1.34 Bona fide

"Liz... kai sinulla vielä on se työpaikka?"
   "Joo. Mitä sitten?"
   "Kertoisitko vielä, miten ajattelit sovittaa tällaisen toiminnan siihen kaipaamaasi vakaaseen elämään?"
   Minun ääneni oli ehkä huvittunut, mutta Elizabethin ei.
   "Anna minun keskittyä."

 

Onni oli tuntea nainen, jolla oli aina hiuspinnejä ja klemmareita mukanaan ja joka osasi myös käyttää niitä. Olin joka kerta yhtä vaikuttunut niistä lempeistä otteista, joilla järeämpikin munalukko aukesi yleensä alle vartissa isompia jälkiä jättämättä.
   "Olet edelleen yhtä taitava kuin pari vuotta sitten."
   "Sääli", Elizabeth mutisi. "Toivoin, että olisin jopa parempi."
   Ei Elizabeth oikeasti ottanut sitä loukkauksena, olin varma siitä. Hän halusi vain keskittyä työhönsä.



Tämähän oli kuin vanhoina hyvinä aikoina. Olin silloinkin pitänyt vahtia, tiukan paikan tullen houkutellut mahdollisten ylimääräisten silmäparien huomion muualle ja ylipäätään tarkkaillut tilannetta. Niinä kertoina oli vain aina ollut yö. En luottanut päivänvaloon enkä julkiseen parkkipaikkaan, etenkään Arbor Corporationin parkkipaikkaan. Yritin olla häiritsemättä Elizabethin työtä hermostuneisuudellani.
   Lukko napsahti auki. Elizabeth nousi, mutta ei antanut minun astua heti sisään.



Elizabeth kallisti päätään ja nosti jalkansa eteeni.
   "Älähän hätäile", hän sanoi, vaikka tiesin muutenkin hänen ilmeensä nähdessäni, ettei portin sisäpuolelle olisi vielä mitään asiaa. "Mitä aiot sanoa hänelle? Sössit kuitenkin, jos et mieti sitä etukäteen."
   Hyvä huomio.



Totta puhuen minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mitä sanoisin. Tavoite oli selvä: saavuttaa rauha minulle ja hänelle. Tehdä selväksi, etten ollut tarkoittanut sitä. Ettei hänen tarvitsisi pelätä, että haluaisin koskaan satuttaa häntä. Uskoisiko hän sen? Uskoinko sen itse? En hallinnut itseäni, ja tiesin sen ihan hyvin.
   "Pyytäisin anteeksi." Hengitin syvään, nieleskelin asioita, joita olisin halunnut sanoa sen lisäksi ja jotka olisivat kuitenkin ääneen sanottuina ihan liikaa. "En tiedä, riittääkö se, mutten pysty parempaankaan. Ja... ja sen jälkeen lähtisin. Vapaaehtoisesti. Enkä enää ikinä tapaisi häntä."



Elizabeth katsoi minua hiljaa ja luki kasvoiltani jotain, jonka olemassaolosta en edes tiennyt. Hän nyökkäsi syvään.
   "Kuulostat hurmaavalta silloin, kun olet rehellinen", hän sanoi. "Jos olisit aina noin vilpitön, asiasi olisivat aika paljon paremmin."
   Hän ei odottanut vastaustani, vaan astui edeltä sisään.



Olin kuvitellut, että pääsisimme parkkipaikalta takaovelle ja siitä sisään. Sitä kautta Lucyn toimistoon, tai jotain. Missään ei vain näkynyt ovea, eikä Elizabethin valitsemassa suunnassa vaikuttanut olevan mitään muutakaan piilotettua sisäänkäyntiä.
   "Liz?" Elizabeth ei pysähtynyt. "Liz, mistä me menemme sisään?"
   "Emme me mene."
   "Mitä sitten ajattelit?"
   "Odotat häntä täällä. Sisätiloista sinut heitettäisiin ulos kuitenkin."



Elizabeth pysähtyi punaisen katumaasturin luona. Kun hän kyyristyi takaoven puoleen, pudistin epäuskoisena päätäni.
   "Et ole tosissasi."
   "Miksen olisi?"
   "Mistä edes tiedät, että tämä on hänen autonsa?"
   "Rekisterikeskuksesta. Sanoinhan, että selvitän pari juttua."
   En ollut ihan vakuuttunut Lizin suunnitelman toimivuudesta, ja Liz taisi huomata sen.



Elizabeth ei aloittanut työskentelyään heti. Hän katsoi minuun kulmiensa alta.
   "Istut takapenkille", hän neuvoi kärsivällisesti, "ja odotat, että hän istuu kuljettajan paikalle."
   "Joo, ja aiheutan hänelle sydänkohtauksen."
   "Etkä aiheuta, kunhan tervehdit ajoissa ja kiltisti. Tee niin kuin sanon, Adrian. Se on ainoa keinosi tällä hetkellä. Niin, ja pidä vahtia, koska luultavasti varashälytin ehtii huutaa hetken ennen kuin kytken sen pois päältä."



Sepä ei juuri rauhoittanut. Pälyilin ympäristöä kuin vauhko koira ja odotin vain, milloin turvamiehet saapuisivat tarkistamaan epäilyttävät parkkipaikkavieraansa ja milloin poliisiauto kurvaisi paikalle. Elizabeth oli kuitenkin salamannopea, ja etäisesti muistin hänen puhuneen joskus siitä, miten autojen ovien lukot olivat suunnilleen helpoimpia tiirikoitavia lukkoja maailmassa. Varashälytin ehti ulahtaa vain lyhyesti.



Elizabeth nousi. Ennen kuin hän ehti sanoa mitään, täytin hiljaisuuden itse.
   "Kiitos, Liz. Sillä välin kun minä hoidan tämän asian, sinä voit varmaan soittaa Darryllille?"
   Elizabeth tuijotti minua typertyneenä. Tiesin, ettei hän pitänyt ajatuksesta.
   "Ole kiltti."



Ei se ollut hänelle helppoa, sen näki kauas. Hän huokaisi useampaan kertaan, ja vaikutti siltä, ettei hän haluaisi luvata sellaista.
"Hyvä on."
Olin yllättynyt, mutten halunnut pilata tätä, joten peitin hämmennykseni.



"Kiitos", sanoin Elizabethille ja tartuin takaoven kahvaan. "Monestakin asiasta."
   "Lupaathan hoitaa sen?" Elizabeth tiukkasi, ja vastasin heti.
   "Jos sinä lupaat hoitaa omat juttusi."
   "Sittenhän meillä on diili."
   "Niin on. Onnea matkaan."
   "Samoin."
   Astuin autoon.



Heti kun Elizabeth oli kadonnut näkyvistä, aloin miettiä, ettei tämä ehkä sittenkään ollut niin hyvä idea. Miten olisin itse reagoinut, jos joku, jota pelkäsin ja jota vihasin, istuisi yhtäkkiä autoni takapenkillä? Jos Gary istuisi siellä... Darryll oli joskus puhunut siitä. Ei, ei se ollut sama asia.



Kello lähestyi toimistotyöajan loppua. Jostain kuului korkokenkien kopinaa, ja tunnistin hänen hahmonsa ikkunan läpi. Nyt sitä sitten mentiin... Kuskin puolen ovi avautui, ja jäädyin niin pahasti, etten osannut enää edes hengittää kunnolla.



Elizabeth oli käskenyt tervehtiä heti. Sanoa jotain kunnollista. Rehellistä. Vilpitöntä.
   Miten puhuttiin ihmiselle, joka purskahti itkuun heti istuutuessaan alas, vaikkei hän edes tiennyt, että istuin hänen takanaan? En osannut toimia siinä tilanteessa, ja kun hän vilkaisi taustapeiliin, oli jo liian myöhäistä.



Lucy kirkaisi ja tavoitteli ovenkahvaa. Syöksähdin eteenpäin takapenkillä ja löin käteni oven lukitukselle. Tajusin kyllä, ettei sellainen ele juuri vakuuttanut Lucya siitä, ettei minua tarvitsisi pelätä, mutta mitä muutakaan olisin voinut tehdä?
   "Rauhoitu, Lucy. Rauhoitu. Rauhoitu..."
   Olisin voinut hokea sitä vaikka kuinka kauan eikä se silti olisi auttanut.



Lucy itki hysteerisenä edessäni. Hän oli aidosti kauhuissaan, sen näki ja kuuli kauas. Pidin kättäni edelleen lukituksella ja odotin, että se olisi mennyt ohi, mutta niin ei vaikuttanut heti tapahtuvan. Laskin päässäni sekunteja. Kuusikymmentä. Seitsemänkymmentä. Sata.
   "Mene pois!" hän parkaisi. "Tai päästä minut ulos..."
   "Rauhoitu."
   "Pysy erossa minusta!"
   "Rauhoitu."
   "Jos tässä on kyse siitä... siitä... mitään lasta ei ole, Adrian, ei ole koskaan ollutkaan!"
   'Mitä helvettiä?'



Ei kai sitä voinut kiistää, oli siinä kyse lapsestakin. Ja koska siitä kerran oli kyse, niin ei sitä uutista voinut ohittaa olankohautuksella. Vakuuttelin itselleni, että Lucy oli vain hysteerinen ja peloissaan, että hän yritti päästä minusta eroon eikä tässä ollut kyse mistään sen suuremmasta totuudesta, mutta en uskonut asian olevan oikeasti niin.
   Me olimme hiljaa. Unohdin laskea, sitten laskin taas, ja yhtäkkiä pääsin sataanviiteenkymmeneen.
   "Minä..."
   Kaksisataa.
   Miksei ääneni kantanut?
   Kolmesataa.
   "Tulin vain pyytämään anteeksi. Ihan kaikesta. Ja... ja nyt kun se on sanottu..."
   Hengittikö Lucy vielä? Minä en.
   "... jos haluat, niin lähden heti."
   Nostin kättäni vähän lukitukselta. Lucy ei vastannut, joten kysyin sitä suoraan.
   "Lähdenkö?"
   "Ei. Älä."
   Jopas.



Lucyn paniikinomainen itku oli vaihtunut hiljaiseksi nyyhkeeksi ja pelottavan tyhjäksi katseeksi. Sattui nähdä hänet sellaisena. En enää epäillyt yhtään, ettenkö olisi itse saanut tätä aikaan, alusta raastavaan loppuun saakka.
   "Se... se lapsi." Lucy nikotteli, ja olisin halunnut sanoa hänelle, ettei meidän tarvinnut nyt puhua siitä, mutta en halunnut keskeyttää häntä. "Se meni kesken."
   "Milloin?"
   "Tosi aikaisin. En voinut sanoa sitä Raylle. Yritin vain pelastaa edes jotakin ja ajattelin... ajattelin, että jos kertoisin, niin se olisi viimeinen huono uutinen meille... sitten se valhe vain kasvoi. Ja nyt sinä olet siinä eikä minulla ole edes syytä uskoa, että olisit oikeasti pahoillasi."
   Sekin sattui.



Vedin käteni pois kuskin oven lukitukselta. Huokaisin syvään ja koetin saada ääneeni sen vakauden, joka siinä olisi ollut, jos olisin puhunut säästä jonkun tuntemattoman kanssa. Se oli ihan liikaa toivottu. Me tunsimme toisemme liian hyvin ja silti liian huonosti. Meillä ei ollut mitään yhteistä ja silti meillä oli ihan liikaa yhteistä. Hän oli minulle liikaa ja minä hänelle liian vähän, niin se oli aina ollut.
   "Jos en olisi pahoillani, en olisi sanonut, että lähden heti, jos käsket."
   "Onko se tarjous vielä voimassa?"
   "On. Mutta sano se suoraan."
   Odotin ja laskin. Sata sekuntia, eikä hän sanonut. Ei ihan suoraan.
   "Pelkään sinua, Adrian. Ja tätä autoa."
   "Miksi?"
   "Älä ole tyhmä. Suljettu tila. Ja sinulla on luultavasti ase."
   "Olisitko tullut paikalle, jos olisin pyytänyt sinua tulemaan johonkin muualle tapaamaan minua?"
   "En."
   "No niin. Toisaalta... et ole vieläkään sanonut sitä sen jälkeen, kun pyysin. Sen ei tarvitse olla nättiä ja korrektia. Anna mennä. Sano se, minkä mielestäsi ansaitsen kuulla."



Lucy puri huultaan, näin sen peilin kautta. Hänen hengityksensä tasaantui vähitellen, ja odotin, että viimeistään nyt hän toivottaisi minulle paskaa loppuelämää.
   "Onko jo liian myöhäistä tehdä niin?"
   Minusta tuntui, ettei hän nyt puhunut siitä, voisiko pyytää minua vielä lähtemään. Siinä ei pitänyt olla epäselvyyksiä, joten siitä ei ollut enää kyse.
   "Tehdä miten?"
   "Tulla mukaasi, jos pyydät minua johonkin."
   En uskonut, että hän olisi tosissaan. Ehkä hän oli jo yhtä sekaisin kuin minäkin. Tartuin silti tilaisuuteen: ainakin meitä olisi nyt kaksi sekopäätä.
   "Ei. Ikinä ei ole liian myöhäistä."

***



Olin valinnut sen paikan puolipaniikissa, yllätettynä ja tietämättä yhtään, oliko se valinta sittenkään hyvä. Ainakin siellä oli hiljaista ja toisaalta niin avaraa, ettei hän joutuisi pelkäämään, että estäisin häntä pakenemasta. Tai että kukaan ei näkisi, jos kävisin häneen käsiksi. Toivottavasti.



Mitä jos hän olikin seurassani vain koska ei uskaltanut lähteä? Koska pelkäsi kostoani? En varmaan saisi koskaan tietää. Hänen korkokenkänsä upposivat lämpimään rantahiekkaan ja ajattelin, että meidän pitäisi istua alas ennen kuin hän nyrjäyttäisi nilkkansa.



Emme sanoneet mitään. Emme yhtään mitään. Koko kävelymatka oli kulunut hiljaisuudessa, ja hiljaisuudessa me myös istuimme. Lucy pyyhki kyynelten juovittamia kasvojaan, ja hänen katseensa eksyi kihlasormukseen, joka hänellä näköjään yhä oli. Tulin ajatelleeksi, että tämä olikin valetta, pelkkää näytelmää koko ero, mutta se, millaisella raivolla ja tunteen palolla hän kiskoi sormuksensa pois, kertoi muuta.



Joku kala varmaan söisi sen ja tukehtuisi siihen. Jostain syystä se mielikuva huvitti minua. Tukahdutin hymyn, mutta kun katsoin Lucyyn, huomasin hänen hymyilevän jonkinlaista puolikasta vinksahtaneen virnettä.
   "Tuntuuko sinustakin joskus siltä, että koko elämäsi on virheen seurauksena syntynyt virhe? Virhe potenssiin virhe?"
   "Joka päivä", vastasin, enkä oikeastaan valehdellut. "Toisaalta se on aika kiinnostavaa."
   "Miksi ajattelet niin?"
   "En tiedä. Ehkä sillä on jotain tekemistä sen kanssa, ettei minun tarvitse huolehtia muista, koska olen kaikille varoittava esimerkki ja siksi muut pitävät aika hyvin huolta itsestään."
   "Voi raukkoja."
   "Sanopa muuta. Ihan tylsä elämä."
   Lucy joko tyrskähti tai nyyhkäisi. En ollut varma.
   "En tarkoittanut sitä, mutta olkoon."



En kysynyt, mitä hän sitten tarkoitti. Minusta tuntui, ettei minun kannattanut puhua liikaa.
   Tällaistako se rauhan tekeminen oli? Kumma, ettei se ollut käynyt aiemmin mielessäni.



Sitä kesti ihan liian lyhyen aikaa. Kun Lucy nousi, tajusin, mitä olin luvannut... mitä Elizabethkin oli odottanut minun tekevän. Minun piti lähteä eikä ajatella häntä enää ikinä.
   Halusin antaa hänelle tilaisuuden päättää siitä itse. Minä en siihen pystyisi.



Lucy vaikutti haluttomalta poistumaan. Odotin hänen sanovan sen. 'Hyvästi.' En kyennyt odottamaan kauempaa.
   "Ovatko nämä nyt sitten hyvästit?"
   Hän ei vastannut siihen enää mitään, kääntyi vain ja lähti.



Vaikka se tuntui pahalta, vaikka se särki sydämeni, niin silti. Silti. Silti se tuntui jollain tosi oudolla tavalla hyvältä. Vapauttavalta.
   En odottanut, että tapaisimme enää ikinä. Olin rikkonut jotain hänen elämässään pysyvästi, mutta olin tehnyt parhaani korjatakseni sen. Toivoin hänen tajuavan, että jos hän tarvitsisi apuani, hän voisi ottaa yhteyttä, mutta se olisi kiinni hänestä itsestään eikä minusta. Tiesin, että tällä kertaa pystyisin siihen, tällä kertaa en sotkisi hänen elämäänsä.



Kuvittelin ihan tosissani, että ne askeleet takanani olivat hänen askeliaan. Salaa toivoin, että hän palaisi heti takaisin. Olisihan se ollut teknisesti mahdollista.



Pahinta oli se, miten luulin vielä sekunnin murto-osan, että Lucy teki sen: että hän oli se, joka veti jotain mustaa ja kahisevaa pääni yli ja kiristi sen kaulani ympärille. Mitä syytä hänellä olisi ollut tehdä niin? Sätkin ja vedin henkeä, mutta ilman sijaan vedin suuhuni muovia, ja hapenpuute alkoi nopeasti pyörryttää.



Pökerryksissäni en edes tajunnut, että minua vietiin johonkin. Muovin sisään päästettiin ilmaa lyhyen hetken ajan, vain sen verran, että ehdin vetää keuhkot täyteen ja nähdä sen logon. Phoenix Ltd.
   Tiesin tasan tarkkaan, mistä ja kenestä tässä hommassa oli kyse, ja yhtäkkiä hapenpuute ei ollut ainoa asia, joka kuvotti ja vei minulta jalat alta.



Pakettiautossa oli pimeää, ja matkan aikana en nähnyt mitään. En myöskään kyennyt ajattelemaan mitään, koska taluttajani piti huolen, etten voinut hengittää vapaasti niin pitkään, että päähäni mahtuisi mitään muuta kuin tukehtumisen pelko.
   Kun minun piti jälleen kävellä, näin sen muovin alta taas pari asiaa. Paljon laatikoita, ehkä jokin varasto... sen jälkeen pelkkää mustaa muovia ja keuhkoja raastava nääntymys.



Kun seuraavan kerran sain tilaisuuden hengittää, erotin metallilattian kuviot ja tunsin ne selkäni alla. Tajusin, ettei kukaan pitänyt siitä pussista kiinni. Kiskoin sen pois päästäni ja haukoin henkeä.



Minua pyörrytti yhä, veri kohisi korvissa ja päätäni särki, mutta onnistuin kohottautumaan polvilleni. Metallitangot ympärilläni näyttivät vähän turhan tutuilta: Gary oli käyttänyt samantapaisia joskus aiemminkin.
   En varmasti koskaan kävisi eläintarhassa tämän jälkeen, siis jos selviäisin hengissä... mikä alkoi vaikuttaa aika epätodennäköiseltä. Hapuilin puhelinta taskustani ja kirosin mielessäni: se siitä Darryllin jäljittimestä, puhelimeni kun oli jo viety parempaan talteen.



Tunnistin sen kaverin häkin ulkopuolella. Se oli se Garyn oikea käsi, Ed, kenties. Hän luki tyynesti sanomalehteä, jonka uutiset vaikuttivat olevan peräisin 70-luvulta, eikä kiinnittänyt huomiota liikehdintääni. En vaivautunut sanomaan hänelle mitään, tuskinpa hän olisi edes vastannut minulle.
   Joku kyllä puhui.
   "Tervehdys, Adrian. Miten menee?"
   Tunnistin äänen, ei epäilystäkään siitä. Mutta mistä se kuului? En nähnyt Garya.



Selitys Garyn näkymättömyydelle löytyi aika pian. Kaiutin oli sopivan korkealla ulottumattomissani. En tiennyt, oliko siinä myös mikrofoni ja kamera, mutta ei minun tehnyt muutenkaan mieli vastata.
    "Muistatko sen vielä?" Gary ei odottanut vastaustani. "Suurin kärsimys tässä maailmassa on tieto siitä, että joutuu elämään loppuelämänsä ilman ihmistä, josta eniten välitti... kehotin sinua muistamaan sen joka päivä, ja sen, että minulla on pitkä muisti."
   Kyllähän minä muistin. Minua pelotti ihan yhtä paljon kuin silloinkin.... Ei, pelko oli väärä sana. Tälle kauhulle ei ollut mitään kunnolla kuvaavaa sanaa.



Kuulin jäisen hymynkareen Garyn äänestä. Olin nähnyt sen vain pari kertaa, mutta se oli syöpynyt mieleeni niin hyvin, että kuva hänen kasvoistaan piirtyi mieleeni kristallinkirkkaana.
   "Olin vähän huolissani sinusta", Gary vinoili ääniyhteyden toisessa päässä. "Katosit kartalta. Tai no... ensin tapoit parhaan palkolliseni. Hän teki kyllä hyvää työtä. Et ole tainnut vieläkään tajuta, miten helppoa se oli? Odotit vain, että hän tallentaisi numeronsa puhelimeesi, mutta sen mukana taisi tallentua vähän muutakin."
   Tajusin sen vasta kun Gary sanoi sen.



Olin kyllä arvannut jo silloin, että jokin oli pielessä. Jokin siinä, miksi Zero koki tarpeelliseksi pölliä puhelimeni metrossa... jokin oli häirinnyt minua, ja silti en ollut ajatellut asiaa sen enempää. Olin pelännyt sitä kilaria tarpeeksi ollakseni kysymättä mitään. Darryllkaan ei ollut epäillyt mitään, kun olin lopulta kertonut hänelle asiasta. Minun olisi pitänyt silti tajuta, vaikkei kukaan muukaan ollut tajunnut... paitsi Sam. Minun olisi pitänyt tajuta, vaikka Gary tiesi olevansa hyvä siinä, mitä teki.
   Se ei ollut koskaan ollut mitään numeron tallentamista, eikä puhelimestani loppunut koko ajan akku siksi, että se olisi hajonnut sen parvekkeilla hyppimisen seurauksena. Zero oli asentanut puhelimeeni jotakin, jota ei ulospäin nähnyt, mutta jonka Sam oli kyllä koodarisilmillään löytänyt. Gary oli tarkkaillut minua koko ajan. Ainoa kysymys oli, millä tarkkuudella ja kuinka usein? Tuskin saisin vastausta.



 Joka tapauksessa: tässä kai oli selitys sille, mitä Sam oli oikein löytänyt puhelimestani. Kuvotti ajatellakin sitä, varsinkin, kun Samkaan ei ollut luottanut meihin tarpeeksi kertoakseen asiasta.
   "Vitun mulkku!" karjaisin kohti kaiutinta, vaikken vieläkään tiennyt, oliko siinä mikrofoni vai ei. "Eikö sinulla ole pokkaa tulla edes itse tänne? Pelkäätkö sinä, mitä?!"
   "Älähän nyt hätiköi", kuului vastaus, ja tiesin, että hän kuuli minua. "Kyllä me ehdimme vielä tavata. Sitä ennen... no, minun täytyy tehdä päätös."



Hän nautti siitä hiljaisuudesta. Siitä sydämeni sykkeestä, joka varmaan kuului hänen olinpaikkaansa saakka.
   "Loppuelämä ilman ihmistä, josta eniten välitti", hän toisti. "Minulle ei ole ihan selvää, välitätkö enemmän siitä Rileyn tytöstä vai strippari-Lizziestä. Ajattelin, että voisit kertoa sen minulle itse."

Hänen sanoissaan oli liikaa vihjailua. Liikaa uhkauksia, jotka hän toteuttaisi. En pystynyt hengittämään. Laittaisiko se mulkku minut valitsemaan, kumman hän tappaisi? Veri kohisi korvissani ja hädin tuskin kuulin, mitä hän sanoi.
   "Tiedät hyvin, mitä haluan, Adrian."
   Vitun sairas psykopaatti. En ole varma, huusinko sen ääneen.

Garyn ääni muuttui yhä pehmeämmäksi. Kuulin liikenteen ääntä ja askelia jostain etäältä ja tiesin, että hän oli matkalla johonkin.
   "Ajattelin antaa sinulle hetken miettimisaikaa", hän totesi maireasti. "Pari tuntia, ehkä? Kyllähän sinä nyt osaat minua paremmin valita. Jos et osaa, niin miksi minunkaan pitäisi?"
   "Odota -!"
   "Kaksi tuntia, Adrian. Muuten valitsen molemmat, ihan vain varmuuden vuoksi."
Kaiutin vaikeni liian äkillisesti. Huusin solvaukseni mykälle kuutiolle ja toivoin, että hän kuulisi minut silti jotenkin. Kiroilin ja karjuin, eikä hän vastannut.

Alkoi pahasti näyttää siltä, ettei minulla ollut hirveästi pelimerkkejä tässä ottelussa. En olisi halunnut myöntää sitä edes itselleni.
   Enkä olisi halunnut myöntää sitäkään, että minun olisi oikeasti pakko alkaa miettiä valintaa, jonka Gary pakotti minut tekemään. Valinta Elizabethin ja Lucyn välillä. Kumpi oli minulle tärkeämpi? Kumman hengen nimeäisin maksuksi siitä, mitä Garyn mielestä olin häneltä riistänyt?
   Luotinko Garyyn tarpeeksi uskoakseni, että sillä olisi väliä? Oliko siinä edes mitään järkeä – miksi Gary kuvitteli, että vastaisin rehellisesti, kun tiesin, että Gary tappaisi valintani kohteen? Laskiko Gary juuri sen varaan? Oliko sillä merkitystä? Oliko millään valinnalla enää merkitystä? Oliko koskaan ollutkaan?

   Minusta tuntui, että vastaus jokaiseen niistä kysymyksistä oli ei, mutta toisaalta en voinut olla enää varma siitäkään.

* * *

theron kommentteja:

Se siitä Darryllin jäljittimestä sitten: tässähän kävi kerrankin just niin kuin Adrian epäili. Siitä, tekeekö Adrianin liiemmin mieli juhlia asiaa, voidaankin olla montaa mieltä.

Tässä osassa sitten selvisi se, mitä siellä Adrianin puhelimessa oli ollut. Tää ei selvästi ollut mun onnistuneimpia juonenkäänteitä, kun kenelläkään ei (ainakaan kommenteissa) ollut mitään aavistusta asiasta vielä siinäkään vaiheessa, kun tietoisesti halusin paljastaa sen lukijoille. Noh, kaikesta oppii! :)

Vain yksi osakysymys: Kumman Adrian valitsee?