1.33 Särkyneiden sydänten kulmilla

 

Homeinen tuuletin säksätti myötäpäivään, pysähtyi, kirkui ilmoille viallisen moottorin kuolonkorinan ja vaihtoi hitaasti suuntaa. Ääni olisi sattunut korviin ja särkenyt päätä, jos ilmastointiteipin ääni ei olisi sattunut vielä enemmän. Kuulin, kuinka teippi katkaistiin linkkarilla, kuinka mokkanahkainen nojatuoli narahti ja kuinka Sam kohensi otettaan pistoolista, joka teoriassa kuului minulle.

En olisi halunnut katsoa olkani yli, mutta minun oli pakko yrittää saada katsekontakti Darrylliin. Olisin halunnut sanoa jotain siihen suuntaan, ettei hänen tarvitsisi huolehtia ja että hoitaisin homman kotiin, mutta sehän nyt olisi ollut paskapuhetta. En olisi halunnut myöntää sitä, mutten voinut valehdellakaan: Darryllin jättäminen keskustelun ulkopuolelle, vaille mahdollisuuksia puuttua mihinkään sanoin tai elein, heikensi mahdollisuuksiamme kävellä täältä ulos epämiellyttävän paljon.
   "Adrianko se oli?"
   Käänsin katseeni kohti äänen lähdettä ja nielaisin irvistykseni. Kylkeä tykytti yhä, eikä minun olisi pitänyt ottaa pieniäkään äkkiliikkeitä.



Trish ei hymyillyt. Ei enää.
   "Istu."
   Hän työnsi viereistä tuolia jalallaan taaksepäin ja jätti sen juuri sopivasti sellaiseen asentoon, että joutuisin istumaan selin Darrylliin. En uskaltanut kääntää sitä.



Tuoli narahti. Kylkeä poltti. Voin pahoin. Sam vaihtoi asentoa takanani, ja olisin antanut mitä tahansa siitä, ettei hän olisi puhunut.
   "Minulla on mielipide tästä mulkusta."



Kuulin Samin hengittävän hitaasti, sihahtaen, yhteen puristettujen hampaiden välistä.
   "Miksi me pidämme molemmat hengissä?" hän tiukkasi Trishiltä. "Ja miksi me olemme ylipäätään kotona? Vähintään se kännykkä pitäisi viskata jonnekin muualle kuin –"
   "Sam, lopeta."
   "Yksi riittää ihan hyvin tähän hommaan. Et tiedäkään, miten kauan olen haaveillut siitä, että saan maalata seinät tuon nilkin –"
   "Sam."
   "Mitä teet, jos ammun?"



Minun oli vaikea olla puuttumatta keskusteluun, mutta tiesin, että Sam ei kuuntelisi minua kuitenkaan, joten annoin Trishin hoitaa asian. Hän näytti joka tapauksessa vastustavan Samin näkemystä Darryllin hyödyllisyydestä tai hyödyttömyydestä.
   "Juuri sen kännykän takia nyt ei ammuta ketään. Jos joku tajuaa tulla tänne etsimään noita kahta, niin ainakin meillä on joku, johon tähdätä varoituslaukaus ja joku, jonka kanssa paeta horisonttiin."
   Jotain selvisi viimeinkin myös minulle: me olimme siis panttivankeja, tai meistä oli tarkoitus tulla sellaisia. En vain tiennyt, miksi sellaisia tarvittiin tai mitä niin pahaa minun puhelimestani oli löytynyt, että Trishin ja Samin piti alkaa miettiä pakenemisstrategioita.
   Trish piti katseensa Samissa, mutta puhui minulle.
   "Selitä, Adrian. Sam ei varmasti jaksa odottaa kauaa."



Paine puristi ohimoitani. Enemmän kuin mitään olisin kaivannut tukea siinä tilanteessa, jotakuta puolelleni, edes pientä muistutusta siitä, ettei tässä oltu yksin. Toisaalta se minua juuri pelottikin: jos mokaisin, se ei olisi ainoastaan minulle haitallista. Siitä kärsisi myös Darryll, jolla ei tainnut olla osaa eikä arpaa siinä, mistä meitä nyt ikinä syytettiinkin.

"Olisi kiva tietää, mistä tässä on edes kyse", sanoin niin rauhallisella ja yhteistyökykyisellä äänellä kuin ikinä kykenin. "Mitä me teimme väärin?"
   "Älä leiki kaverisi hengellä", Sam mutisi takanani, enkä voinut olla väittämättä vastaan.
   "Minä en ole se, joka leikkii. En oikeasti tiedä, mitä on tapahtunut, enkä voi auttaa, jos en tiedä ongelmaa."

Kuulin Samin liikahtavan. Saatoin kuvitella, miten hän haki tähtäystä Darryllin silmien välistä. Trish ei puuttunut asiaan, ja paniikki kipusi korvieni väliin.

"Pyydän."

Sanoin sen niin hiljaa ja niin anelevalla äänellä, että vähemmän lamaannuttavassa tilanteessa olisin varmaan saanut kyyneleenkin puristettua silmäkulmastani, eikä sekään olisi ollut ihan pelkkää näyttelemistä. Trish astui lähemmäs.



Väkisinkin vetäydyin kauemmas. Painauduin kiinni tuolin selkänojaan. Vihlova kipu kyljessä sokaisi hetkeksi silmäni, enkä ollut ihan varma, kuulinko Trishin sanat oikein.
   "Olet aika söötti."
   'Voi kiitos', ivasin mielessäni. Purin hampaani yhteen ja vaiensin kivun kasvoiltani omastakin mielestäni aika taitavasti.



Trish katsoi minua silmiin. Hymy kareili hänen punatuilla huulillaan.
   "Kuinka kauan olettekaan tunteneet toisenne?" hän kysyi, eikä minun tehnyt mieli vastata.
   "Miksi se liittyy tähän?"
   "Ei se liitykään. Olin vain utelias." Trishin hymy leveni. "Pohdin, mahdatko ollenkaan tietää, millaisen mulkun puolia pidät. Ehkä voit kysyä siitä häneltä myöhemmin... ehkä. Tällä hetkellä kun minua kovasti houkuttaa antaa Samille lupa vetää liipaisimesta. Hän ansaitsisi sen. Hän sentään käytti luottamustani hyväkseen useamman kerran... ja särki sydämeni useammin kuin kerran."



Sykkeeni kiihtyi entisestään, vaikka luulin, ettei se olisi enää mahdollista. Sillä hetkellä en välittänyt vähääkään siitä, millaiset henkilökohtaiset välit Trishilla ja Darryllilla oli, mutta aloin olla yhä enenevässä määrin huolissani siitä, miten ja missä kunnossa poistuisimme talosta. Alkoi näyttää siltä, ettei Trish kertoisi minulle mitään siitä, mistä Sam oli suuttunut, enkä voisi jumittua pyytämään sitä tietoa. Minun oli pakko jatkaa ainoasta aiheesta, jonka tiesin kiinnostavan heitä edes välttävästi.
   "Taisit lähettää kukkaistytölle viestin jokin aika sitten."
   Se auttoi heti, mutta ei tiedonjanoni suhteen.
   "Niin taisin. Jatka."
   "No..." Yritin keksiä muutamassa sekunnissa, mitä sanoisin aiheesta. En voisi missään nimessä sanoa, ettei minulla mitään viestiä ollut, mutta en uskaltaisi myöskään valehdella. Päätin kiertää koko aiheen. "Kukkaistyttö on kuollut."
   Trish nyökkäsi.
   "Tapoitko sinä hänet?" hän kysyi, eikä hänen äänensävystään voinut päätellä mitään. En tiennyt, kannattiko minun väittää tehneeni sen vai vastata kieltävästi ja sitä kautta mahdollisesti jättää se mielikuva, että olisin Markin kavereita. Päätin jatkaa rehellistä logiikkaani.
   "En. Kukkaistytöllä oli vihollisia, jotka eivät liity tähän mitenkään." Ohimennen ajattelin, että niitähän taisi olla useammallakin henkilöllä jo pelkästään tässä huoneessa, mutta Trish keskeytti ajatukseni.
   "Olet siis kukkaistytön yhteistyökumppani."
   "En."
   "No mikä sitten?"
   Mitähän Zero olisi mahtanut vastata, jos häneltä olisi kysytty, oliko hän Garyn yhteistyökumppani? Häädin ajatuksen mielestäni, siitä ei olisi nyt apua. Ajatukseni kiersivät päässäni liian nopeasti, eksyivät sivuraiteille ja peittivät toisensa liian tehokkaasti.



Kyljen tykytys ei lakannut millään. Pahoinvointi aaltoili kehoni läpi. Hartiaa särki, enkä tiennyt, miksi. Ajattelin Garya ja tajusin jotain, mutta hyvin pintapuolisesti.
   "Se on pitkä juttu. Minulla ei ole siitä mitään sellaista sanottavaa, mihin kannattaisi juuri nyt käyttää aikaa." Trish kohotti kulmiaan, joten jatkoin heti. "Mitä ikinä siitä puhelimesta löytyikin... no, kukkaistyttö ei ollut ainoa, jolla oli vihollisia. Minulla on... tuttuja... joilla voisi olla syytä aiheuttaa tällaista hämmennystä." Vedin syvään henkeä ja vavahdin. "Jos niin on, niin en pitäisi ollenkaan hassumpana ajatuksena sitä, että lähtisimme täältä ja hajaantuisimme."



Trishin kulmat kohosivat entisestään. Hän selvästi odotti, että jatkaisin, mutten tehnyt sitä.
   "Vai niin", hän lopulta totesi. "Vai että sinusta meidän kaikkien pitäisi lähteä täältä, koska sinun puhelimessasi voi olla jotain vaarallista, mutta et tiedä, mitä se on, eikä sinulla ole muutenkaan mitään tekemistä koko asian kanssa?"
   "Tiedän, että se kuulostaa tyhmältä –"
   "No niin kuulostaa, enkä taida oikein uskoa sitä", hän keskeytti kuivasti. "Mutta jos sinulla ei kerran ole mitään meitä vastaan, niin teet varmasti sitten pienen palveluksen meille. Sam, pidä huolta järjestyksestä, kun käyn varastossa."



Heti Trishin lähdettyä Sam käytti tilaisuutensa hyväkseen takanani.
   "Tiedätkö", hän totesi hiljaa, "jos minä saisin päättää, niin te molemmat kaivaisitte jo hautoja toisillenne Trishin kukkapenkkiin."
   En sanonut mitään. Ei kannattanut. Sam jatkoi.
   "Eikä minua pidättele oikeastaan yhtään mikään... voin aina väittää, että aloit riehumaan."
   Vavahdin jälleen. Sekin sattui. Voi helvetti.
   "Ja jos joku vaivautuu tänne teidän takianne, niin ainakin teitä on kaksi vähemmän uhkailemassa meitä. Me olemme paremmassa turvassa Trishin kanssa, jos ammun teidät... ja Trishistä saattaisi tuntua yllättävän hyvältä, jos hän saisi ihan itse tehdä tästä jätkästä kukkalannoitetta..."
   Yrittikö Sam yllyttää minua tekemään jotain tyhmää, vai ampuisiko hän joka tapauksessa? Minun ei onneksi tarvinnut päättää, koska ulko-ovi kolahti pian ja Trish tuli takaisin.


Trish heitti jotakin jalkojeni juureen: iloisenvärisen repun, jonka mätkähdyksestä lautalattialle saattoi päätellä jotakin sisällön painosta. Mistään ei kuitenkaan voinut päätellä, mitä se sisälsi. Se näytti ihan tavalliselta koulurepulta.



Trish tuijotti minua. Olin jo vähällä kysyä jotain, kun hän antoi ohjeensa, mutta hän ei antanut niitä minulle.
   "Sam, lukitse sen puhelin ja katkaise kaikki yhteydet. GPS mukaan lukien."
   Sam ei vastustellut. Kuulin hänen kaivavan jotakin taskustaan. Hetki kului hiljaisuudessa. Tunsin, kuinka olkapäähäni tökättiin jollakin esineellä, ja pistävän kivun vuoksi luulin sen olevan puukko. Vedin terävästi henkeä, ja kun sain hengitykseni tasaantumaan, tajusin Samin yrittävän antaa puhelintani takaisin olkani yli. Otin sen vastaan, ja Trish antoi lisäohjeita.
   "Vie reppu muualle. Piiloon." Ohjeet taisivat olla minulle.
   "Minne?" kysyin, ja Trish naurahti.
   "Käytä mielikuvitustasi."



Tämä oli testi. Pakko olla. Yritin porata katseeni reppukankaan läpi sen sisältöön tunkiessani puhelinta taskuuni. Siitä ei ollut mitään apua, joten nousin ja nostin repun selkääni.



Melkein jo arvasin, ettei sitä edes tarvitsisi kysyä, mutta kysyin silti.
   "Voisin ottaa Darryllin mukaan."
   Trish naurahti taas.



Hän pudisti päätään hitaasti ja antoi nautinnollisen hymyn levitä kasvoilleen.
   "Etköhän sinä pärjää yksinkin. Me pidämme hänestä oikein hyvää huolta ja... juttelemme hetken." Trish nyökäytti päätään kohti takaovea. "Voit käyttää tuota uloskäyntiä."
   "Kuinka kauan saan olla poissa?"
   "Et liian kauaa."
   "Eli?"
   Trish keinutti päätään puolelta toiselle eikä vastannut. Hän selvästi nautti aiheuttamastaan epätietoisuudesta.



Heti kun astuin takaovesta ulos Trish lukitsi sen ja katosi näkymättömiin. Minun teki mieli potkaista lasi rikki ja palata takaisin sisälle, mutta olin varma, että sellaisiin mielitekoihin oli jo varauduttu talon sisällä.



Olin yksin. Liian yksin. Yksinäisempi kuin ikinä, koskaan, milloinkaan. Harteilleni oli kasattu vastuuta, jonka ulottuvuudesta en ollut ihan varma...



... ja pahinta oli se, ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä minun pitäisi tehdä.

* * *



En tiennyt, että Maiden Gardens oli niin laaja alue.



Että vuosikymmenten takaiset kalastuskyltit eivät loppuisi ikinä. Että se, mitä olin luullut pienten lampien rykelmäksi, oli jossain vaiheessa historiaa muuttunut haisevaksi mudaksi ja elottomiksi suonsilmäkkeiksi.



Että kurapuku tai edes kumisaappaat olisivat olleet sopivampi varustus tänne. Että olisin tarvinnut edes hanskat: jätekasoista löytyi etsimieni muovipussien lisäksi lasia, ja sain niistä parikin viiltoa sormiini.
   Että se mudassa kahlaaminen väsyttäisi ja että vähitellen ihan joka askel sattuisi.



Mielestäni suo oli ihan hyvä piilopaikka. Ainakin se oli parasta mihin sillä hetkellä pystyin.
   Kun reppu oli kääritty muoviin, viskattu suohon ja pakettiin kiinnittämäni köysi oli onnistuneesti kiinni juurakoissa, saatoin viimein hengähtää. En tiennyt, vastasiko se, mitä tein, ollenkaan Trishin odotuksia. Darryllin takia toivoin, että olin tehnyt jotakin edes sinne päin.



En jäänyt aloilleni pitkäksi aikaa. Minun oli pakko palata, pakko pysyä liikkeellä. En tiennyt, olinko ollut reissullani liian kauan, liian vähän aikaa vai juuri sopivasti, ja jokin harhainen ajatus vakuutti minulle, että todennäköisyys kullekin vaihtoehdolle oli jotain kolmenkymmenen prosentin luokkaa. Jopa minä tajusin, ettei sitä voinut ihan niin ajatella.



En ollut kartalla siitä, miten kaukana lopulta olin. Oli suoraan sanottuna melkoinen ihme, että ylipäätään löysin takaisin. Hädin tuskin tajusin, minkä väristä taloa etsin tai minkä näköistä kuistia.
   Väsytti, sattui ja olin ihan varma, että oksentaisin kohta.



Trish avasi oven ennen kuin olin lähelläkään koputusetäisyyttä. Hän ei vaikuttanut halukkaalta päästämään minua sisään.
   "Se on tehty", sain sanottua, mutta Trish ei vastannut siihen.
   "Ketä etsit?" hän kysyi kiusoittelevalla äänellä. "Pahoin pelkään, että Sam on juuri polttamassa roskia."



Ne kaksi sanaa lävistivät pääni. Polttamassa roskia. Oliko sitä järkevää tulkita niin kuin sen tulkitsin? Yritin sanoa jotain, mutta ääntä ei tullut. Trish hymähti.
   "Leikki leikkinä. Herra Gray on olohuoneessa."
   En vaivautunut kommentoimaan Trishin huumorin tasoa, mutta tönäisin hänet oikein mielelläni sivuun ovensuusta.



Ainakin Trish oli puhunut viimein totta. Darryll istui olohuoneen lattialla, tällä kertaa ilman ilmastointiteippejä raajoissa tai suunsa tukkeena. Hän ei näyttänyt edes millään tavalla pahoinpidellyltä, mikä oli aika yllättävää.
   "Darryll?"



Darryll väisti katsettani, enkä minäkään jaksanut kohdistaa silmiäni oikein mihinkään. Hänen äänensä oli surullinen, häpeilevä.
   "Anteeksi", Darryll mutisi ja pyyhkäisi otsaansa. "Siitä, että jouduit tähän välikäteen. Sillä ei ollut mitään tekemistä sinun kanssasi."
   "Saat anteeksi."
   "En osannut arvata, että se menisi näin."
   "Ei se mitään."
   "He halusivat vain jutella. Trish halusi. Ei siinä ollut mitään, mistä sinun olisi pitänyt olla huolissasi."
   "Okei."
   "Jutellaan kotona lisää."
   "Selvä."
   "Lähdetäänkö?"
   "Joo."



En noussut heti. En pystynyt. Nielin ruosteen makua takaisin vatsani pohjalle.
   "Joo", sanoin uudelleen ja nielaisin taas. "Ihan kohta."
   "Onko kaikki hyvin?"
   "On. Olen vain tosi väsynyt. Vedän... vedän hetken henkeä."
   "Okei." Darryll katsoi viimein minuun. "Sam suostui tekemään sen softan meille molemmille."
   Nyökkäsin. Räpyttelin silmiäni. Sattui. Darryll jatkoi.
   "Meillä on nyt myös ihan rahakas diili Trishin kanssa, jos se sopii sinulle."
   En vastannut. Pahoinvointi yltyi.



En tiennyt, mitä tapahtui, mutta seuraavaksi lojuin kyljelläni lattialla. Yskin ruostetta suustani ja hapuilin kylkeäni.
   "Adrian?"
   Olkapääni oli tulessa. Kuulin Darryllin liikkuvan.
   "Voi helvetti..."



En tiennyt, että Darryll koski minuun. En parahtanut hänen kosketuksensa vuoksi, mutta ainakin Darryll selvästi luuli niin, koska hän kavahti heti taaksepäin.
   "Olen ihan... okei", sain sanottua, mutta heti sen jälkeen yskin suustani jotain limaista ja punaista. Hapuilin lattiasta tukea, jotta pääsisin takaisin jaloilleni.
   "Lopeta", Darryll komensi. "Älä nouse."
   En muista, kysyinkö syytä sille käskylle, mutta Darryll antoi sen joka tapauksessa.
   "Sinä oksennat verta."
   Jostain kuului askelia.



Nousin joka tapauksessa istumaan, eikä Darryll kieltänyt. Joku puhui takanani. Darryll korotti ääntään, ja tiesin, ettei hän puhunut minulle.
   "Sinä se taisit olla, joka hakkasi häntä lapiolla!" Naisen ääni yritti sanoa jotain, mutta Darryll keskeytti. "Ihan sama, oli se yksi vai kaksi vai kaksitoista kertaa, mutta sinä autat meitä!"
   Ruoste valui kasvoillani. Yhtäkkiä ei sattunut, oli vain kylmä. Joku puhui autosta ja Darryll vastasi kipakasti, mutta en saanut selvää siitä, mitä hän sanoi.



Darryll auttoi minut ylös. Hänen toinen kätensä oli jommalla kummalla puolellani tukemassa, mutta se vain haahuili jossain irti minusta. Hän ei kai uskaltanut koskea.
   "Voin kävellä itsekin", yritin sanoa, mutta Darryll ei jättänyt vaihtoehtoja.
   "Et todellakaan voi."



Darryll oli oikeassa. En olisi todellakaan päässyt ulos asti yksin, kun se matka kesti Darryllinkin avustamana ikuisuuden. Minuun ei sattunut, ei yhtään, mutta jalkani eivät kantaneet ja vapisin niin pahasti, että ilman Darryllia olisin kaatunut useamman kerran jo ennen kuistille pääsyä.
   Darryll sanoi jotakin siitä autosta, muttei minulle. Naisen ääni vastasi, että sen parempaa ei nyt ollut tarjolla. Jokin kolahti.



Kylmä pelti allani ei helpottanut yhtään horkkaani. Yskin taas, mutta en oksentanut. Darryll laski kätensä varovasti olkapäälleni, eikä se tuntunut enää missään. Auton moottori starttasi.
   "Sori", sain sanottua Darryllille. Vedin henkeä niin tasaisesti kuin osasin. "Minä... hankaloitan asioita."
   Darryll hyssytteli minua jossain yläpuolellani.
   "Ei se mitään, Adrian. Kaikki järjestyy –"



Lattia pomppasi ja Darryll katosi näköpiiristäni. Hän kiroili.
   "Katso vähän, mihin ajat!" hän huusi, ja vastaus tuli saman tien.
   "Tällä tiellä voi ajaa joko nopeasti tai varovasti. Valitse itse."
   Kuulin hänen tuhahtavan ja asettuvan viereeni makaamaan. Minulla oli entistä kylmempi.

* * *



Siitä yöstä ei jäänyt paljon mieleen. Muistan etäisesti, että päivystyksen ovella minut puhallutettiin ensimmäisenä ja sen jälkeen todettiin, että olen kännissä, koska en pystynyt puhaltamaan. Muistan, että Darryllilla oli siitä asiasta jotain aika kovaäänisiä mielipiteitä, ja että jossain vaiheessa joku kutsui vartijat ja Darryll uhattiin heittää ulos, jos hän ei rauhoittuisi. Minua alettiin hoitaa alkoholimyrkytyksen takia, eikä se rauhoittanut Darryllia yhtään.
   Se jätkä taisi oikeasti pelästyä tilannetta aika tavalla.



No, jossain vaiheessa joku tuli siihen tulokseen, etten ollutkaan juonut itseäni siihen kuntoon. Joku mainitsi sisäisen verenvuodon, sen muistan, joku sanoi että vuodin hitaasti verta vatsaani, ja yhtäkkiä sairaalan opasteissa luki "odotustilan" sijaan "päivystyskirurgia". Darryll oli siinä vaiheessa varmaan jo viskattu pihalle tai pidätetty, koska en muista hänen olleen missään lähettyvillä, ja olen aika varma, ettei hän olisi pysytellyt hiljaa nurkassa siinä tilanteessa.
   Siitä eteenpäin en muista mitään muuta kuin happimaskin kumiset reunat kasvoillani ja ällöttävän makean kaasun huulillani.



Jo seuraavana aamuna jaksoin tapella siitä, saisinko jo lähteä kotiin. Jaksoin myös kiroilla, kun en päässyt, ja jaksoin harkita tippaletkujen katkomista ja omaehtoista poistumista vuodeosastolta.
   Kolme yötä tuntui ikuisuudelta, etenkin, kun en voinut tavata ketään. Kysyessäni Darryllista sain kuulla hänen hankkineen itselleen porttikiellon sairaalaan. Puhelimeni oli edelleen samassa lukossa, johon Sam oli sen asettanut, joten eipä minulle kukaan pahemmin edes soitellut. Ensimmäisen yön jälkeen siitä loppui taas akku.
   Sentään Darryll sai aikaan jonkinlaiset neuvottelut sairaalahenkilökunnan kanssa, koska kolmantena aamuna minulle ilmoitettiin, että asuinkumppanini oli minua vastassa parkkipaikalla.



Luulin heidän tarkoittavan "asuinkumppanilla" Elizabethia. Toivoin, ettei Liz olisi se, jonka tapaisin ensimmäisenä, koska hän luultavasti ilmoittaisi seonneensa huolesta enkä olisi jaksanut keskittyä hänen lohduttamiseensa. Minulla olisi paljon muutakin mietittävää, sitä paitsi halusin puhua Darryllin kanssa.
   Kumpaakaan heistä ei näkynyt missään. Yhtäkkiä joku vislasi kahden sormen välistä.
   "Adrian!"



Olin kyllä osannut etsiä Darryllia katseellani parkkipaikan tietämiltä, mutta en nyt sentään arvannut, että hän olisi autojen keskellä, koska hänellähän ei pitänyt olla autoa. Eikä hänellä sitä vanhaa viistoperäänsä ollutkaan, se oli edelleen Seanilla ja viistoperä kuskeineen oli varmaan jo puolimatkassa Kanadaan. Olin muistavinani tuon uuden auton.
   "Onko tuo...?"
   Darryll hymyili, mutta jostain syystä hymy jäi laimeaksi.
   "Osa sitä diiliä, jonka tein Trishin kanssa. Puhutaan siitä kohta."



Darryll starttasi auton ja peruutti tottuneesti pois parkkipaikalta.
   "Miten jakselet?" hän kysyi, ja irvistin.
   "Tikkejä kutittaa."
   "Kai ne antoivat jotain puhdistusaineita ja sidetarpeita mukaasi?"
   "Eivät hirveästi. Pitää kai käydä ostamassa sellaisia... jotain laastarin tapaista."
   Darryll tyrskähti ilottomasti.
   "Älä ole itsetuhoinen. Leikkausarpia, varsinkaan tikattuja, ei laastaroida. Ne sidotaan."
   "Miten vain."



Jostain syystä Darryll oli vähän poissaoleva. Odotin, että hän olisi puhunut siitä diilistä jotain, mutta hän keskittyi kääntelemään rattia ja tuijottamaan tietä. Siitäkin huolimatta hän ajoi ainakin kerran päin punaisia.
   "Sam hommasi sinulle uuden puhelimen. Se odottaa sinua kotona." Darryll unohti käyttää vilkkua kääntyessään. "Ja siinä on se jäljitin, jos se ei haittaa sinua."
   "Ei se haittaa", sanoin, vaikken ollutkaan ihan varma asiasta. Päätin paloitella vanhan puhelimeni ja viskata sen roskiin heti kun ehtisin. Minulle ei varmaan ikinä selviäisi, mitä Sam oikein oli löytänyt puhelimestani, mutta vaisto kertoi minulle, ettei minun kannattaisi enää käyttää sitä. "Mitä Liz sanoi?"
   Darryll hätkähti. Näin hänen alahuulensa katoavan ylähampaiden alle, ja hän painoi kaasua.
   "Ei ollut iloinen."
   "No ei varmasti. Mitä kerroit hänelle?"
   "Kaiken."
   "Kaiken?"
   "Joo. No, sen Zero-jutun osalta jätin asioita mainitsematta. En maininnut koko jätkää, ruumiista puhumattakaan." Darryll puri yhä huultaan ja tuijotti yhä tiiviimmin tietä. "Tässä autossa mahtuu aika hyvin nukkumaan."
   Se, mitä hän sillä tarkoitti, ei valitettavasti jäänyt epäselväksi.



Huokaisin. Darryll kiihdytti entisestään, vaikka tulimme keskusta-alueelle.
   "Mennään motelliin yöksi. Ei tänne kahta mahdu."
   "Ei tarvitse mahtua. Sinä menet kotiin."
   "Eikö Liz -?"
   "Ei. Ei hän ole sinulle vihainen. Ja hän repii minut jääpalan kokoisiksi kappaleiksi, jos et nuku ensi yönä omassa sängyssäsi."
   "Aha." Tuijotin typertyneenä asvalttia edessämme ja yhtäkkiä tajusin, että minun pitäisi varmaan sanoa jotain muutakin. "Olen... olen pahoillani."
   "Älä ole."



Darryll kääntyi viimeisestä risteyksestä kohti kämppäämme. En olisi halunnut kysyä sitä, mutta ei se olisi ollut reilua.
   "Sanoiko hän... tai siis... oletteko te..." En jatkanut pidemmälle, mutta Darryll tajusi kyllä kysymykseni.
   "En tiedä. Ei hän ole suoraan sanonut mitään muuta kuin sen, että olen vastuuntunnoton nilkki ja ettei hän halua kuulla enempää valheita minulta."
   "Ei siinä ole mitään uutta. Minä olen itsekäs mulkku, ja valehtelen ihan yhtä paljon kuin sinäkin."
   Kömpelö yritykseni lohduttaa ja vitsailla ei naurattanut Darryllia. Hän vaihtoi puheenaihetta.
   "Siinä Trishin repussa oli... hmm... erinäisiä piristeitä."
   "Kukkaa?"
   "Ei. Vähän kovempia aineita. Otin vapauden sijoittaa sellaisiin pikkuisen hänen kanssaan."
   Kohotin kulmiani. Huolestuin liikaa.
   "Et kai sinä –"
   "No en nyt omaan käyttööni", Darryll vastasi. "Siitä voit olla huoleti. Mutta niistä saa aika kivan tuoton, ja ehkä jo parin kuukauden sisällä meillä on varaa tehdä jotain pikkuisen itsenäisempää ja vielä tuottavampaa."
   "Mihin piilotit ne?"
   "Hän kielsi minua kertomasta." Darryll taputti rattia sormillaan. "Älä käsitä väärin. Luotan sinuun kyllä, mutta Trish ei, ja sen viime kertaisen jälkeen... no, jos minä mokaan, niin parempi, jos hän juttelee minun kanssani."
   "Juttelee? Siis osoittaa sinua aseella päähän?"
   "Se oli Sam, ei Trish. Eikä Trishillä viimeksikään ollut sydäntä katkoa minulta edes hiuksia." Darryllin huulilla kävi hymy. "Hän uhkasi kyllä."



Darryll pysäytti Trishin auton kotitalomme eteen. En noussut heti autosta, vaikka hän sitä tavallaan vaikuttikin odottavan. Tavallaan hän näytti kärsivän yksinäisyydestään. Vilkaisin kotitalomme ulko-ovea tien toisella puolella ja käänsin katseeni takaisin Darrylliin.
   "Haluaisitko käydä jossain? Tai siis... olisi kiva jutella."
   Darryll pudisti päätään.
   "Mene kotiin", hän kehotti. "Liz odottaa sinua."
   "Okei." Epäröin sanoa sitä, mutta sanoin kuitenkin. "Yritän puhua hänelle, jooko?"
   "Joo." Darryll sulki silmänsä. "Kiitos."
   "Oletko varma, ettet halua seuraa?"
   "Joo. Mene vain."
   No, ainakin olin yrittänyt.



Tuntui kummalliselta vetää ovi kiinni perässäni ja astua yhteiseen kämppäämme, joka tällä hetkellä taisi olla kahden ihmisen kämppä. Ajattelin sitä aikaa, jona olin asunut Elizabethin nurkissa Roaring Heightsissa. Sitä aikaa, jona Elizabeth oli majoittunut homeiseen yksiööni Anne Arborissa ja jona olimme yhdessä yrittäneet auttaa Darryllia ja joka oli päättynyt Garyn vihan hallitsemattomaan roihahtamiseen. Vihan, jota pelkäsin yhä. Olisiko minusta pitämään huolta ihmisistä, joita rakastin?


Hän tiskasi. Meidän yhteisessä kodissamme. Hänen oli täytynyt jättää Ray.



Hän ei huomannut, kun hiivin hänen taakseen. Hän havahtui vasta, kun kiedoin käteni hänen ympärilleen ja hapuilin huulillani hänen hiuksiaan. Yhtäkkiä hän puhui äänellä, joka ei kuulunut hänelle.
   "Olen edelleen vihainen sinulle, Darryll. Mene pois."
   Hups. Hymy jäätyi kasvoilleni.



En liikkunut mihinkään, eikä liikkunut Elizabethkaan. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten tällaiset vahingot pitäisi selittää. En ymmärtänyt mitään, kaikkein vähiten sen, mitä olin oikein ajatellut. Änkytin hänelle jotakin.
   "Tuota... se olen minä." Ja sinä olet sinä etkä Lucy. "Sori." Siitä, että lähentelin sinua ilman mitään järkevää syytä. "Ei ollut tarkoitus –"
   Elizabeth kääntyi.



Hän rutisti minua aivan liian kovaa ja hapuili niskaani käsillään kuin varmistaakseen, että kehoni koostui jostain oikeasta materiasta eikä pelkästään hyvästä mielikuvituksesta. Minun pitäisi varmaan alkaa harrastaa jotakin saman tapaista, mutta juuri sillä hetkellä en kyennyt puhumaan.
   "Liz... se kylki." Puristin silmäni kiinni. "Tuo sattuu."
   Elizabeth päästi irti.



Elizabeth ei varsinaisesti itkenyt, tai ainakaan en nähnyt kyyneliä, mutta hän nikotteli.
   "Se nilkki", hän sai soperrettua. "Sietäisi saada selkäänsä. Pahemmin kuin sinä..."
   "Rauhoitu. En minäkään nyt ihan syytön tähän ole."
   "Darryll valehteli minulle."
   "Enkä minä oikaissut niitä valheita." Huokaisin. "Liz, ei tämä oikeasti ole niin iso juttu."
   "Ei ole vai? Miltä sinusta tuntuisi, jos Darryll ilmoittaisi sinulle, että järjesti minut sairaalaan leikattavaksi ja samalla paljastuisi, ettei hän ole puhunut oikeastaan mistään viime viikkojen tapahtumista totta?"
   "No ei se nyt olisi ihan sama asia. Hän ei tarkoittanut mitään pahaa."



Hiljaisuus roikkui välillämme ihan liian pitkään, ja ainakin itse aloin pikkuhiljaa vaivaantua siitä.
   "Ole kiltti", sanoin hänelle ja hipaisin hänen käsivarttaan. "Soita hänelle."
   "En."
   "Hän on aika rikki."
   "Niin olet sinäkin. Fyysisesti. Minä sydämestäni."
   "Liz –"
   "Mikä sinä olet sanomaan tästä mitään? Entäpä Lucy? Ja se lapsi?"
   Sillä hetkellä muistin kaiken sen, mitä Ray oli sanonut, ja mitä olin aikani pyöritellyt yksin sairaalavuoteessa. Ja se oli vähän liikaa.



Elizabeth katui heti sanojaan, sen näki.
   "Anteeksi", hän sopersi. "En halunnut itkettää sinua."
   "En minä itke."
   "Itketpäs."
   "Haista vittu."
   "Tule. Jutellaan hetki."



Se tuntui oudolta. Istua nyt entisen tyttöystävänsä kanssa sohvalla ja analysoida kummankin rakkaushuolia. Jokin sairas ja ilkeä osa minussa sanoi, että jos haluaisin, niin minulla voisi olla saumoja Elizabethin suhteen juuri nyt. Ajattelin heti sen jälkeen Darryllia ja totesin, etten haluaisi menettää parasta kaveriani jonkin omituisen kostofantasian takia.
   "Darryll kertoi, että tapasit Rayn."
   Raavin sohvatyynyä kynsilläni.
   "Joo. Joo, tapasin." Melkein tapoin. Olisin halunnut tappaa.



Yksi niistä asioista, joita arvostin Elizabethissa, oli se, ettei hän koskaan kiirehtinyt. Hän antoi minun puhua ensin riippumatta siitä, miten absurdeja ja ylimitoitettuja huolia minulla oli, ja hän torppasi ne tyynen rauhallisesti vasta sen jälkeen, kun olin ne luetellut. Mutta nyt minusta tuntui, että huolteni luettelun jälkeen edes Elizabethilla ei olisi mitään sanottavaa.
   "He ovat eronneet. Ray purki kihlauksen." Suutani kuivasi. "Se oli minun syytäni. Ray tiesi kaiken ihan koko ajan ja... no, heillä oli joku kriisi. Ja minä en tajunnut jättää Lucya rauhaan, vaikka hän pyysi, käski ja aneli monta kertaa. Miten hän olisi voinut lakata ajattelemasta minua, kun itse roikuin hänessä ihan jatkuvasti?"
   Elizabeth ei sanonut vielä mitään. Hän tiesi, ettei siinä ollut kaikki. Jatkoin.
   "Ray sanoi, ettei firma voi kovin hyvin. Se oli joku brändijuttu. Sekin on minun syytäni, kuulemma."
   "Epäiletkö hänen sanojaan?"
   "En. Ei hän valehdellut, eikä edes liioitellut."



Elizabeth tuijotti vaitonaisena kaupunkia ikkunan takana. Luulin, että hän oli eksynyt ajatuksiinsa, ja olin varma, että olin ollut sen suhteen oikeassa: edes hänellä ei ollut tällä kertaa mitään lisättävää sanoihini.
   Oli hänellä sittenkin.
   "Sinulla on pakkomielle."
   "Niin on."
   "Hyvä, että myönnät sen. Mitä ajattelit tehdä asialle?"
   Pitikö sille tehdä jotain? En vastannut, joten Elizabeth jatkoi.
   "Sinun täytyy saada itsellesi rauha sen asian suhteen. Tehdä rauha hänen kanssaan."
   Huuliltani karkasi jokin tuhahduksen, voihkaisun ja puolikkaan kirosanan sekainen äännähdys.
   "Miten?"
   "Pyytämällä anteeksi."



Tuhahdin. En katsonut Elizabethiin.
   "Tässä tilanteessa ollaan pelkästään siksi, etten tajunnut olla pitämättä häneen yhteyttä, ja nyt sinä käsket minun pyrkiä hänen puheilleen taas."
   "Ei, Adrian. Tässä ollaan siksi, ettet tajunnut ajatella asiaa hänen kannaltaan. Myönnä se ja pyydä anteeksi."
   "Hän ei halua tavata minua!"
   "Ihanko totta? Onko se estänyt sinua koskaan aiemminkaan?"
   "No ei, mutta..."
   "Joten sinä teet sen vielä tänään."



Tuijotin Elizabethia epäuskoisena. Saatoin kuvitella, miten hän yhdisteli palikoita päänsä sisällä ja mietti sopivaa lähestymistapaa.
   "Minulla on jo suunnitelma", hän lopulta sanoi. "Se, mitä me teemme nyt... no, ensin syöt jotain ja sillä välin selvitän pari asiaa."
   "Liz –"
   "Älä puhu. Vastustelet kuitenkin."
   Siinäkin hän oli oikeassa, mutta ainakin tottelin häntä.

* * *



"No signal – Access denied". Mikään ei vituttanut niin paljon, varsinkaan, kun se ilmoitus kesti kolme päivää.
   Vitutus oli se tunne, joka oli kiskonut Garyn ylös sängystä ja saanut hänet paiskomaan tavaroita seinille. Vähitellen tunne oli kasvanut raivoksi, ja raivon vuoksi hän oli päättänyt piipahtaa siellä, missä signaali oli viimeksi ollut elinvoimainen.



Hän oli edelleen sillä reissulla. Gary pyöritteli mustia hiussuortuvia sormiensa välissä. Muijalta ei ollut tarvinnut paljon kysellä: jo pari ensimmäistä uhkausta sitä narkkarin näköistä teiniä kohti saivat hänet puhumaan.
   Pojalla oli kuulemma leukemia. Garya oli ärsyttänyt se, miten akka oli kuvitellut, että häneen voisi vedota niin helposti. Trish oli vielä väittänyt, että oli jotenkin Garyn vika, empatiakyvyn puutetta, ettei tieto pojan tilasta vaikuttanut tähän. No, ainakin Gary oli varmistanut hyvin tehokkaasti, ettei kumpikaan heistä kertoisi Johnille mitään hänen vierailustaan.
   Gary olisi mieluusti näyttänyt ne hiussuortuvat Johnille, mutta eihän hänellä ollut Johnille mitään asiaa. Adrianille kyllä oli, ja tällä kertaa hän ei antaisi pojulle tilaisuutta piilottaa sijaintiaan.



Alaovi avautui. Gary hymähti itsekseen. Hän oli jo jonkin aikaa kuvitellut, että muuan strippari nimeltä Lizzie Starlight oli läheisempi Johnin kuin Adrianin kanssa, mutta nyt näytti siltä, ettei Johnilla sittenkään ollut osaa tässä kuviossa. Ehkä Garyn olisi syytä vielä hetken miettiä strategiaansa.



Auto hurahti käyntiin. Gary valitsi keskuskonsolista Edin numeron.
   "Oletko hoitanut oman osuutesi?"
   "Feliciaa ei ole vielä ruokittu. Pirun kiukkuinen hurtta..."
   "Hyvä niin", Gary lausui ja ohjasi auton varovasti takaisin tielle.



Tällä kertaa hän ei päästäisi tilaisuuttaan pakoon. Tilaisuuttaan saada itselleen rauha ja päättää sota, jota hän ei aloittanut, mutta jonka hän hyvin mielellään lopettaisi vielä tänään.

***

theron kommentteja:

Pääni lyö tyhjää. Sori siitä :D Hypätäänpä siis suoraan osakysymyksiin. Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata ja halutessaan niistä saa vastata vain osaan.

1. Onnistuvatko Elizabeth ja Darryll korjaamaan välinsä?

2. Onnistuuko Adrianin noin tuhannes yhteydenotto Lucyyn paremmin kuin ne 999 aiempaa?

3. Mitä Garylla on mielessään? 

Ai niin, ja otsikkoinspiraatio on täältä. En laittanut sitä perinteiseen tapaan osan alkuun "nuottilinkkinä", koska biisi itsessään ei ollut mulle mitään inspiraatiomusiikkia tässä. :D