trish hymähti takanani.
   "Luulitko, etten huomaisi?"
   "En tiedä, mistä puhut."
   "Kultsi, viimeksi tavatessamme sinulla oli ruskeat silmät."
   Trishin ääni muuttui pehmeämmäksi, ja vaikka tiesin, ettei se auttaisi mitään, yritin tuon tietäväisen äänensävyn vastineeksi kuulostaa loukkaantuneelta.
   "Mitä oikein vihjailet?"
   Trish nauroi.
   "Älä viitsi, Darryll. Pupillisi ovat niin isot, että otit niitä vähintään kaksi."
   Yhden, korjasin mielessäni. Okei, puolitoista. En edes huomannut, että Trish nousi sängyltä.

Äkkiä Trish oli päälläni. Se olisi voinut olla viettelyä tai ylipäätään jotain seksuaalista, mutta ei se ollut, tai sitten en tajunnut sitä... tai sitten minua ei jostain syystä kiinnostanut pätkääkään se, että puolialaston nainen makasi päälläni eikä kertoisi ikinä kenellekään, vaikka jatkaisimme sitä, mikä meillä oli jäänyt kesken jo monta kuukautta sitten. Ennen Elizabethia. Ennen Adriania. Ei, minulla ei todellakaan seissyt.



Tupakan punahehkuinen kärki kulki pelottavan lähellä leukaani. Trish hiplasi minua parhaan taitonsa mukaan, kuljetti kättään rintakehälläni, liu'utti sen paidan alle ja avasi vyön, eikä silläkään ollut mitään väliä.
   "Mitä sinä haluat?" Trish kysyi. Vastaukseni oli ulkoa opeteltu, mutta mielestäni rehellinen.
   "Rahaa. Eikö se ollut tämän bisneksen tarkoitus?"
   "Älä yritä haastaa minua nokkeluudellasi. Tunnen sinut ihan liian hyvin", Trish hykerteli hiljaa. "Sitä paitsi vastasit väärin."
   Tupakan kärki hipaisi leukaani. Väistin sitä ja pidätin hengitystäni, kun kuumuus häilyi jossain kaulani yläpuolella. Trish naurahti.

Trishin käsi oli vaatteideni sisällä. En tykännyt siitä yhtään.
   "Kontrolli", hän sanoi. "Haluat, että se on sinulla. Että sinä itse päätät, miten asiat sujuvat. Et tykkää yhtään siitä, kun ohjat lipeävät käsistäsi. Et tykkää siitä, miten muut eivät toimi niin kuin oletat ja miten et edes itse toimi niin kuin oletat, vai mitä? Jos kontrolli hajoaa, sinäkin hajoat. Leviät kuin korttitalo heti, kun sormesi vähänkin lipeävät väärään suuntaan, ja siksi koetat liimata ne kortit väkisin paikoilleen ihan millä tahansa keinolla."
   En sanonut mitään siihen sekavaan vuodatukseen, jonka kuului luultavasti olla jonkinlainen moraalisaarna. Trish kohottautui yltäni, ja uskalsin viimein hengittää.

Suljin vyöni vapisevin käsin. Trish sytytti toisen tupakan sillä välin. Vanhan tupakan tumppi savusi yöpöydällä, ja sen haju nosti happaman maun suuni perukoille.
   "Elä niin kuin opetat, Darryll", Trish sanoi. "Myyt kamaa nisteille, joilla ei ole enää mitään, mitä kontrolloida, etkä tajua, että päästät samalla oman kontrollisi käsistäsi. Jonain päivänä myyjästä tulee asiakas, jos jatkat tuolla tavalla."
   "En jatka."
   "Muttet aio heti lopettaakaan."
   "Se on väliaikaista." Vyön solki ei ollut osunut kohdalleen, mutten jaksanut korjata sitä. "Vain hetki. Vain sen aikaa, että asiat ovat... tasapainossa."

Trish imi tupakkaansa rennosti, välinpitämättömänä, ja välinpitämätön hänen kaiken järjen mukaan piti ollakin.
   "Väliaikaista", hän toisti. "Voisin nimetä heti viisi vakioasiakasta, jotka sanoivat samaa. Kaksi niistä on haudassa ja yksi kadonnut."
   "Et tajua, Trish. Tämä on sitä oikeasti."
   "Niinhän se aina on."
   "Yritän vain ehtiä tehdä kaiken, tajuatko?"
   "Jep. Yrität ehtiä, ja kohta et ehdi muuta kuin miettiä, mistä saat sitä lisää, kun toleranssisi on tarpeeksi korkealla."
   Se sattui.

Tiesin, että Trish oli ainakin jossain määrin oikeassa. Ettei se, mitä tein ja millä hinnalla, ollut järkevää. En silti halunnut kuulla hänen puhuvan niin. Niin kauan kuin uskoin itse pärjääväni, pärjäisin, vai mitä?
   "Mitä sinä siitä välität, jos itse sössin oman terveyteni?"
   "Ainakin sen, että sitten jään vaille omaa osuuttani. Ei noiden hankkiminen ilmaista ole."
   "Kumpi se meistä olikaan, joka kuittaili toiselle riskistä ja siitä, miten sen olemassaolo pitäisi vain kestää?"
   "Minä kestänkin. Juuri nyt yritän minimoida riskiä, jottei minun kuitenkaan tarvitsisi kestää sitä."

Nousin sängyltä. Trish ei katsonut minuun.
   "Tiedän, mitä teen", sanoin, mutta vähän liian hitain sanakääntein.
   "Totta kai sinä tiedät", Trish tokaisi. "Tiedät senkin, ettei yksikään tällä bisneksellä rikastunut ikinä syönyt kuormasta."
   "Se on vain speediä." Sen sanominen tuntui silti pahalta. "Se pitää minut hereillä."
   "Tietyn ajan kyllä. Ja sitten siitä tulee paljon muutakin." Trish karisti tupakkansa tuhkat lattialle. "Me molemmat tiedämme, miten se homma menee."

Tuijotin ikkunasta ulos. Hitaasti leijailevat lumihiutaleet alkoivat näyttää siltä samalta jauheelta, jota Trish syötti pilleripuristimeen pihavajassa ennen kuin antoi erän eteenpäin. Tiesin, etten ollut hänen ainoa myyjänsä, ja osasin aavistaa, etten ollut ensimmäinen, jolla oli vähän liian kuumat näpit tässä hommassa.
   "Vaihda autoa", Trish komensi yllättäen. "Se tumma Volvo odottaa talon takana. Avaimet ovat virtalukossa ja seuraava erä takakontissa. Maksa ensi kerralla."
   "Kiit–"
   "Älä kiitä minua. Lupaan, että jos silmäsi näyttävät vielä ensi kerrallakin tuolta, pyydän niitä sinua tänään uhkailleita kavereita järjestämään sinut vähän erilaiseen katkaisuhoitoon."
   Jätin kiitoksen toisen puolikkaan ihan mielelläni sanomatta. Ne siis olivat oikeasti olleet Trishin kavereita eivätkä mitään reviiritietoisia kilpailevia kauppiaita.

Pihapolulla väsymys iski syvälle sieluun. Se ravisutti hartioista ja sai askeleen haparoimaan. Siitä puolestatoista pilleristä jäänyt rosoinen puolikas oli yhä taskuni pohjalla. Voisin ottaa sen ja piristyä nyt, mutta se tarkoittaisi katumista myöhemmin. Se saisi jäädä.

Auto odotti siellä missä pitikin, ja se oli jotenkin tutun näköinen. Ikkunat olivat jäässä ja huurteinen nurmi kertoi, ettei kukaan ollut ajanut sillä hetkeen. Kuskin puolin ovi oli auki.

Haparoin avaimet sormenpäihini ja käänsin virrat päälle. Autoradio väläytti tervehdyksen. CD-soittimeen oli jäänyt joku poltettu levy, josta raita 4 oli parhaillaan käynnissä. Se hurahti soimaan yhtä aikaa moottorin kanssa, ja olin tunnistavinani mieslaulajan äänen.
    "I don't know where I'm going
But I just keep moving on..."

"I put my head down, keep running away from it
Anywhere I'm going can't be worse than this
I need to get away before it pulls me in..."
    Se oli Samin musiikkia. Olin varma siitä. Sam arvosti kunnon formaatteja, kuten CD-levyjä Spotifyn tai muun bulkkikaman sijaan, ja hän kuunteli juuri jotain tämän tapaista. Oli kuunnellut. Jollain tavalla koko ajatus oli yhtä kammottava kuin sekin, että minun pitäisi jaksaa vielä yksi keikka, vielä yksi pieni homma ennen kuin pääsisin kotiin nukkumaan.
   En uskaltanut vilkaista taustapeiliin. Vaihdoin peruutusvaihteen päälle ja painoin kaasun pohjaan välittämättä siitä, jäivätkö Trishin istutukset alle vai eivät. Ne olisivat tähän mennessä jo joka tapauksessa yhtä kuolleita kuin sen CD:n polttanut nistikin.

***

Niin harmaasta aamusta ei olisi hevin uskonut, että se saattoi olla niin kirkas. Ehkä se johtui lumesta. Ehkä siitä, ettei kertaakaan minun Arborissa asumiseni aikana yöllä satanut lumi ollut pysynyt maassa aamulämpötiloihin saakka: ehkä en ollut tottunut kaikkeen valoon, mitä lumi toi tullessaan.

Ehkä en vain pitänyt valosta. Tai aikaisista aamuista. Tai siitä, että yöunet jäivät kolmetuntisiksi. Se oli silti luksusta sillä viikolla.

Elizabeth ei oikeasti nukkunut enää siihen aikaan, tiesin sen ihan hyvin. Hän heräsi aina ennen herätyskelloa, ja tapa, jolla hän alkoi vääntelehtiä sängyssä, herätti sitten minutkin. Tänä aamuna se tuntui tavallistakin ärsyttävämmältä, mutta eihän se Lizin vika ollut.
   Hän tiesi, että olin hereillä.
   "Darryll?"
   Vastaukseni oli jokin lyhyt äännähdys, jonka olisi voinut päästää mikä tahansa tokkurainen nisäkäs.
   "Darryll, nukut taas farkut jalassa."

Vastauksessani kesti epäluonnollisen kauan. Taisin vähän torkahtaa ennen sen antamista. Kosketin Liziä varovasti, hivelin lantion kaarta ajatuksissani.
   "Ei kai se laitonta ole." Moni muu tekemäni asia taisi ollakin. "Sitä paitsi itse nukut ilman peittoa."
   "Joo, koska minulla oli kuuma. Moneltako tulit kotiin?"
   "En tiedä. En katsonut kelloa niin tarkkaan."
   Liz huokaisi.

Vaikka hän oli vihainen, hän ei purkanut sitä minuun. Välillämme oli monta asiaa, joita emme purkaneet toisiimme. Yksi niistä oli se, minkä Liz otti seuraavaksi puheeksi.
   "Mihin aikaan lähdet?"
   "Aina samaan aikaan. Kymmeneltä." Annoin Lizin suukottaa poskeani ohimennen. "Ne sanoivat, että rutiineista pitäisi pitää kiinni."
    "Ehdit siis nukkua vielä ainakin tunnin, vai mitä?"

En vastannut. Vaiensin Elizabethin suudelmalla.
   "Jää kotiin", pyysin. Liz naurahti.
   "En voi ja tiedät sen ihan hyvin. Koulussa tarvitaan minua."
   "Kyllä ne pennutkin lintsaavat."
   "Joo, ja minä yritän opettaa niille, ettei se kannata." Liz hymyili. "Vie hänelle terveisiä, jooko?"
   Sen kysymyksen jälkeen välillemme lankesi luonnoton hiljaisuus. Terveisiä. Niin kuin niistä olisi ollut mitään apua näinä viikkoina muutenkaan.
   "Totta kai", sanoin silti niin kuin juuri tämä päivä olisi poikkeus. "Hyvää työpäivää."
   Liz nousi.



Kuunnellessani Lizin keittävän aamukahvia tunnustin sen itselleni: en ollut pyytänyt Liziä jäämään vain siksi, että niin kuului tehdä hempeinä hetkinä sängyssä. Olin pyytänyt sitä myös siksi, että se vauhti, jolla oma sydämeni takoi ja se paine, jolla veri hakkasi päässäni, pelotti. Kumpaakaan niistä oireista en ollut kokenut vuosiin.
   Tiesin, ettei näin voisi jatkua. Jokin tässä kuviossa antaisi kohta periksi, ja jos mikään ei muuttuisi, se olisi oma kroppani. I need to get away before it pulls me in, sanottiin biisissä, jota Sam oli kuunnellut viimeksi autoa ajaessaan, eikä sillekään jätkälle ollut lopulta käynyt hyvin.

***

theron kommentteja:

Ohhoh. Mä en oikein itsekään tiedä, oliko tämä hyvä veto vai ei. :D Mitä itse tykkäätte siitä ajatuksesta, että kakkoslukua kerrottaisiin Darryllin näkökulmasta?

Olen valitettavan tietoinen siitä, että luvun aloitus oli melkeinpä turruttavan synkkä. Suuntahan tästä on vain ylöspäin, eiks je? Lupaan, että ensi osassa edes joku vähän hymyilee. Siis joku muukin kuin Trish, jonka ajatuksenjuoksu näyttää olevan Darryllillekin arvoitus.

Kysymyksiä kommentointia helpottamaan:

1. Darryllin mielestä hänen speedin käyttönsä on ihan hallinnassa ja hän voi lopettaa ihan koska tahansa. Onko näin?
2. Mihin Darryll on menossa kymmeneltä?
3. Missä Adrian on? Koko jätkäähän ei edes mainittu koko osassa.

Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata, ja halutessaan niistä saa vastata vain osaan.