1.32 Orkideatarha

Asunnossa oli oudon hiljaista sinä aamuna. Kämpän sisäpuolelta ei kuulunut ääntäkään: vain ikkunan ulkopuolella, kaukana alhaalla, liikenne viritteli epävireisiä koskettimiaan. Haistoin hikisen lateksin ja tunsin ilman kehollani tavalla, jolla ei olisi pitänyt tuntea.

En olisi varmasti nukkunut niin hyvin ja niin pitkään, jos olisin tiennyt ne kaksi pikkujuttua: sen, että Darryllin huoneen ovi oli auki, ja sen, että makasin hänen sängyllään ilman rihman kiertämää. Lohduttauduin sillä ajatuksella, että Liz tai Darryll eivät varmasti kumpikaan olleet viime yönä kovin kiinnostuneita kämppiksensä alastomuudesta, vielä vähemmän kortsun hajusta.

Hetkinen. Kai tähän hommaan piti kuulua joku toinenkin osapuoli? Missä Sheila oli?



Darryllin yöpöydällä ei ollut mitään muuta kuin pysähtynyt kello ja radio, joka ei toiminut. Ei puhelinnumeroa, ei "otetaan joskus uusiksi, muru"-viestejä, joihin huulipuna olisi pinttynyt punaisiksi rasvatahroiksi. Ei sängylle jätettyjä stringejä.

En ollut odottanut siitä mitään yhden yön juttua kummempaa, mutta olisin silti halunnut herätä Sheilan kanssa enkä hänen jälkeensä. En rehellisesti sanottuna muistanut, millaista se oli ollut, ja olisin siksikin halunnut tarjota edes aamupalaa tai jotain.



Kiskoin eiliset sukat ja eiliset kalsarit jalkaani. Heitin käytetyn kortsun häpeämättä Darryllin huoneen roskikseen. Kai se nyt oli Darryllillekin selvää, että sellaista oli ehkä johonkin myös tarvittu. Työnsin sivuun kuvottavan mielikuvan siitä, mahtoiko Darryll jemmata samalla tavalla omaa tarpeistoaan Elizabethin roskikseen. Ei sen pitänyt minulle kuulua, tai jos kuuluikin, niin minun ei kuulunut välittää.

Hiivin ulos Darryllin huoneesta niin hiljaa kuin ikinä kykenin.



Pannussa oli vielä eilistä kahvia. Ajattelin, ettei minun kannattaisi edes lämmittää sitä – Darryll heräisi kahvinkeittimen ääneen ruokakomerossani. Heti kaadettuani kahvin kuppiin tajusin, ettei Darryll missään ruokakomerossa nukkuisi, vaan Elizabethin sängyssä. Hörppäsin kylmää ja kitkerää kahvia ja täytin kuppini uudelleen ennen kuin lähdin keittiöstä.



Darryll heräsi joka tapauksessa. Tai ehkä hän oli ollut jo jonkin aikaa hereillä, samapa tuo. Hän hiipi pöydän ääreen vielä hitaammin kuin minä ja nosti tuolin itselleen sen sijaan, että olisi vetänyt tuolinjalkoja lattiaa pitkin.

"Huomenta", hän kuiskasi, ja nyökkäsin vastaukseksi suu täynnä kahviksi naamioitua tervaa.



Darryll istuutui ja katsoi minua puolikas hymy kasvoillaan.

"No?"
"Mitä 'no'?"
"Millaista se oli?" Darryllin hymy leveni virneeksi. "Kerro kaikki."
"Senhän sinä haluaisit tietää", vastasin ja kurotin kahvikupin takaisin käteeni. "Tiedäthän, vertailu kuuluu vapaan miehen iloihin..."

Darryll hymähti ja katsoi, kun pakotin seuraavan kulauksen alas kurkustani.



Hän katsoi minua pitkään hiljaa, kuin odottaen, että sanoisin jotain. Olin jo vähällä kysyä, mitä hänellä oli mielessään, kun hän näytti tekevän jonkin sortin päätöksen päänsä sisällä.

"Latasin puhelimesi. Se toimii taas." En ehtinyt kiittää, kun hän jatkoi. "Voisin tarjota sinulle vähän paremmatkin aamukahvit kuin tuo."
"Missä?"
"Näet sitten. Meillä on muutenkin juteltavaa."

Sitä en voinut kiistää, joten jätin tervani pöydälle ja suostuin.

***



Sunshine Coffee Tables. Ei sitä paikkaa ollut ainakaan nimellä siunattu, joskaan ei asiakasmäärällä tai houkuttelevuudellakaan.



Darryll ei paljon puhunut kahvia tilatessaan. Kuulin kuppien kilinää, kahvin lorinaa, parin kolikon kolahtavan pöytään ja askelia, joista ensimmäiset eivät edes kuuluneet Darryllille. Paikan omistaja kuului istuutuvan taakseni lukemaan kirjaa. Tuijotin sekalaista "taide"kokoelmaa kahvilan seinillä ja tulin siihen tulokseen, että sille oli kai syynsä, miksi paikka oli tyhjä. Hyvä niin. Rauhaa ja hiljaisuutta me tarvitsimmekin jutellaksemme asioista, joita emme halunneet Lizin tai kenenkään muunkaan kuulevan.



Darryll istuutui eteeni ja otti mukavan asennon.

"Täällä ei ole ikinä ketään", hän totesi ja nyökkäsi kohti kahvilanpitäjää selkäni takana. "Ja omistaja ei tietääkseni puhu englantia, joten voimme jutella vapaasti."
"Mistä tiedät tämän paikan?"

Darryll hymähti.



Näytti siltä, että hän naureskeli itsekseen jollekin kauan sitten tapahtuneelle muistolle. Hän vältteli katsettani ja vaikutti vähän nolostuvan.

"No... siitä on hetki." Darryll naurahti taas itsekseen. "Kun vajaat pari vuotta sitten tulin tänne... no, ei minulla ollut rahaa, eikä kämppää, eikä mitään. Punkkasin Rosen puutarhavajassa ja koitin saada kerättyä sen verran rahaa, että voisin maksaa Roselle uusista papereista ja semmoisesta. Ja että pääsisin joskus jaloilleni..."

Darryll vaikeni. Tiesin, että hän puhui siitä ajasta, kun oli paennut Garyn kostoa Anne Arboriin, ja ihan hyvästä syystä luulin, ettei hän haluaisi kertoa enempää. Luulin väärin.

"Satuin kuulemaan, että tämä paikka on vähän huonossa huudossa", hän sanoi. "Edes terveysviranomaiset eivät jaksa enää tapella, että ukko sulkisi tämän, kun tyyppi nyt on vähän eksentrinen eikä edes halua ymmärtää mitään. Joten pulju on pystyssä, mutta täällä ei käy kukaan, koska ihan mistä tahansa kiinteästä ruoasta saa kuulemma salmonellan. Kukaan ei tiedä, mistä ukko saa edes rahaa tämän ylläpitoon. Noh... enpä tullut silloin ajatelleeksi, ettei täällä varmaan mitään kassaakaan ole, kun ei ole asiakkaita... ja, tuota, epätoivoissani päätin ryöstää paikan."



Kohotin kulmiani. Kuulin ukon takanani kääntävän sivua kirjassaan tyynen rauhallisesti. Darryll tyrskähti.

"Kaveri ei oikein ymmärtänyt aseellisen ryöstön konseptia", hän totesi. "Kävelin sisään käsi povarissa ja yritin olla tosi uhkaava ja käyttäytyä niin kuin minulla olisi ase. Äijä kaatoi minulle kupin kahvia ja viittilöi jotain siihen suuntaan, että voisin maksaa myöhemmin. Kai hän ajatteli, että taskuun työnnetty käsi tarkoitti lompakon jääneen kotiin tai jotain. Noh... minulla ei ollut kauheasti mitään, millä selittää asia, joten join sen kahvin, ja parin kuukauden päästä kävin maksamassa sen ihan vain hyvän tarinan vuoksi. Ei siinä sen kummempaa."

'Ei siinä sen kummempaa' oli mielestäni outo tapa kuitata ryöstö, mutta eipä minulla ollut syytä epäillä Darryllin tarinaa. Hymähdin itsekin, mutta vakavoiduin pian.

"Halusit jutella."
"Joo. Bisneksistä." Darryllin äänensävy muuttui heti vakavammaksi. "Mitä aiot tehdä niillä rahoilla?"

No, sepä oli suora kysymys.



En voinut sille mitään: minua vitutti. Tajuamatta edes, miten ikävältä se näytti, huokaisin syvään enkä edes yrittänyt peittää turhautumistani. Ennen kuin Darryll kysyisi asiasta, päätin sanoa jotain.

"En tiedä. En ole tottunut... En tiedä, miten nämä asiat pitäisi hoitaa."

Darryll vaikutti ymmärtäväiseltä. Hän madalsi ääntään jatkaessaan.

"Kai me olemme silti edelleen samaa mieltä, mihin... hmm, yleistoimialaan ne pitäisi sijoittaa?"
"Joo, kai. Mutta en tiedä, mitä nyt pitäisi tehdä."
"Ainakin Garysta pitäisi huolehtia jotenkin."
"Tiedän, Darryll!" ärähdin ja kaduin heti kiukkuisuuttani.



Vedin syvään henkeä. Ukko käänsi taas sivua. Ymmärsiköhän se oikeasti englantia vai ei?

"Sori." Hengitin uudelleen oikein syvään ja yritin puhua hiljaa. "Minä vain... äh. Tuo ukko vaivaa minua."
"Ei se tajua, mistä me puhumme."
"Mistä tiedät, ettei silläkin ole mikrofonia?" kysyin ja annoin katkeruuteni kuultaa äänestäni. "Minun kai pitäisi tarkistaa se, vai mitä?"

Darryll oli hiljaa.



Oli minun vuoroni väistää hänen tuijotustaan, mutta eri syystä. Zeron paidan sisältä löytämäni johto kummitteli yhä mielessäni. Nyt, kun sitä alkoi miettimään... mistä kaikesta Zeron oli ollut mahdollista jakaa tietoa Garylle sen mikrofonin kautta? Mistä kaikesta olin avannut suuni hänen läsnäollessaan?

"Tiedän, että sinua pelottaa, Adrian", Darryll sanoi lähes kuiskaten. "Niin minuakin. Ja siksi minulla onkin eräs ehto, josta haluaisin keskustella ennen kuin teemme mitään muuta."
"Mikä ehto?"
"Jäljitin."
"Oliko Zerolla sellainenkin?"
"Älä viitsi, Adrian. Jäljitin sinun puhelimeesi."

Säpsähdin.



Tuijotin Darryllia kulmieni alta. Ärsyyntymiseni alkoi löytää kohteensa pöydän toiselta puolelta.

"Mihin tarvitsisin sellaista?" kysyin, ja vaikka Darryllin täytyi aistia ääneni kireys, hän jatkoi heti.
   "Haluan tietää, missä olet. Sille voi tulla käyttöä."
   "Ahaa. Eli, jos Gary haluaisi vaikka paketoida minut ilmastointiteippiin ja heivata autonsa takakonttiin, niin hän varmaan antaisi sen jäljittimen olla puhelimessani ihan vain siksi, että elämä olisi meille kivempaa ja minut olisi helpompi löytää? Meinaatko, ettei Garylla olisi mitään syytä takavarikoida minulta sitä puhelinta ihan ensimmäisenä ja poistaa käytöstä kaikki epäilyttävästi sijaintitietoja käyttävät ominaisuudet?"
   "Älä pidä minua tyhmänä tai väitä, etten tuntisi Garya", Darryll vastasi. "Siksi siitä trackerista tehtäisiinkin näkymätön. Gary ei tajuaisi sen olemassaoloa, kunhan se koodataan oikein."
   "Ja se puhelin varmaan toimisikin ihan helkkarin hyvin sitten, kun Gary paiskaisi ruumiini mereen."
   "Älä jaksa olla noin –"
   "En ole lapsi, eikä minua tarvitse ruveta vahtimaan kuin jotain häkkieläintä!"



Darryllin katse ei pehmennyt yhtään. Hän nojautui taaksepäin tuolillaan ja katsoi minua niin järkähtämättömän tiukasti, että tiesin jo, ettei vaihtoehtoja olisi.
   "Se on sinun parhaaksesi, Adrian."
   "Entä sinä? Miksei sinun puhelimeesi asenneta mitään?"
   "Oletko kysynyt, suostuisinko siihen?"
   "No, suostutko?"
   "Totta kai. Minusta se on vain järkevää." Darryll tuijotti minua silmiään räpäyttämättä, ja hänen katseensa alkoi jo ahdistaa. "En pidä siitä, että joudun sanomaan tämän ääneen, mutta sanon sen kuitenkin: Gary ei ole kiinnostunut minusta, vaan sinusta."
   "Hän halusi sinun kuolevan ihan samassa paikassa kuin minunkin."
   "Joo, mutta minä olin tehnyt osuuteni enkä pistänyt kampoihin. Se, että olen elossa, on itse asiassa sinun syytäsi, ja siitä hyvästä sinun pitää kärsiä. Siis Garyn logiikan mukaan. Minun logiikkani taas sanoo, etten keskustele sinun kanssasi yhtään mistään bisneksistä, ellet suostu tähän."
   "Sinä siis kiristät minua."
   "Oikein mielelläni, muru. Sinun vuoksesi olen mielelläni tällainen viattomia sieluja kiristävä paskiainen." Darryll pudisti päätään vakavana. "Tiedän, ettei miehinen itsekunnioituksesi tai joku sen tapainen anna ikinä periksi, joten muotoilen asian toisin. Jos et suostu siihen itsesi takia, niin edes Lizin ja minun takia. Voin nimittäin vakuuttaa, ettei Liz anna minulle ikinä anteeksi, jos sinulle tapahtuu jotain, enkä minä tehnyt yhtään mitään estääkseni sen."



Aurinkoisen kahvilamme antimet alkoivat yhtäkkiä haista suunnilleen yhtä kuvottaville kuin se aamuinen pannunpohja oli maistunut. Painoin pääni ja yritin vielä kerran, hiljaa ja niin luovuttaneena, että tiesin lopputuloksen jo valmiiksi.

"Eikö ole mitään muuta vaihtoeh–"
"Ei."
"Aha." Purin huultani. "Voisitko harkita –"
"En."
"Riittääkö, jos lupaan miettiä asiaa?"
"Toistaiseksi. Mutta älä odota, että etenen mihinkään suunnitelmia pidemmälle kanssasi niin kauan kuin sinäkin vain mietit asiaa."

Nyökkäsin.

"Kiitos." Muuta en sanonut, koska en ehtinyt.



Darryll ei huomannut sitä. Ei katsettani, joka harhaili hänen ohitseen ja ikkunasta ulos. Ei sitä, etten kuunnellut, mitä hän sanoi, tai sitä, että kysymykseltä kuulostavaan virkkeeseen ynähdin jotain myöntämisen tapaista. Onneksi se kysymys ylipäätään oli jotain, mihin voi vastata tyydyttävästi 'kyllä' tai 'ei'.
   Darryll ei tosiaankaan nähnyt mitään, mutta minä taas huomasin ihan liikaa: kaksi ihmistä, miehen ja naisen, ja vähän liian kiihkeät jäähyväissuudelmat ennen kuin mies harppoi tiehensä. Tunsin toisen heistä. Vain toisen heistä.



Rauhoittelin itseäni sillä, että minun täytyi kuvitella. Ihan joka ikinen kadulla kävelevä kauluspaitanörtti ei voinut olla Ray. Olin jo kerran aiemmin juoksennellut päättömästi kuvitelmani perässä ja päätynyt kahlituksi patteriin. Siitä reissusta ranteeseeni jäänyt arpi ei varmaan ikinä haalistuisi täysin näkymättömiin.

Toisaalta vihakaan ei varmaan koskaan haalistuisi pois. Ei varsinkaan nyt. Ei nyt, kun tunnistin Rayn niin varmasti ja kun tunnistin naisen niin varmasti joksikin ihan muuksi kuin...
   "Minun täytyy mennä."
   Kai Darryll jotain siitä asiasta kysyikin, mutten vastannut. Lähdin selittämättä yhtään mitään.



Missä vitussa se mulkku oli? Nainen näytti kipittävän puistoon ilman Rayta. Jos olisin vähän ilkeämpi kaveri, voisin kysyä Rayn olinpaikasta tämän pikku syrjähypyltä. Ihan vaikka vähän rajummin ottein... mutta ei, ei se olisi sen arvoista. Annoin katseeni harhailla katujen poikki. Olin aika varma, ettei Ray niillä fiineillä pukukengillään kävelisi turhan ripeästi.



Metroasema näytti olevan tarpeeksi lähellä, jotta Ray olisi ehtinyt kadota sinne ennen kuin olin itse ehtinyt poistua kahvilasta. Hetken aikaa punnitsin riskejä: jos Ray oli sittenkin jossain muualla, hukkaisin hänet metron kautta varmasti. Mitään muuta järkevää suuntaa en kuitenkaan nähnyt sellaisella etäisyydellä, että hän olisi voinut niin nopeasti kadota näkyvistä. Valitsin metron.



Kuulin Darryllin askeleet takanani. Kerrankin hän ei puuttunut tällaiseen.
   Millaiseen? No, sitä en tiennyt itsekään. Pääasia oli kai se, ettei Darryllilla vaikuttanut olevan poikkipuolista sanaa toimintaani, jonka arvelin olevan suhteellisen harkitsematonta ja todennäköisesti väkivaltaista.



Kerrankin olin oikeassa.
   Ray puhui puhelimeen lähes tyhjällä metrolaiturilla. Joku vähän harvinaisempi laitakaupungin vuoro oli juuri lähdössä, eikä Ray varmasti ollut nousemassa siihen. Hän kävi jotain kiivasta keskustelua puhelimessa eikä huomannut läsnäoloani.



Olin sen verran utelias, että jättäydyin vähän matkan päähän kuuntelemaan, mistä puhelussa oikein oli kyse.
   "... etkö voisi joustaa tämän kerran? Tarvitsen sen kämpän nopeasti." Hetken tauko, sitten hän jatkoi. "En ymmärrä, miksei se onnistuisi velaksi. Kunhan saan loppupalkkani..."
   Jaaha, työkuvioita. Eivät ne minua kiinnostaneet. Se kiinnosti, että Rayn naama näytti vielä niin nätiltä, että saatoin kuvitella hänen illastavan Lucyn kanssa tänään. Siinä ajatuksessa oli tarpeeksi kannustinta.



Rayn ote puhelimesta lipesi. Näytön lasi särkyi. Hänen suustaan karkasi puolikas huudahdus, mutta ei avunhuutoa – hän jätti sen tekemättä nähdessään naamani. Parempi niin.



Olisin voinut kuristaa Rayn siihen paikkaan, mutta ensin halusin haastatella häntä vähän.
   "Sinä et sitten vain tajua, mitä sinulla on", sähisin hänelle hampaideni välistä. "Eikö Lucy riitä? Pitää hakea vähän lisää etuja muualta, vai? Kuinka monta vaimoa sinulla oikein on?"
   Rayn vastaus tuli ilman kummempia alkuhämmästelyjä.
   "Helvettiäkö se sinulle kuuluu?"
   "Ei varmasti kuulukaan, mutta tietääkö Lucy, mitä teet hänen selkänsä takana? Hänen lapsensa selän takana?"
   'Teidän lapsenne' olisi varmasti ollut oikeampi ilmaus, mutta sitä en suostuisi käyttämään.



Rayn silmät siristyivät. Hän vaikutti yllättävän rennolta, kun otti huomioon, että pitelin häntä kauluksesta metrolaiturin laidalla. Ehkä hän oli vain hyvä näyttelijä. Hän ei sanonut mitään, joten jatkoin.
   "Saatko jotain sairasta mielihyvää siitä, että pilaat hänen elämänsä?"
   Odotin hänen vastaustaan. Odotin, että hän sanoisi jotain. Anelisi minua olemaan paljastamatta tätä salasuhdetta, vetoaisi "yhteen pikku hairahdukseen"... Tai että hän edes valahtaisi kalpeaksi.
   Mutta ei. Ray nauroi. Nauroi. Otteeni heltisi väkisinkin, pikkuisen, mutta silti tarpeeksi kieliäkseen epävarmuudestani.
   "Sinä teit sen jo, Adrian. Etkö ihan oikeasti tiedä?"
   "Tiedä mitä?"
   "Ai, sinä et lue lehtiä. Kuinka yllättävää." Rayn huulille piirtyi häijy hymy. "Purin kihlauksemme. Siitä annettiin mediatiedote, mutta eihän sinua oikeasti edes kiinnostaisi niin vaikeat sanat."
   En sanonut mitään, koska en kyennyt.



Olin kehittämäisilläni jotain fiksua sanomista siitä, miten kihlauksen purkaneella miehellä ei kai pitäisi olla kihlasormusta ja että Ray aivan varmasti valehteli... mutta sitä sormusta ei tosiaankaan ollut. Rayn vasemman käden nimettömään oli jäänyt vain hailakka rusketusraita.
   "Sattuu, vai mitä?" Ray sanoi hiljaa. "Sattuu nähdä, mitä sait aikaan. Tiesin koko ajan sinusta ja hänestä. Rukoilin häntä päästämään irti, eikä hän tehnyt sitä. Ei minulla ollut vaihtoehtoja. Ja nyt, kun se tieto on julkinen... no, kai sinäkin nyt tiedät, miten Arbor Corporation on aina profiloitunut konservatiiviseksi perheyritykseksi. Yhteistyökumppanit eivät halunneet olla mukana repivässä perheriidassa ja kantavat parhaillaan projektejaan muualle. Osakekurssi syöksyy, ja se on sinun ansiotasi. Yksin sinun, Adrian... ja silti, silti, jostain kumman syystä en ole vieläkään nähnyt entisen avovaimoni syöksyvän syliisi hakemaan lohtua..."
   Turpa kiinni, Ray, ajattelin, mutten saanut sitä sanottua.



Jos olin aiemmin ollut raivoissani Raylle, niin tälle tunteelle ei ollut enää sanoja.
   Päässäni kohisi. Ei kun se olikin se lähtevä metrojuna. Ei, se lähti jo aiemmin. Kohina jatkui. Seuraava vuoro tulisi. Ei, se ei pysähtyisi. Se olisi ohikulkumatkalla ja ajaisi kyllin kovaa. Voisin tönäistä Rayn metron alle...
   Joku rykäisi takanani.



Darryllin ääni oli yllättävän rauhallinen. Hyvä, hän ei siis tajunnut, miten tosissani mietin sitä.
   "Eiköhän tuo riitä, Adrian", hän sanoi ja otti askeleen lähemmäs. "Mennään."
   Minun täytyy tehdä jotain –
   "Ei se ole sen arvoista."



Ei. Ei kai se ollut. Mutta helvetin tyydyttävää se olisi... nähdä Rayn ruhjoutuvan raiteille, pilkkoutuvan kappaleiksi, nähdä metrovaunun kyljen maalautuvan punaiseksi...
   Kohina yltyi ja sekoittui päänsisäiseen kohinaan. En kuullut Darryllin lähestyviä askelia.



Olin varma, että huusin hänelle siitä hyvästä. Haukuin pystyyn. Mutta lopultakaan en pistänyt hanttiin, en tapellut kuin näön vuoksi. Annoin hänen taluttaa minut pois.



Luulen, että se, miten vähän voimaa Darryllin tarvitsi käyttää minun saattamisekseni pois metrotunnelista, kertoi kerrankin jotain hyvää myös minusta. Siitä, miten siellä jossain patoutuneen vihan ja itsehillintäongelmien alla oli järjen hiven, jota Darryll osasi käyttää hyödykseen.



Olisin voinut oksentaa siihen roskikseen. Heittää itseni sinne. Häpesin. En kehdannut katsoa Darryllia silmiin, en kehdannut puhua, mutta Darryll kyllä puhui.
   "En tiennyt, että se on sinulle vieläkin noin iso juttu."
   "Mikä?"
   "Lucy."
   Olin hiljaa. Darryll jatkoi.
   "Onko sinulla vielä se Zeron ase?"
   "On."
   "No, sentään et ampunut sitä jätkää."
   Miksi en ollut ajatellut sitä?



Olin vaivaantunut. Hämilläni. Liian sekaisin sanoakseni mitään. Liian nolostunut. Darryllille oli paljastunut jotain, mitä olin yrittänyt peitellä häneltä puhtaasti siitä syystä, että tiesin itsekin, ettei se ollut ihan normaalia. Luulen, että samanlaista häpeää voi saavuttaa vain sillä, jos laskee alleen julkisella paikalla. Tai oksentaa esiintymislavalla.
   Darryll ei nauranut minulle.
   "Haluaisitko puhua siitä?"
   "En."
   "Okei."



Darryll tuijotti minua niin pitkään, että jossain vaiheessa minun oli vain pakko antaa hänelle se lyhyt katsekontakti, jotta pääsisimme joskus nousemaan siitä penkiltä ja lähtemään kotiin. Heti sen jälkeen Darryll puhui.
   "Päästä irti, Adrian. Et sinä kaipaa häntä."
   "Totta kai kaipaan."
   "Et kaipaa. Et tunne häntä." Olin sanomassa jotain, mutta Darryll nosti kätensä ylös vaientaakseen minut. "Kaipaat jotain, mitä sinulla oli joskus tosi kauan sitten, mutta minusta se ei ole Lucy."
   "Vaan?"
   "En tiedä. En minä ole psykiatri."



Olin iloinen, ettei Darryll jatkanut siitä aiheesta enää. Käytin hiljaisuuden suoman tilaisuuden hyväkseni ja päätin, että voisin edes yrittää kiittää Darryllia kunnolla kaikesta siitä, mitä hän joutui minun takiani kestämään. Edes vähän.
   "Se jäljitin, josta puhuit..." Huokaisin. Olinko oikeasti sanomassa sen? "Se on okei."
   "Sinä siis suostut?"
   "Joo."
   "No, sitten me voidaan kai hakea se heti."
   "Mistä?"



Darryllin katse eksyi hetkeksi tyhjyyteen. Hän vaikutti olevan ajatuksissaan.
   "Tunnen yhden tyypin", hän sanoi. "Ja minulla on bussirahaa. Mennään."
   En kysynyt mitään.

***



Suurkaupunkien lähiöitä koski eräs erityinen sääntö: jos se lähiö nimettiin erikseen lehtien otsikoissa, se ei ollut hyvää aluetta. Maiden Gardens oli juuri sellainen alue, enkä oikein tykännyt siitä, että jäimme bussista tuon lähiön ainoan huoltoaseman kohdalla.



En silti kysynyt vieläkään mitään. Darryll tiesi mitä teki, minä taas en. Hänellä oli suunnitelma, eikä minulla ollut mitään suunnitelmia edes itse suunnitelman tekoon. Minä vain seuraisin häntä ja olisin hiljaa, niin kaikki menisi parhaiten.



Niin paljon kuin luotinkin Darrylliin, oli pakko myöntää, etten tuntenut oloani erityisen turvalliseksi niiden homeisten parakkitalojen keskellä. Ruostuneista autonromuista oli viety kaikki arvokas, vanhoissa bensatynnyreissä oli pidetty nuotioita. Jonkun talon pihalla nökötti epämääräinen ja vastatäytetyn näköinen kumpare.
   "Tämä se on", Darryll sanoi, ja käännyin katsomaan.



Se parakkitalo ei ollut pahimmasta päästä. Ainakaan sen seinillä ei ollut luodinreikiä. Kuistilla joku aliravitun teinin näköinen jätkä veti posket lommolla tupakkaa. Haistoin jonkun tavallista tupakansavua makeamman aromin.
   Darryll tervehti kaveria jo kaukaa.
   "Sam!"
   Teini nosti katseensa, muttei sanonut mitään.



Darryll harppoi kursailematta pihan poikki kuistin portaiden eteen. Hän katsoi minuun, muttei odottanut, että esittäytyisin, vaan katsoi taas Samiksi nimittämäänsä poikaan.
   "Satuin olemaan kulmilla", hän sanoi, ja jopa minä tajusin, että myös Sam tiesi sen olevan räikeä vale.
   "Niin varmaan", Sam tokaisi ja imaisi tupakkaansa. Hänen äänensä oli oudon matala, ja aloin epäillä, oliko hän sittenkään niin nuori kuin miltä näytti. "Jos etsit Trishiä, niin hän on puutarhahommissa."
   "En etsi. Etsin sinua. Kaveri tässä tarvitsee apuasi."
   "Jaa."
   "Vieläkö olet taitava koneiden ja koodien kanssa?"



Sam hymähti. Hän imi taas kerran sätkää, ja nyt tunnistin hajusta aika varmasti jonkun kannabiksen tapaisen. Tavallista kukkaa se ei silti ollut.
   "Miksi haluaisin auttaa sinua?"
   "Samasta syystä kuin aina ennenkin", Darryll virkkoi kärsivällisesti. "Ne hoidot kai maksaa jotain, jos en ihan väärin muista..."
   "Mulkku."
   "Kiitos. Kelpaako raha?"
   "Jos maksat tällä kertaa kunnolla."
   "Aina, Sam. Aina."
   Jätkä tiputti sätkänsä terassille.



Sam hyppäsi alas kaiteelta ja tumppasi vielä savuavan sätkän huolella puuhun. Reikäisten tennarien pohja näytti repeilevän joka askeleella lisää.
   "Ei mitään juttuja Trishin kanssa sitten", Sam mutisi, mutta siihen Darryll ei vastannut.



Sam ojensi kätensä meitä kohti. Luulin, että se oli joku symbolinen juttu, joku avun tarjoamista tarkoittava kädenojennus. Aika pian selvisi, ettei se mitään sellaista ollut.
   "Minulla ei ole mitään", Darryll sanoi. "Adrian, anna ase pois. Se on sääntö."
   Otin Zerolta viemäni aseen taskustani ja ojensin sen vastahakoisesti Samille. Darryllin viittilöinnistä ja samalla vaivalla ojensin hänelle myös puhelimeni.



Sam näköjään tiesi, että nimenomaan puhelin oli se, mille piti jotain tehdä.
   "Mitä haluat?" hän kysyi hajamielisesti samalla kun availi jotain asetusvalikon näköistä.
   "Jäljittimen", Darryll vastasi, ja Sam nyökkäsi kohottamatta edes kulmiaan. "Vaikeasti löydettävän. Onnistuuko?"
   "Kopioin pari juttua ensin. Jutellaan sitten yksityiskohdista. Hyvällä tuurilla saat sen vielä tänään."
   Enempää Sam ei kysellyt.



Tunsin oloni vähän uhatuksi. En pitänyt tästä paikasta. En Samista. En kannabiksen kärystä terassilla enkä siitä, että tämän kaksikon ainut ase oli nyt tuolla teinin näköisellä nistillä. En siitä, miten kauan tämä homma kesti, enkä Darryllin huolettomista kysymyksistä ja Samin äkäisistä vastauksista.
   "Miten Trishillä menee?"
   "Jos haluat, että autan teitä, et mainitse hänen nimeään", Sam tokaisi kylmällä äänellä.
   "Asia selvä."
   Hiljaisuus.



Samin kiivaasti puhelimen näytöllä liikkuneet sormet pysähtyivät. Hän jäi tuijottamaan jotakin. Ensimmäistä kertaa näin hänen reagoivan kasvoillaan: näin hänen kurtistavan kulmiaan, sen jälkeen hänen silmiensä laajenevan.
   "Minä..." Sam takelteli. "Minä taidan... Minä taidan pitää tämän."
   Tuijotin jätkää tyrmistyneenä.
   "Et varmana pidä", ehdin sanoa, mutta harpatessani askeleen häntä kohti hän työnsi kätensä takkinsa taskuun.



Ase, jonka itse olin Darryllin pyynnöstä luovuttanut, näytti ikävältä Samin tärisevissä käsissä. Poika vapisi kauttaaltaan ja tähtäsi jonnekin väliimme. En tiennyt, osuisiko hän meihin vaikka yrittäisikin, mutten halunnut kokeilla.
   "Mitä vittua, Darryll?!" Sam kiljaisi. "Kenelle te jaatte sitä tietoa?! Sinne kukkafoorumilleko?"
   Tajusin sanan "kukkafoorumi" ja jonkin tutun nimen, joka oli mainittu jo pari kertaa. Muistin nimimerkin 'Trish_', joka oli lähettänyt Markille yksityisviestin... mutta en uhrannut sille enempää ajatuksia siinä tilanteessa. Ennen kuin kumpikaan meistä ehti vastata mitään, Sam jatkoi vielä kovemmalla huudolla.
   "Trish!!"



Darryll perääntyi, minä samaten. Huomasin, ettei Darryll tajunnut, mistä Sam puhui, ja yhtä vähän tajusin itsekään.
   "Rauhoitu, Sam", Darryll sanoi värisevällä äänellä. "Mistä sinä puhut?"
   Sam naurahti.
   "Ihan kuin et tietäisi! Pidätkö minua tyhmänä? Ketä varten se on siellä?! Trish!"
   Kuulin askelia ja käännähdin, mutta liian myöhään. Jokin metallivartinen vilahti aidan takana.



Kipu viilsi kylkeäni ja vei jalat alta. Ehkä se oli lapio, en tiennyt. Sen reuna saattoi murtaa pari kylkiluuta, sitäkään en tiennyt, eikä sillä ollut väliä. Kipu välkehti jossain silmieni takana ja kontillaan oli vaikea pysyä. Kuulin uuden äänen jostain läheltä, naisen.
   "Ammu se, Sam!"
   "Odota!" Darryll parkaisi jossain ylempänä aidon pakokauhun sävyttämällä äänellä. "Anna meidän selittää se –"
   "Se on kaverisi puhelin, hän voi varmasti selittää sen ilman sinuakin –"
   Kun tajusin, mihin suuntaan tapahtumat olivat menossa, yritin puuttua asiaan ihan millä tahansa tavalla. Ainoa tapa, jonka keksin... no, se oli arpapeliä, mutta huusin sen silti.
   "Minulla on viesti kukkaistytöltä!"
   Voi hyvä Luoja, että se kuulosti tyhmältä.



Tyhmää tai ei, sen hetken se toimi. Kukaan ei ampunut. Suljin silmäni ja rukoilin kaikkia mahdollisia jumalia, että olin ollut oikeassa ja että Trishille oli ylipäätään jotain merkitystä orkideafoorumin kesken jääneillä bisneksillä.
   Rukouksiini vastattiin.
   "Nouse ylös", nainen komensi, ja nousin haparoiville jaloilleni niin ripeästi kuin kykenin.



Selän suoristaminen sattui, mutta se oli pakko tehdä. Darryll jäi taakseni, enkä uskaltanut katsoa häneen. Olin ajatellut, että siitä, mitä olin sanonut, ei olisi ainakaan haittaa, mutta nähdessäni naisen leveän virneen en ollut enää siitäkään varma.
   "Kukkaistytöltä?" nainen toisti ja naksautti kieltään. "Meillä taitaakin olla sitten paljon puhuttavaa. Käykäähän sisään..."

 

* * *

theron kommentteja:

Osan kolmatta kuvaa katsoessani tulin siihen tulokseen, että Adrianin pitää jossain osassa varmaan syödä jotain. Ehkä Darryll paistaa sille taas lettuja. :D

Samaisesta kuvasta totesin eräällä foorumilla seuraavaa: "En ois kyllä ikinä uskonut, että tämäkin päivä koittaa, mutta siis muokkaan parhaillaan Sims-pelistä otettuihin kuviin miessimille kainalokarvoja puhtaasti siitä syystä, etten halunnut antaa lukijoilleKIN mielikuvaa Adrianista sheivaamassa itseään suihkussa." Olkaa hyvät, tämä mielikuva oli ilmainen! O:) (Mutta siis... näyttäähän se kainalokarvaton kuva ihan hemmetin härskiltä. En vaan voi olla miettimättä, mistä kaikkialta muualta Adrian on... okei, olen hiljaa.)

* * *

Sitten vakavampiin asioihin. Ilmoitusasioihin. Hui, kun kuulostaa pahaenteiseltä!

En ole puhunut tästä vielä tarkasti mitään, mutta siis kuten tiedätte, ulkomaanopintoni peruuntuivat keväällä koronaviruksen vuoksi. Tämä mahdollisuus lähteä ulkomaille opiskelemaan olisi kuitenkin nyt käsillä. Tilanne on ollut tosi epävarma enkä ole siksi uskaltanut laskea lähtöni varaan vieläkään paljon mitään, mutta nyt, kun mun pitäisi hommata itseni lentokentälle perjantaina ja jättää kotimaa taakseni, on kai ihan reilua kertoa teille asiasta.

Olen tosi pahoillani tästä, mutta tämähän siis tarkoittaa sitä, että uusia osia ei tule ennen kuin palaan Suomeen. Näillä näkymin se tapahtuu viimeistään helmikuun lopulla, mutta jos pandemia kovasti yltyy, voi toki olla että tulen nopeastikin takaisin.

Keväällähän tilanne oli siinä mielessä erilainen, että silloin olin ehtinyt varautua lähtööni ja olin tehnyt koko ulkomailla oleskeluni ajaksi osia varastoon. Nyt taas tilanne on se, että käytin varasto-osat ollessani töissä muualla. Tässä välissä olen ollut 6 viikkoa kotona enkä ole ehtinyt tehdä niitä varasto-osia yhtään, joten joo, tilanne on tarinan kannalta tosi nihkeä. Lopettamassa en tokikaan ole: just tänä aamuna aamukahvipöydässä totesin sisäpiirin lukijalleni, miten suuresti nautin saamastani lukijapalautteesta enkä kadu yhtään, että päätin jatkaa tätä tarinaa. Henkilökohtaisesti mua vaan ärsyttää tosi paljon se, että jätän lukijat roikkumaan tyhjän päälle sellaisessa kohdassa tarinaa, kun luvun 1 loppu alkaa häämöttää ja tapahtumien intensiteetti kasvaa koko ajan.

Noh, se on elämää. Kerrottakoon nyt kuitenkin, että yritän tosi kovasti saada vielä yhden osan ulos ennen perjantaita. Olen myös säästellyt kesän aikana ilmaantuneita ekstraideoita, joita voin siis toteuttaa ulkomaillakin. Ihan hiljaiseloa täällä ei siis suinkaan ole luvassa!

* * *

Osan loppuun vielä pari kysymystä. Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata ja halutessaan niistä saa vastata vain osaan.

1. Miten DLT2:n surullisenkuuluisa love triangle jatkuu – vai jatkuuko se?
2. Mistä/miten Darryll tuntee Trishin ja Samin?
3. Auttaako kukkaistytön mainitseminen Adrianin ja Darryllin ulos tukalasta paikasta, vai pahentaako se tilannetta entisestään?
4. Tuleeko seuraavassa osassa ruumiita?

Kiitos, kun luitte! ♥