1.35 Loppuelämäsi ensimmäinen päivä

Sinä iltana Darryll yritti pitää itsensä kiireisenä. Yritti hoitaa enemmän toimituksia kuin oli Trishin kanssa alun perin suunnitellut tässä ajassa tekevänsä. Käytti aggressiivista markkinointia ja hoiti hommat tuplavauhdilla. Provosoi niitä, jotka vielä epäröivät, kannattiko hänelle maksaa.
   Mutta jossain vaiheessa oli lopulta istuttava yksin autoon, hengitettävä syvään ja antauduttava.

Ajatuksia oli liikaa. Oliko hänen ja Elizabethin välillä enää mitään ja jos oli, milloin hän saisi tietää siitä? Saiko hän olla vihainen Elizabethille siitä raastavasta epätietoisuudesta, johon Liz oli hänet ajanut? Kuuluiko hänen olla vain vihainen itselleen ja katua juuri niin paljon kuin Liz oli käskenyt?
   Miksei se nainen vastannut puhelimeen? Miksei Adrian vastannut puhelimeen? Darryll oli surullinen ja yksin, eikä hän olisi halunnut ajatella parhaasta ystävästään mitään sellaista... mutta ajatteli silti. Hän painoi kaasua ja ohimenevän hetken harkitsi ajavansa päin puuta, vaikkei se ollut hänelle mikään oikea vaihtoehto. Ei tällaisen takia.
   Hän hoitaisi vain hommansa, piipahtaisi Trishin luona, ostaisi seuraavan erän ja jatkaisi kahvin voimalla koko yön. Pimeinä tunteina sai paremman tuoton, sen hän oli oppinut jo kauan sitten, ja väsymys tekisi aggressiivisemmista taktiikoista uskottavampia.



Trishin talon ovi oli auki. Sen täytyi olla kutsu. Ehkä Trish odottaisi häntä makuuhuoneessa. Se menisi ihan niin kuin ennenkin. Trish olisi yhtä naiivi kuin aina, ja Darryll hyödyntäisi sitä samalla tavalla kuin hyödynsi vieroitusoireista vapisevia nistejä pimeillä kujilla. Aamulla hän olisi poissa ja jonakin uutena iltana se, mitä hän oli velkaa Samille, kuitattaisiin kauniilla sanoilla ja rakastelulla, joka oli laadultaan heidän kummankin mielestä parasta ikinä. Trish uskoisi kaikki kauniit sanat, joita Darryll suustaan päästäisi, ja Darryll katoaisi taas heti, kun se olisi kätevää. Sam uhkaisi tappaa hänet ja silti hän ei lopettaisi, koska siitä oli tullut tapa ja lisäksi se oli taloudellisesti järkevää.
   Se ei olisi oikein Elizabethia kohtaan.



Darryll kaivoi puhelimensa taskustaan ja odotti puhelua, jota oli odottanut koko päivän, ja jota ei vieläkään ollut tullut. Hän ei uskaltanut itse soittaa, ei rikkoa asioita, joiden eheydestä hän ei ollut enää varma.
   Juuri, kun Darryll oli laittamassa puhelinta takaisin taskuun, sen näyttö välähti pimeydessä. Darryllin sydän muljahti inhottavasti ja hän miltei löi luurin korvaan sen sijaan, että olisi vastannut puheluun.



"Hei."
   Pitikö nyt sanoa muuta? Pitikö pyytää anteeksi? No ei helvetissä.
  "Hei, Darryll."
  Hän oli jo ehtinyt kaivata tapaa, jolla Liz lausui hänen nimensä. Nimen, joka sekin oli väärä. Liz tiesi sen. Liz tiesi paljon muutakin, asioita, joita Darryll ei ollut kertonut kenellekään vuosiin. Liz ymmärsi, tai ainakin Darryll toivoi niin, koska niitä asioita voisi käyttää helposti myös häntä vastaan.
   Hiljaisuus venyi pitkäksi. Darryll pelkäsi, että Liz lopettaisi puhelun, jos hän ei nyt puhuisi. Silti hän ei puhunut. Onneksi Liz puhui.
   "Haluaisitko tavata?"



Darryll veti syvään henkeä. Hetken hän punnitsi tyhmistä vastausvaihtoehdoista kaikkein tyhmimpiä, kunnes tuli siihen tulokseen, ettei nyt ollut oikea aika leikkiä vaikeasti tavoiteltavaa.
   "Totta kai. Missä?"
   "Tule kotiin."
   "Nytkö?"
   "Joo."
   "Okei." Darryll sulki silmänsä. "Olen juuri nyt... asioilla."
   "Millä asioilla?"
   'Kaupassa', Darryll ajatteli ja tajusi sitten, ettei näin raastavia keskusteluja tarvitsisi alun perinkään käydä, jos hän olisi puhunut totta alusta alkaen.
   "Kerron, kun tulen kotiin, sopiiko?"
   "Sopii. Nähdään?"
   "Nähdään."
   Liz oli se, joka sulki linjan.



Askeleeseen olisi kai pitänyt tulla uudenlaista varmuutta. Ainakin Liz halusi selvittää asiat, jutella ne halki niin kuin aikuiset ihmiset.
   Adrian oli luvannut puhua Lizille. Jos tämä oli Adrianin ansiota, niin Darryll pussaisi sitä jätkää. Hän arvosti sitä, miten paljon Adrian oli kaikessa raivostuttavuudessaan ja ennalta-arvaamattomuudessaan valmis uhraamaan ja näkemään vaivaa silloin, kun joku tarvitsi oikeasti apua. Not all heroes wear capes, Darryll ajatteli ja hymähti hiljaa äänettömään iltaan.



"Trish?"
   Vaikka ovi oli auki, mistään ei kuulunut mitään ääntä, joka olisi kielinyt talon asukkaiden olevan paikalla.
   "Trish", Darryll toisti, "oletko kotona?"
   Ei vastausta.



Jälkeenpäin Darryll ajatteli, että jotain olisi pitänyt tajuta jo siitä avoimesta ovesta. Viimeistään olohuoneen ovelle kaatuneen nojatuolin olisi pitänyt kertoa hänelle jotakin, ja jos ei sen, niin kaikkien muiden kamppailun jälkien.
   Mutta sittenkin, kun hän näki ne kaksi olohuoneessa, hän kykeni vain seisomaan paikoillaan.



Darryll katsoi vain Trishiä. Vain ja ainoastaan. Huoneessa oli toinenkin ruumis, josta Darryll vähät välitti. Sitä paitsi hetken tilannetta tarkasteltuaan Darryll huomasi, että Trishin kylki kohoili katkonaisen hengityksen tahdissa ja että verta ei ollut niin paljoa, että mitään olisi voinut vielä päätellä varmaksi.
   Darryll hyppäsi nojatuolin yli ja melkein kompastui mattoon matkalla.



Darryll olisi halunnut tarttua Trishin leukaan ja pakottaa naisen katsomaan itseään. Trishin silmät olivat raollaan, mutta katse oli muualla. Darryll saattoi vain kuvitella, miltä tuntui tuijottaa kasvattipoikansa ruumista edessään, pojan, jonka käteen jäänyt pistooli kertoi siitä, että vastarintaa oli ainakin yritetty - ja jonka taakse seinään jääneet verijäljet kertoivat, että osuma oli ollut täydellinen ja lopullinen. Darryll ei ollut tiennyt, että ihmisen pään sai näyttämään niin rujolta, kun ampui tarpeeksi läheltä.
   "Trish, mitä tapahtui?"
   Trish aukoi suutaan. Ulos tuli katkonainen sanan puolikas. Pitkäkyntiset sormet kouristelivat, etsivät jotain, johon tarttua, ja Darryll antoi oman kätensä niille.



Darryllin oli pakko myöntää, että vaikkei hänellä ollut koskaan ollut mitään oikeita tunteita Trishiä kohtaan, niin silti tuntui pahalta jättää hyvästejä tällä tavalla. Varsinkin, kun hän ei kertoisi sitä Trishille.
   "Sinä selviät, okei?" Darryll kuiskasi. "Haen sinulle apua, mutta sitä varten minun täytyy tietää, mitä tapahtui. Yksi sana, Trish, yksikin riittää, jooko?"
   Trishin huulet liikkuivat, mutta ulos ei tullut puhetta. Darryll mietti, mitä oikeastaan halusi tietää. Tarkkaan ottaen hän halusi poissulkea jotakin, jonkin mahdollisuuden, jota ei uskaltanut ajatella.
   "Oliko sillä vaaleat hiukset ja... toispuoleinen, elottoman näköinen katse?"
   Se kuvaus olisi voinut täsmätä moneen muuhunkin kuin Garyyn, mutta sen ajatuksen lohduttavuudesta Darryll luopui heti, kun Trish nyökkäsi. Voi vittu.
   "Tulen kohta takaisin." Darryll nielaisi: Trishin täytyi tajuta itsekin, että se oli vale. "Tulen auttamaan."
   Ihan niin kuin hänellä olisi aikaa tulla takaisin. Darryll veti kätensä pois Trishin kädestä ja päätti olla katsomatta enää taakseen.



Samin käteen jäänyt pistooli olisi mitä todennäköisimmin ladattu, tai ainakin Darryll toivoi niin. Hänellä oli kyllä ase itselläänkin – pieni, mutta tarpeen tullen tehokas Glock, jonka hän oli hankkinut niitä täriseviä nistejä varten, jos sattuisi tulemaan ongelmia. Mutta se oli auton hansikaslokerossa. Hän ei todellakaan astuisi talosta ulos ilman mitään kättä pidempää, ja kun sellainen kerran oli tarjolla... no, kukapa ei tässä tilanteessa ryöstäisi kuolleilta.



Darryll ei halunnut katsoa niihin lasittuneisiin silmiin tai pään sisältä valuviin asioihin hapuillessaan pistoolia käteensä. Viileä ja hiestä vielä kostea iho pelotti häntä tavalla, jolla hän oli kuvitellut pelkäävänsä vain Garya.
    Darryll nappasi pistoolin käteensä ja kokeili sen painoa kätensä varassa: hyvä, se ei ollut tyhjä. Hän pääsisi ulos täältä... toivottavasti. Ellei joku ampuisi häntä ovelle.



Ehkä se oli ylivarovaisuutta, mutta Darryll ei halunnut ottaa riskiä. Mielessään hän kiitteli pehmeäpohjaisia kenkiä ja kirosi laudoitettua kuistia hiipiessään kohti autoa. Missään ei näkynyt ketään, eikä Darryll oikeasti niin olettanutkaan: hänhän oli itsekin sanonut, ettei Gary ollut kiinnostunut hänestä, ainakaan enää. Toisaalta Gary oli niitä ihmisiä, joiden kohdalla ei pitänyt luottaa siihen, että sattui tuntemaan sen ihmisen. Garyn tapaiset tyypit saattoivat tehdä ihan mitä tahansa.



Darryll piti silmällä liikettä, pyrki kävelemään seinän vierestä ja silti oikaisemaan sen verran, että ehtisi nopeammin auton ovista sisälle. Kukaan ei seurannut häntä. Auton oven avatessaan hän tarkisti ensimmäisenä takapenkin, kunnes tajusi, ettei avolava-autossa edes ollut sellaista.



Darryll ei sytyttänyt ajovaloja. Moottori hurahti käyntiin liian äänekkäästi. Hän otti puhelimen taskustaan, valitsi Elizabethin numeron ja asetti puhelimen kaiuttimelle.



Näyttö välkkyi Darryllin vieressä pelkääjän paikalla. Hänen pistoolia pitelevä kätensä hikoili. Vastaa jo, hän rukoili mielessään ja kohotti pistoolia, kun näki peuran loikkivan pusikossa. Vastaa...
   Linja kilahti auki.
   "Etkö aiokaan -"
   "Tule helvettiin sieltä", Darryll komensi ja pelästyi ääntään itsekin. "Nyt. Adrian myös."
   Liz oli hiljaa vain sekunnin tai pari, Darryllin mielestä silti liian kauan.
   "Adrian ei edes ole täällä. Mitä sinä sekoilet?"



Darryll veti syvään henkeä, painoi kaasua ja kytki ajovalot päälle mutkassa.
   "Lähde kotoa", hän sanoi. "Ihan oikeasti, usko minua nyt. Mene johonkin kahvilaan, tai kauppaan, tai julkiselle paikalle."
   "Darryll, mistä on kyse?"
   "Selitän kyllä, mutta tule nyt ihan oikeasti pois sieltä!" Darryllin ääni kohosi luonnottoman kimeäksi. "Äläkä sulje puhelinta, jooko?"



Niin hämmentynyt kuin Lizin täytyikin olla, ainakin hän sanoi tekevänsä niin kuin piti. Darryll painoi kaasua, ylitti nopeusrajoitukset roimasti ja oli lähellä ajaa sitä samaa puuta päin, jota oli jo tulomatkalla pitänyt liikenneturvallisuudelle vaarallisena. Vasemmalla kädellään hän nappasi puhelimen ja avasi jäljitinsovelluksen, joka tiesi kertoa vain sen, ettei Adrianin senhetkisestä olinpaikasta ollut tietoa.

***



Minulla oli kylmä, ihan helvetin kylmä. Eikä se johtunut metallilattiasta allani tai teräskaltereista ympärilläni. Se kylmyys oli sisäistä laatua, jotain sellaista, joka jäädytti ajatuksenjuoksun ja jätti jäljelle tyhjän odotuksen.



Ed oli vaihtanut sanomalehtensä Valittujen palojen Kirjavalioihin. Mikään muu ei ollut muuttunut. Gary ei ollut puhunut, minä en ollut puhunut, eikä pakoreittejä ollut yhtäkkiä ilmestynyt mistään. Tein mielessäni päätöksiä, joita minun oli pakko tehdä ja jotka rukoilin saavani pitää omana tietonani.



Olisihan se ollut liikaa vaadittu, että Gary olisi kertonut tämän olleen vain hauska jekku ja unohtanut koko valinnan. Kun kaiutin särisi ja linja aukesi, teeskentelin, etten kuullut häntä.
   "Joko olet päättänyt?"
   Vavahdin. Toivoin, ettei Gary näkisi sitä. Jos hän luulisi, että tekniikka oli pettänyt ja linja oli katki... ainakin sössisin hänen suunnitelmansa. Hän joutuisi tekemään muutoksia, jotka eivät ehkä olisi niin huolella valmisteltuja...
   "Tiedän kyllä, että kuulet minut. Jos alat pitää mykkäkoulua, muistutan, että voin toki ratkaista asian myös omin päin."
   "Älä!"
   Se parkaisu ei jättänyt Garylle epäselvyyttä tekniikkansa toimimisesta.



Gary ei sanonut mitään. Pelkäsin, että hän oli jo lyönyt luurin korvaan, katkaissut ääniyhteyden ja päättänyt toimia itsekseen.
   "Oletko siellä?" kysyin tukahtuneella äänellä. "Gary? Ole kiltti..."
   "Tuon halusinkin kuulla", Gary vastasi mairealla äänellä. "Antaa kuulua. Minulla ei ole koko päivää aikaa miettiä, kenet minun kannattaa ampua ja ketä ei."
   Ole kiltti, olisin halunnut sanoa vielä kerran. Ole kiltti ja anna tämän olla. Ole kiltti ja anna muiden olla. Ole kiltti...
   "Päätin, että..."
   En halunnut sanoa sitä.



Nielaisin. Gary kyllästyisi odottamaan ihan pian. Liian pian. Sanoisin sen.
   "Lucy."
   "Kylläpä linja pätkii kovasti", Gary sanoi sellaisella äänellä, että tiesin ihan varmasti, ettei mitään pätkimisongelmaa ollut. "Sanoisitko vielä, mitä haluaisit minun tekevän ja kenelle?"
   Ihanko oikeasti hän pakottaisi minut sanomaan sen ääneen? Kokonaisena lauseena?
   "Minä odotan, Adrian..."
   "Tapa Lucy. Minä pyydän."
   Sen jälkeen en olisi voinut sanoa mitään, vaikka hän olisi halunnutkin,



Linja katkesi ilman hyvästejä. Ilman enempiä solvauksia, ilman maireita kehuja yhteistyökykyisyydestäni. Ilman mitään, ja oikeastaan olisin toivonut, että hän olisi sanonut vielä jotakin. Nyt seuranani oli nimittäin pelkkä hiljaisuus, yksinäisyys ja ajatus siitä, miten kaikki oli jälleen kerran minun syytäni.

* * *



Kello oli jo puoli kaksitoista, eikä Darryllia näkynyt. Elizabeth alkoi uskoa, ettei Darryll sittenkään ilmestyisi. Hän ei tiennyt, pitäisikö hänen huolestua asiasta enemmänkin. Darryllilla oli ollut joku hätä, mutta hän ei ollut kertonut asiasta kovin tarkasti, sanonut vain, että pitäisi hakeutua julkiselle paikalle.
   Elizabeth ei tiennyt, pitäisikö hänen uskoa Darryllia vai ei.



Darryll ei ollut soittanut sen jälkeen, kun oli sanonut tarvitsevansa puhelinta johonkin muuhun, tarkistavansa jotain ja että joutuu sulkemaan linjan. Elizabeth mietti, pitäisikö hänen soittaa takaisin. Toisaalta häntä ei houkuttanut. Hänestä alkoi tuntua, että Darryll leikki hänen tunteillaan tai piti häntä pilkkanaan. Pitäisikö hänen lähteä kotiin?
   Joku juoksi hänen selkänsä takana.



Elizabethin huulilta karkasi säikähtänyt huudahdus, mutta hän vaikeni nopeasti tunnistettuaan miehen, joka riuhtoi häntä mukaansa.
   "Darryll?"
   "Mitä sanoinkaan sinulle julkisista tiloista?!" Darryll ärähti. "Mikset ole sisällä?"
   "Et puhunut tiloista, vaan paikoist-"
   "Ihan sama!"
   Elizabeth ei edes yrittänyt väittää vastaan nähdessään sen oudon kiillon Darryllin silmissä.



Darryll tyrkkäsi hänet jonnekin Underground-baarin roskisten väliin ja asettui hänen eteensä. Elizabeth ei ymmärtänyt yhtään mitään.
   "Mikä sinulla on?"
   "Anna minulle pari minuuttia", Darryll kuiskasi ja pälyili ympärilleen kuin psykoottinen mangusti.
   "Darryll -"
   "Liz, oikeasti - ole hetki hiljaa ja liikkumatta, jooko?"



Darryll oli oikeasti peloissaan. Sen näki selvästi. Elizabeth lakkasi kyselemästä ja yritti tavoittaa sen, mitä Darryll haki silmillään heidän ympäriltään. Mitään ei näkynyt. Elizabeth hätkähti, kun huomasi, etteivät Darryllin kädet olleet tyhjät, eikä hän voinut olla enää hiljaa.
   "Darryll, laita se ase pois. Ainakin vähemmän näkyvälle paikalle."
   Ihme kyllä, Darryll totteli.



Elizabeth huomasi Darryllin käsien tärisevän. Hän toivoi, ettei se pistooli laukeaisi kovin helposti.
   "Katso minuun, Darryll."
   "En ehdi."
   "Mikä on hätänä?"
   "Kaikki." Darryllin hartiat vavahtivat. "Tiedätkö, missä Adrian on?"
   "En."
   "Missä näit hänet viimeksi?"
   "Hän meni tapaamaan... ystävää."
   "Ketä?"
   "Lucya."
   "Ja?"
   "Mitä ja?"
   "Mihin hän meni?"
   "En minä tiedä, Darryll – mitä oikein tapahtuu?"



Darryll veti syvään henkeä ja vilkaisi Elizabethiin olkansa yli. Elizabeth olisi tavallaan halunnut koskettaa Darryllia, etsiä jotain tuttua ja turvallista iholta, joka yhtäkkiä oli pelosta kylmänhikinen ja kalpea.
   "Gary", hän kuiskasi. Elizabeth oli kuullut siitä miehestä tarpeeksi ymmärtääkseen, ettei se nimi tiennyt ainakaan mitään positiivista kenenkään kannalta.
   "Onko Gary teidän perässänne?"
   Darryll sulki silmänsä ja räväytti ne sitten auki kuin olisi yhtäkkiä muistanut, että ympäristöä piti yhä tarkkailla. Hänen äänensä oli katkonainen, rikottu.
   "Pelkään, että hän on sinun perässäsi." Darryll hengitti nenän kautta syvään ja puhalsi ilman huultensa raosta ulos niin, että Elizabeth kuuli pienen vihellyksen. "Olen pahoillani. Adrian ei halunnut, että kerron... että hän kertoo..." Darryll vaikeni kesken lauseen.
   "Kertoo mitä?" Elizabeth kysyi, mutta Darryll pudisti päätään.
   "Sen aika ei ole nyt. Osaatko ampua käsiaseella?"



Ei Elizabeth osannut. Hän ei ehtinyt edes vastata kysymykseen, kun Darryll tajusi sen itsekin. Yhtäkkiä hän huomasi, että Darryll taittoi hänen etusormeaan jonkin pelottavan ja painavan esineen ympärille ja puristi häntä itseään vasten tavalla, jossa piti olla jotain rohkaisevaa, mutta jossa mukana olevat pistoolit tekivät siitä järkyttävää.



Darryll ohjasi hänen kättään kohti kuvitteellista vihollista. Varjoa, jota hän ei ollut koskaan tavannut.
   "Kun me lähdemme täältä, otan sinulta varmistimen pois", Darryll sanoi hiljaa. "Sen jälkeen et harjoittele mitään, etkä pidä sormeasi turhaan liipaisimella, tajuatko?"
   "J-joo."
   "Mutta nyt, kun näytän sinulle... paina tuosta, kun haluat ampua."
   "Kun haluan?"
   "Kun sinun on pakko."
   "Milloin minun on pakko?"
   "Toivottavasti ei koskaan, mutta älä anna sen jarruttaa sormiasi silloin, kun pitää."
   Darryll ei vaikuttanut tajunneen, ettei Elizabeth oikeasti tiennyt, mitä tai ketä hänen olisi pitänyt ampua ja mihin, mutta Elizabeth ei halunnut kysyä.



Darryll painoi hänen kätensä alas. Oli Elizabethin vuoro väistää Darryllin katsetta.
   "Vien sinut jonnekin", Darryll lupasi. "Hotelliin tai -"
   "Etkä vie."
   "Et tajua -"
   "Kyllä tajuan. En aio olla yksin tänä yönä, enkä aio jättää teitä yksin."
   Darryll pudisti päätään turhautuneena.
   "Liz, älä nyt pidä tätä minään valkoisen heteromiehen syndroomana, mutta minun seurassani oleminen olisi oikeasti vaarallista tänä yönä."
   "Niin no, sehän onkin ollut ihan hiton terveellistä tähän saakka. Minulle ei vain oltu kerrottu sitä, vai mitä?" Elizabeth työnsi aseen jakkunsa taskuun. "Turha luulo, että jättäisin sinut nyt."
   He olivat hetken hiljaa.



Heidän olisi pitänyt lähteä. Jatkaa matkaa. Kadota jonnekin, missä kadut eivät olleet pitkiä ja suoria, mutta missä ihmisiä oli tarpeeksi. Sen sijaan Elizabeth painautui Darryllia vasten, ja Darryll kietoi kätensä hänen ympärilleen.
   "Toivoisin, ettet tulisi", Darryll kuiskasi, ja Elizabeth vastasi kuiskaamalla.
   "Toivoisin, ettei minun tarvitsisi tulla. Tämä on minun asiani yhtä paljon kuin teidänkin."



Ilman aseita se olisi ollut oikeasti romanttista. Söpöä ja vaaleanpunaista, jotain, mistä Elizabeth oli aina haaveillut. Nyt se oli vain synkkää ja tummansinistä, pelkoa oman ja toisen hengen puolesta.
   "Se menee hyvin", sanottiin, eikä sillä ollut merkitystä, kumpi sen sanoi. "Kaikki järjestyy. Minä rakastan sinua."

***



Yö tummeni ikkunan takana eikä Gary ollut vielä tullut. Mietin, oliko koko homma oikeasti jotain sairasta pilaa. Kai hän oli jo ehtinyt siepata Lucyn? Mitä jos Lucy oli pistänyt hanttiin ja hankkinut apua? Mitä jos Gary oli pidätetty?
   Toivossa oli hyvä elää.



Toivoa oli myös siinä, että häkkini ulkopuolella oli ylipäätään ikkuna. Olin tarkkaillut sitä jo jonkin aikaa siinä toivossa, että sen ulkopuolella liikkuisi joku. Että voisin vilkuttaa, huitoa, huutaa tai vaikka morsettaa. En osannut morsettaa, eikä ikkunan ulkopuolella vaikuttanut olevan muuta elämää kuin lokkeja ja autoa pitkin vuosien saatossa kiipeävä ruoste, eikä sekään tainnut olla elävä asia.



Koska ikkunassa kuitenkin oli ainoa toivoni, jatkoin sen tuijottamista. En lopettanut, vaikka kuulin Edin liikkuvan. Keskityin merellä liikkuviin valoihin. Ne olivat liian kaukana.
   Jossain aukesi ovi.



Ed lähti. Huoneeseen ei jäisi enää minun lisäkseni ketään. Olisiko siinä jotakin, jota voisin hyödyntää? Miksi tämä ei olisi suunniteltua? Ehkä Ed lähti käymään kusella – ei kai Gary ollut sitä voinut aikatauluttaa?



En luottanut Edin lähtöön. Tämä saattoi olla ansa yhtä hyvin kuin tilaisuus. Mutta jos tämä saattoi olla tilaisuus, miksen hyödyntäisi sitä? Miksen rikkoisi sitä saakelin ikkunaa ja pakenisi? Ai niin, kaltereiden takia en pääsisi mihinkään... mutta ainakin ikkunan voisi rikkoa, ja se herättäisi huomiota, jos jossain liikkuikin joku.
   Aikaa paremmalle suunnitelmalle ei ollut. Ryhdyin toimeen.



Ainoa ikkunan rikkomiseen sopiva esine ulottuvillani oli myrskylyhty. Tiesin kyllä, että se ei ikimaailmassa mahtuisi kaltereiden välistä kokonaan minulle, mutta voisin ehkä rikkoa sen. Ehkä saisin siitä irti jonkin metallinpalan, joka tarpeeksi kovaa heitettynä läpäisisi ikkunan kuin luoti.
   Kun nojasin kaltereihin, kuulin naksahduksen ja metallisen surahduksen ja tunsin, kuinka jokin liikkui käteni alla.



Olin varma, että häkki ei ollut ollut auki koko ajan. Se vain oli auennut juuri nyt, ja sitä ajatusta tuki myös se aivan selvästi sähkölukon aikaansaama surahdus. Joku oli avannut oven etäyhteydellä tai vastaavalla, ja tiesin, että tämän oli pakko olla suunniteltua. Gary ei päästäisi minua ulos täältä vahingossa.
   Mutta olipa se tarkoitettua tai ei, joka tapauksessa avatun oven hyödyntäminen oli ainoa jossain määrin mahdollinen keinoni paeta täältä.



Pelkäsin joka askelta. En tiennyt, miksi tarkkaan ottaen. Huoneessa ei ollut ketään, mutta kun kerran Gary oli näin näppärä etäyhteyksien kanssa, voisin olettaa, että katosta tippuisi kohta pommi päähäni. Toisaalta niin olisi ehkä parempi. Ajattelin Lucya ja sitä, mitä Gary kaiken järjen mukaan oli parhaillaan valmistelemassa. Minun olisi pakko päästä pois täältä nyt.



Ikkunan takana ei tosiaankaan liikkunut ketään. Piha vaikutti yksityiseltä. Ikkunan salpa ei liikkunut. Ainoa vaihtoehto olisi rikkoa lasi...



... mutta kuuluiko lasin tuntua näin lämpimältä kättä vasten? Kuuluiko sen... kopsahtaa, kun sitä koputti? Eikö sen pitänyt ennemmin helähtää?
   Kaiutin särisi takanani. Voin pahoin.
   "Pidätkö minua oikeasti noin tyhmänä, Adrian?"



Garyn huvittuneisuus kylmäsi minua. Kieltäydyin kääntymästä kohti kaiutinta, jossa kai oli myös kamera.
   "Olet jo kerran paennut minulta ikkunan kautta. Luulitko tosiaan, että nyt jättäisin sinulle noin itsestäänselvän pakotien?"
   En vastannut. Jos Gary oli oikeasti jättänyt tämän reitin vahingossa avoimeksi? Jos tämä oli yhä sitä Garyn käänteispsykologiaa, jolla hän oli saanut minut jo kerran ansaan? Gary yrittäisi saada minut uskomaan, että hän oli kyllä ajatellut sitä...
   "Kävin tapaamassa tyttöäsi."
   Sitä en enää kestänyt.



En saanut sanottua mitään. Tuijotin vain kaiutinta avoimen raivon vallassa. Gary kuulosti entistä huvittuneemmalta.
   "Mietinkin hetken, voinko luottaa sanoihisi", hän kertoi. "Välitätkö Rileystä oikeasti niin paljon, että hänen viemisensä vaikuttaisi sinuun kaikkein eniten? Näyttää siltä, että olet ainakin rehellinen."
   "Lopeta!" karjuin kaiuttimelle ajattelematta enää, miltä se näytti tai mitä tyydytystä Gary saisi epätoivostani. "Päästä Lucy menemään!"
   "Miksi?"
   Se kysymys sai minut romahtamaan.



Kaikki ajatukset hakkasivat päässäni yhtäaikaa. Kaikki pelot ja itsesyytökset ja raivot ja muiden syyttämiset ja rakkaudet ja vihat. Jos joku olisi nyt ulkona, hän ainakin kuulisi parkumiseni.
  "Ole kiltti", sain parahdettua sen tuskan takaa. "Minä teen mitä tahansa. Ihan mitä tahansa."
  "Olen kuullut tuon sinulta ennenkin."
  "Minä tiedän, mutta –"
  "Mutta tällä kertaa olet tosissasi? Miksi luottaisin sinuun?"
  "Ole... ole kiltti", toistin. "Tapa minut. Älä muita."
   Gary oli tainnut ennustaa senkin. Että jonain päivänä rukoilisin häntä päättämään elämäni.



Kaiutin naksahti taas ja sen särinä lakkasi, mutta Garyn ääni ei poistunut. Se kaikui jostain kauempaa.
   "Tulehan tänne, niin jutellaan", hän sanoi jossain näkymättömissäni. "Minulla on sinulle näytettävää."
   Tottelin, koska ei ollut syytä olla tottelematta.



Tuntui kummalta, että jalkani kantoivat niin hyvin ja niin varmoina ovelle. En enää pelännyt. Tavallaan tiesin, ettei ollut enää mitään syytä: tämä tarina päättyisi huonosti, enkä voisi vaikuttaa asiaan enää mitenkään. Oven takana odottaisi vain lisää kärsimystä sekä minulle että muille.
   Naurahdin ääneen. En tiedä, miksi.



Mutta ei, Gary ei ollut siinä huoneessa. Jotain muuta siellä kyllä oli: päälle jätetty TV. Minun teki mieli nauraa: kaikista korneista kauhuleffatroopeista Gary oli valinnut television kautta puhumisen. Enää puuttui se, että saisin kuulla voivani paeta vain, jos leikkaisin vasemman käteni irti.
   Minulle ei ollut epäselvää, että Gary halusi minun katsovan sitä televisiota, eikä ollut epäselvää, että sen myös tekisin.



Luulin sitä ensin pysäytyskuvaksi. Siinä oli ulko-ovi, ei mitään muuta. Kun tunnistin ulko-oven kuuluvan Lucylle, se aukesi. Kuva muuttui levottomaksi ja tajusin, että Garyn oli täytynyt pukea kamera päälleen tai piilottaa se vaatteisiinsa johonkin rinnan korkeudelle.
   Huonolaatuinen äänentoisto olisi sattunut korviin, vaikka sen lähde ei olisikaan ollut Lucy. Ovi pamahti kiinni. Näin Garyn nostavan käden eteensä, näyttävän jotakin, ja näin, kuinka Lucy perääntyi asunnossaan, vaikkei pakotietä ollut.



En voinut muuta kuin katsella. Valaistuksesta näin, että itse tilanne oli tapahtunut jo monta tuntia sitten. Luultavasti Gary oli hoitanut asian jo ennen kuin oli pakottanut minut valitsemaan, tai sitten ajantajuni oli vain tosi sekaisin.
   "Tykkäätkö siitä?"
   Nostin katseeni.



Se oli Gary. Ilman Lucya.
   "Missä hän on?" kysyin, ja ääneni kaikui seinistä niin hyvin, ettei minun tarvinnut tehdä sitä juuri kuiskausta kovemmin.
   Gary hymähti. Felicia hänen vieressään järsi omaa jalkaansa.



"Leikkasin siitä omasta mielestäni kuivempia osuuksia pois", Gary sanoi tyynesti. "Sopimusten allekirjoittamista ja sellaista. Hän myi minulle aika ison osan firmastaan säästääkseen henkensä. Kiitos siitä: lopultahan se oli kuitenkin sinun ansiotasi."
   "Missä hän on?"
   "Jos katsoisit sitä pätkää, jonka ihan omin kätösin sinulle tein, niin se varmaan selviäisi sinulle."
   Katsoin.



Garylla oli kuvassa yhä ase. Hänen toinen kätensä rapsutti Felician turkkia. Lucy istui häntä vastapäätä ja itki. Kuulin oman ääneni, vaikken puhunut mitään.
   "Tapa Lucy. Minä pyydän."



Lucy oli kuullut sen. Gary oli nauhoittanut sen ja soitti sen pätkän nyt Lucylle.



Lucy luuli, että se oli minun käskyni. Että olin sittenkin vihannut häntä. Ettei se anteeksipyyntö ollutkaan merkinnyt mitään. Että olin tarpeeksi itsekäs palkatakseni Garyn tappamaan hänet ihan vain siksi, etten itse häntä koskaan saanut.
   Televisiossa kaikuva laukaus olisi yhtä hyvin voinut osua minun kuin Lucynkin otsaan.



Se oli ohi, ja Gary tiesi sen. Se oli ohi tavalla, jolla en ollut halunnut sen päättyvän, jota vastaan olin taistellut. En ollut halunnut Lucylle mitään pahaa, ja Gary tiesi senkin. Hän kallisti päätään.
   "Julia kuoli minun luodistani", hän sanoi hiljaa ja rauhallisesti. "Viimeiseksi ennen kuolemaansa hän näki minun osoittavan itseään aseella. Hän luuli, että se olin minä, tajuatko? Ja nyt sinä tiedät, miltä tuntuu, kun viimeiseksi et saanut tilaisuutta oikaista pahinta mahdollista väärinkäsitystä, joka sinulle rakkaalle ihmiselle sinun toiminnastasi jäi."
   Siinä Gary oli väärässä. En tiennyt, miltä sellainen tuntui. En tuntenut enää mitään.



Olisin voinut huutaa joko solvauksia tai suoraa huutoa. Sillä ei ollut väliä. En ollut peloissani enkä raivoissani. Olin jotakin, täysin irrallani itsestäni ja tilanteesta, jossa ihan mikä tahansa liike olisi väärä liike. Juoksin Garya kohti enkä kuunnellut, mitä hän sanoi tai huusi.
   "Felicia, kiinni."



Sillä koiralla oli terävät hampaat. Näin ne enkä välittänyt. Kerran aiemmin se hurtta oli saanut minut pysähtymään, mutta ei tällä kertaa. Sen pitäisi hoitaa hommansa paremmin, jos haluaisi suojella isäntäänsä.
   Se hoitikin.



Yritin potkaista sitä. Kipu säkenöi valkoisena silmissäni. Jokin rusahti jalassani. Felicia murisi ja minä huusin tai itkin tai ulvoin, enkä enää tiennyt, huidoinko jaloilla vai käsillä. Se ei loppuisi ikinä, Gary syöttäisi minut koiralleen ja –
   "Rauha, Felicia."
   Murina lakkasi, mutta tunsin hampaat edelleen sääressäni. Kuulin oman vaikerrukseni kaikuvan seinistä.


 
Gary polvistui eteeni. Hänen hymynsä kuvotti minua. Kipu kuvotti minua. Felician leuat liikahtivat ja minä parkaisin.
   "Irti."
   Ironista tai ei, se, että Felicia irrotti otteensa minusta, sattui enemmän kuin itse pureminen.



Gary katsoi minua alaspäin. Hän naksautti kieltään.
   "Sinulla olisi voinut olla kaikki niin hyvin", hän sanoi. "Mietitkö sitä koskaan? Sinulla oli kaikki ihan kelvollisesti. Jos olisit jättänyt kukkoilut sikseen ja jatkanut elämääsi stripparisi kanssa Roaring Heightsissa, minulla ei olisi ollut mitään kiinnostusta sinuun. Mietitkö sitä?"
   En vastannut. Maistoin kyyneleet huulillani.
  "Katso minuun."
  En ollut varma, kuulinko hänen käskynsä oikein. Kaikki oli kaukaista, outoa.



Kai minä olin sen oikein kuullut: ainakin Gary oli vastaamattomuuteeni niin tyytymätön, että päätti riuhtoa minut selälleni. Tavoittelin hänen katsettaan, enkä tiennyt miksi: painostuksen vuoksi, kai, tai kivun, tai jonkun epätoivoisen ajatuksen siitä, että se kaikki loppuisi, jos vain tekisin kuten hän käski.
   "Olen yllättynyt siitä, että sinua on edes etsitty", Gary sanoi. "Että kukaan on sinun takiasi vaivautunut."



Felician rintakarvoissa oli verta. Minun vertani. Sääri sykki ja kipu löi aivoja silmien takana.
   "Haluatko tietää, kuinka paljon sinua on kaivattu?"
   Älä leiki minulla enää.



Gary astui ylitseni. Hetken kuvittelin, että hän kusisi päälleni, mutta eihän se ollut Garyn tapaista.
   "Minulla on puhelimesi." Näin sinertävän valon lankeavan Garyn kasvoille. "Sen jälkeen, kun katkaisin GPS-yhteydet, se on soinut lähes tauotta. Yhteensä seitsemänkymmentäneljä kertaa... juuri nyt seitsemänkymmentäviisi. Mitäpä sanot, vastaisimmeko yhdessä?"
   Gary ei odottanut, että vastaisin.



Hän laski puhelimen viereeni ja liikutti sormeaan näytöllä. Gary hyväksyi saapuvan puhelun ja klikkasi heti sen jälkeen äänen kaiuttimelle. Darryllin lause alkoi keskeltä.
   "– sinä olet? Olen yrittänyt soittaa sata kertaa!"
   Gary katsoi minuun. En suostunut puhumaan. En sanoisi mitään. Puhelimesta kuului lisää ääntä.
   "Adrian? Oletko siellä?"
   Purin huulta, etten päästäisi ääntäkään, en kivusta enkä surusta. Gary avasi viimein suunsa.
   "Tervehdys, John."
   Kuulin Darryllin kiivaan hengityksen taukoavan ja jäävän täysin äänettömäksi.



Garyn huulilla kareili hymy.
   "Adrian ei taida olla puhetuulella", hän lausui hiljaa puhelimeen. "En ymmärrä, miksi. Me olemme sentään pitäneet yhdessä leffailtaa ja kaikkea."
   Darryllin hengitys kiihtyi. Tai ehkä se oli minun. En ollut varma.
   "Oletko siellä vielä, John?"
   Purin huultani. Kipu karkasi tuhahduksena nenän kautta. Darryllin ääni oli vavahteleva kuiskaus, ja toivoin, että hän olisi antanut olla, lyönyt luurin korvaan ja juossut.
   "Mitä haluat?"
   "En mitään. En yhtään mitään. En enää."



Linja oli edelleen auki. Gary nojautui lähemmäs minua, enkä jaksanut enää edes kääntää päätäni pois.
   "Viimeinen mahdollisuus", hän kuiskasi minulle. "Voit vielä sanoa jotain, jos haluat."
   "Oletko siellä, Adrian?"
   "Kyllä hän on", Gary vastasi Darryllille. "Ja kohta te varmaan näettekin. Avaan sen sinun hienon jäljitinapplikaatiosi taas, kunhan ehdin, niin voit hakea hänet. Se appi oli muuten ihan hienoa työtä, mutta aika helposti löydettävissä, tiesitkö?"
   "Adrian, sano jota–"
  Gary katkaisi puhelun.



Kuulin Garyn lataavan asettaan. Olin varma, että tässä se nyt sitten oli, vaikka se ei käynyt järkeen. Gary oli halunnut minun kärsivän loppuelämäni. Miksi hän lyhentäisi sitä? Miksi ajattelin asiaa?
   "Yhdestä asiasta olen oppinut tykkäämään sinussa", Gary lausui asettaessaan lipasta paikoilleen. "Tykkään nimittäin siitä, miten sinä ryömit."



Gary katosi näkyvistä. Kuulin hänen harppovan toisella puolellani. Kuulin Felician läähättävän.
   "Kiitos kaikesta, Adrian..."



"... kiitos siitä, että teit kerrankin kaiken, niin kuin piti."
   Niiden sanojen jälkeen maailma oli täynnä kovia ääniä ja täynnä valkoista hiljaisuutta, kaikkea yhtäaikaa ja peräjälkeen, enkä toivonut mitään muuta kuin että hän olisi tähdännyt sittenkin päähän.

 

 Luku 1 päättyy.

  ***

theron kommentteja:

Yllätyittekö? Itse ainakin yllätin itseni.

Tätä osaa oikolukiessa mietittiin sisäpiirin lukijani kanssa, että Darryllista tulisi varmaan loistava matikan opettaja:

"Noniin, 3B, nyt näytän teille jakokulman. Se on tämä tämmönen vänkyrä." *piirtää liitutaululle* "Tehtävät löytyy kirjasta ja voitte nyt sitten käyttää niissä jakokulmaa. Antaa palaa... ai, joo, Pirkko-Hintriinalla on kysymys, no kerro."
   "Millon meidän siis pitää käyttää tota?"
   "Toivottavasti ei ikinä, mutta älkää epäröikö käyttää sitä sillon kuin pitää. No niin, eiköhän aloitella. Välitunnille pääsee sitten vasta kun koko aukeama on tehty..."

Mulla ei ole taaskaan mitään ihmeempää sanottavaa tästä osasta, joten menen suoraan osakysymyksiin. Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata, ja halutessaan niistä voi vastata myös vain osaan.

1. Osan lopussa implikoitiin, ettei Gary ampunut Adriania ainakaan päähän. Mihin hän siis tähtäsi?
2. Mitä ajatuksia luku 1 päättyy -teksti herätti?
3. Mistä seuraava luku lähtee?

* * *

Ai niin, ja en ole enää Saksassa, koska Koronakriisi 2.0. Kotiinpaluuni kunniaksi ajattelin, että kun näitä ekstroja alkaa olla jo puolivalmiina koneella useampi, niin saatte ihan kertoa mielipiteenne siitä, minkä ekstran haluatte ekana!

Vaihtoehtoja ekstraksi on siis neljä:

1. Making of DLT2-video, jossa siis oon kuvannut ruudunkaappaustekniikalla pikkuisen osan tekoa ja kommentoinut sitä ääneen
2. Spin-off -novelli "Veriveljet", eli ekstra Garyn ja Markin lapsuudesta
3. DLT:n äärimmäisen pseudotieteellinen persoonallisuustesti (joo, mulla on ollut liikaa aikaa)
4. Metatason hahmoesittely, jossa siis DLT2:n keskeisimmistä hahmoista olisi listattuna kummallista hauska tietää -triviaa, jota tarinassa ei siis ole kerrottu, sekä myös kirjoittajan omituisia "Jos Adrian olisi nyrkkeilijä, tämä biisi olisi sen sisääntulomusiikki"-mieltymyksiä

Lisäksi yritän jossain kohtaa saada kirjoitettua sen Adrianista ja Elizabethista kertovan novellin, mutta se on ihan totaalisen jumissa tällä hetkellä.

Mikä näistä ekstroista kiinnostaisi eniten? Kerro se kommenteissa!