1.31 Vetolujuus

Aamu tuli hitaasti ja silti liian nopeasti. Sininen hetki ei ollut tarpeeksi pitkä. En ehtinyt kääntää joka kiveä, toisaalta ehdin panikoida. En ehtinyt jäädä ajattelemaan järkevästi, ja toisaalta taas vietin aivan liian kauan aivan liian kaukana.

Olin ehtinyt yölliseen turvapaikkaamme juuri ajoissa. Tasasin vielä hengitystäni, kun kuulin Darryllin liikkuvan. Toivoin, ettei hän ollut missään vaiheessa herännyt ja tajunnut olevansa yksin.

Tärkeintä oli kuitenkin, ettei kukaan muukaan ollut tajunnut sitä sinä aikana, kun olin ollut poissa.

"Adrian?"



"Oletko nukkunut... yhtään?"

Olisin halunnut valehdella, mutta jätin sen tekemättä. Kohautin siis olkiani. Oli ollut pimeää, kun olin sulkenut silmäni, ja yhtä pimeää silloin, kun olin ne avannut. Yö oli ollut joka tapauksessa niin pitkä, etten osannut sanoa, olinko nukkunut.

Kylmä ja kostea ilma oli painanut ääneni karheaksi.

"Ota aamupalaa." Yskäisin pari kertaa. "Pihalla oli omenapuu."

Minun olisi kai pitänyt valita ne sanat tarkemmin. Tulin väistämättä kertoneeksi, että olin ollut ulkona yön aikana. Toisaalta, ehkä Darryll ansaitsi tietää.



Hän ei koskenutkaan omeniin istuessaan viereeni. Lämpötila oli noussut, mutta mietin silti, oliko sittenkään ollut fiksua repiä Darryllin verinen paita palasiksi ja tiputella palaset metsään yön aikana. Kai sen olisi voinut ottaa kotiin ja polttaa myöhemmin, tai jotain semmoista.

"Meidän täytyy puhua", Darryll sanoi lopulta. En kysynyt, mistä, koska lista asioista, joista meidän piti puhua, oli paljon pidempi kuin lista asioista, joista meidän ei tarvitsisi puhua. Omenat sijaitsivat kai listoista jälkimmäisellä. Silti en tiennyt, mistä aloittaa. Jotenkin Darryll osasi hoitaa senkin.

"Kun nyt kerran otit sen kadonneen autoni puheeksi, niin... aloita vaikka siitä."

Aloitin.



En ollut koskaan ollut hyvä puhumaan, se kai oli tullut Darryllillekin jo tässä vaiheessa selväksi. Jollain tapaa se tuntui silti hyvältä. Vähän niin kuin oksentaminen silloin, kun vatsa on kipeä. Ei se kivaa ole, mutta sen jälkeen ei ainakaan satu, joten oksensin hänen eteensä kaiken, mitä viimeisen puolentoista vuorokauden aikana oli tapahtunut. Sen, miten murtauduin siihen tyhjään vuokra-asuntoon maalinhajuisessa kerrostalossa. Typerän loikkimiseni yhdennentoista kerroksen parvekkeilla. Julian ja Markin asunnon, tietokoneen, jonkun hämärän keskustelufoorumin, Seanin. Zeron, josta nyt tiesin viimein varmaksi, että se kaveri tosiaan oli seurannut minua. Puhelimen ja pankkitunnukset, jotka sain Seanilta. Tilin saldon, joka vielä odotti koskemattomana jotakin sopivaa käyttökohdetta. Darryllin auton, jonka Sean sai vastalahjaksi ja jolla hän pakeni horisonttiin.

Sitä seuraavasta aamusta mainitsin vain sen, miten olin herännyt puolialastoman kämppikseni paistamiin lettuihin. En maininnut halaistua sanaa toisesta kämppiksestäni tai siitä, miltä heidän suhteensa minusta tuntui, koska eihän se ollut tärkeää. Kukaan ei ollut edes sanonut minulle, että Darryllin ja Elizabethin välillä olisi jotain muutakin kuin joku yhden yön friends with benefits -järjestely, mutta eihän siitä nyt ollut epäilystäkään.


Olin odottanut vähän toisenlaista reaktiota siihen, mitä olin juuri kertonut. Tai no, ainakin reaktiota. Edes jotain mainintaa ääneen lausumattomista kysymyksistä, joista yksi oli "mitä me nyt teemme" ja toinen "oliko Julian ja Markin asunnossa käynnistä mitään hyötyä". Oliko minusta hyötyä? Darryll istui pitkään aloillaan ja antoi katseensa kulkea minusta ikkunaan ja takaisin. Hän vaikutti seuraavan katsettani.

"Pelottaako sinua?"

Hän oli kysynyt sitä ennenkin, mutta tällä kertaa se ei ollut vitsi eikä edes haaste. En silti vastannut. Siinä oli hänelle vastausta tarpeeksi, ja hän täydensi kysymystään.

"Mikä?"
"Zero."
"Se jätkähän on kuollut."
"Joo."

Olin hiljaa ihan liian pitkään. Darryll seurasi taas katsettani, piirsi näkymätöntä viivaa valkenevan aamun ja silmieni välillä.

"Adrian, jos kaikki olisi jo ohi, et tuijottaisi ikkunaa tuolla tavalla. Mikä meni pieleen?"
 Monikin asia.



Kertomatta jättäminen ei ollut vaihtoehto. Tiesin sen, ja silti se houkutteli minua. Tällä kertaa en antanut houkutuksen kasvaa liian suureksi.

"Sillä oli mikrofoni."

Noin. Nyt se oli sanottu. Pommi oli pudotettu ja nyt voisimme molemmat panikoida ja juosta päin seinää. Paitsi ettei kumpikaan meistä tehnyt niin. Hiljaisuus oli liian raskas kestettäväksi Darryllinkin mielestä, ja kun kuulin hänen nousevan ylös, yritin selittää edes jotakin.

"En tiedä, miten pitkään se oli siellä. Eikä minulla ole hajuakaan, kuinka paljon Gary ehti kuulla tai... tai mitä hän tekee sillä tiedolla." Nielaisin jotain hapanta takaisin tyhjään vatsaani. "Olen pahoillani. Ihan tosi pahoillani. Minun olisi pitänyt tajuta se aiemmin."

Syvä huokaus kantoi korviini huoneen toiselta puolen. Pakotin itseni katsomaan sen lähdettä.



Darryll oli hämmästyttävän rauhallinen. Hyvä niin, koska minusta ei olisi ohjaamaan tätä hiilihangolla tökittyä kumivenettä enää yhtään mihinkään, jos hän vajoaisi taas jonkin sortin shokkiin.

"Tämä tilanne on aika osuva tiivistelmä siitä, miksi minusta olisi kiva, jos et pitäisi ihan kaikkia kuvioitasi omana tietonasi tai lähtisi lätkimään joka kerta, kun joku yrittää auttaa sinua."

"Olen pahoill-"

"Ei se ollut syytös, eikä jatkuva anteeksi pyytäminen auta mitään. Meillä ei ole montaa vaihtoehtoa kuitenkaan, joten ota vaikka omena."

Luulin, että Darryll oli minulle vihainen, ja se olisi ollut täysin oikeutettua. Hänen äänensävynsä ei kuitenkaan ollut lainkaan kireä eikä edes vittuileva, ainoastaan viileän järkevä.

"Meidän täytyy järjestää itsemme pois täältä joka tapauksessa. Luulen myös, että Liz arvostaisi jonkinlaista yhteydenottoa. Et ole varmaankaan soittanut hänelle?"

"Puhelimeni ei toimi."

"No, sitten meidän täytyy varmaan alkaa selvitellä, miten pääsemme kotiin täältä. Nouse ylös."



Jalkani vapisivat. En ollut enää varma, mistä se tarkkaan ottaen johtui: en ollut syönyt, mutta toisaalta enpä ollut pariin yöhön juuri nukkunutkaan, edellispäivänä olin ottanut turpaani Darryllilta ja sen jälkeen paennut läpi yön jotain Teksasin moottorisahamurhaajaan verrattavissa olevaa psykopaattia. Ai niin, ja olin hukannut ruumiin, jonka hävittämisen piti olla minun hommani. Darryllin pitäisi saada tietää siitä, ja jos miettisin yhtään kauemmin, en saisi sitä sanottua ikinä.

"Se ei ollut siellä enää." Olin varma, että Darryll tajuaisi kyllä, mihin viittasin "sillä". "Eikä auto. Ei... ei mitään."

Darryll ei sanonut mitään. Yritin keksiä tuoreen tavan pyytää anteeksi.

"Mokasin."

"Etkä mokannut", Darryll sanoi heti. "Garylla on joka tapauksessa paremmat resurssit hävittää ihmisiä niin, ettei heistä jää mitään jäljelle."

"Sinustako se oli Gary?"

"Mitäs luulisit? Ei Gary halua tulla yhdistetyksi Zeroon mitenkään, ja murhastakin hän rankaisee mieluummin itse kuin jättää sen tylsien viranomaisten harteille. Älä viitsi syytellä itseäsi sellaisissa asioissa, joissa et tehnyt mitään väärin."

En sanonut mitään. Darryll huokaisi jälleen ja astui lähemmäs.



Hänen sormensa olivat lämpimämmät kuin minun. Hassua, koska minä en ollut se, joka tässä oli puolialasti.

"Rauhoitu", Darryll sanoi niin painokkaasti, että hengitin vaistomaisesti syvään totellakseni parhaani mukaan. "Ota omena taskuun. Lähdetään."
"Minne?"
"Kotiin."



Yksi omenoista jäi lattialle, kaksi mahtui kahden ihmisen taskuihin. Darryll lupasi, että työntäisi ne molemmat sinne, missä aurinko ei paista, jos omani ei katoaisi seuraavan kymmenen minuutin aikana. Jollain tavalla en olisi yllättynyt, vaikka hän olisi ollut täysin tosissaan.

* * *



Sade oli alkanut uudestaan sinä lyhyenä hetkenä, jonka olin viettänyt talossa Darryllin heräämistä odotellessa. Tällä kertaa pisarat olivat lämpimämpiä, eikä tuuli lävistänyt niveliä samalla tavalla kuin viime yönä.



Olisin kuvitellut, että jos me kaksi joskus vielä löytäisimme tilaisuuden jutella jostain ihan tyhmästä ja olla rennosti keskenämme, se ei tapahtuisi sellaisena päivänä, jona meidän molempien kalenteriin oli merkitty sekä murha että murhaaja. Jostain syystä niin vaan kävi, enkä heti muista, olimmeko koskaan ennen jutelleet niin rennosti.



Hän kertoi tyhmiä vitsejä ja minä vastasin niihin yhtä tyhmillä vitseillä. Me molemmat virnuilimme typerästi ja pari kertaa löimme toisiamme leikkisästi, "jätkien kesken", heitettyämme täysin perusteettomia solvauksia jostain niinkin tärkeästä kuin toistemme vaatemausta.

Ne olivat niitä keskusteluja, joiden sisältöä kumpikaan ei muistaisi jälkeenpäin, mutta joilla oli silti jotain merkitystä, jollekin, joskus.



Meillä ei ollut hajuakaan suunnasta. Minun puhelimeni ei toiminut ja Darryllilla ei ollut omaansa mukana. Päättelimme jotakin harvasta liikenteestä ja päädyimme sellaiselle tielle, jolta löytyi jopa tiemerkintöjä. Meidän täytyi päästä ihmisten ilmoille, saada edes syötyä ja juotua jotain, ja sittenkin se oli vasta ongelmistamme ensimmäinen: toinen ja lähes yhtä tärkeä ongelma oli se, missä ylipäätään olimme ja miten pääsisimme pois.

Darryll huomasi ensimmäisen tilaisuuden, ja hän myös tarttui siihen heti.
"Adrian, katso."



Joku nainen oli jättänyt autonsa poikittain levähdyspaikalle. Hän puhui hiljaa puhelimeen, mutta äänenpainostaan päätellen hän oli juuri lopettamassa puhelua. En ollut ihan varma siitä, mitä Darryll mietti, mutta minulla oli hyvä arvaus.

"Me emme ala ryöstellä ihmisiltä autoja keskellä päivää", sihahdin ja vilkaisin Darryllin tatuointeja, jotka varmasti jäisivät uhrin mieleen. "Emme tässä tilanteessa. Mitä harvempi tietää meidän olleen täällä päin, sen parempi."



Darryllin katse oli samaan aikaan epätietoinen ja sarkastinen. Vihjaileva ja kysyvä.

"Kuka puhui ryöstämisestä?"
"Meinaatko, että muija on joku ilmainen taksi?"
"Meinaan, jos asiakas valitsee oikeat sanat", Darryll vastasi ja lähti jo matkaan. En ehtinyt sanoa enää mitään, mutta arvelin, että nyt olisi parasta keksiä joku äärimmäisen pätevä syy jättäytyä vähän jälkeen.



Kengännauhat olivat tälläkin kertaa pelastukseni. Jäin muka sitomaan niitä ja seurasin tilannetta etäältä. En tiennyt, millä sanoilla Darryll meinasi hankkia meille sen kyydin, mutta ehkä hän tiesi, mitä teki.



Ei sitä olisi uskonut, ellei olisi omin silmin nähnyt. Darryll ja nainen vaihtoivat muutaman sanan keskenään. Kuulin naisen nauravan. Hän nousi penkiltä, ja Darryll viittoili minut lähemmäs.



Darryll virnuili penkillä omahyväisenä ja selvästi hyvin tietoisena hämmästyksestäni. Blondi nainen kohensi ryhtiään ja suoristi paidanhelmaansa.

"Anne Arboriin?" hän kysyi lyhyesti, ja Darryll nyökkäsi.
"Sinne suuntaan ainakin. Tai edes vähän vilkkaammalle tielle. Adrian varmaan voi jotain maksaakin siitä, vai mitä?"

Oletin, että Darryll viittasi Seanilta saamiini rahoihin.

"Joo", vahvistin. "Mutta vasta perillä."

Hetken nainen imeskeli alahuultaan miettiväisenä.



Blondi teki päätöksensä nopeammin kuin aluksi näytti.

"Hypätkää kyytiin", hän tokaisi. "Enköhän minä voi sielläkin suunnin piipahtaa."
"Mistä hinnasta?" kysyin, ja nainen kohautti olkiaan.
"Kai tässä itse kunkin on johonkin suuntaan ajettava", hän sanoi ja avasi auton lukituksen. "Lähdetään."

***



Vaikka Sheilaksi esittäytyneellä naisella oli raskas kaasujalka, saavutimme Anne Arborin vasta iltapäivän viime tunteina. Ja vaikka Sheilalla sattuikin olemaan auton jalkatilassa joku vanha moottorin jäähdykkeeksi tarkoitettu vesipullo, jonka sisällön hän antoi minun ja Darryllin jakaa keskenämme, me molemmat olimme kotiin saapuessamme kuolemanväsyneitä ja nääntymässä nälkään. Olimme myös hikisiä, emmekä kestäneet edes toistemme hajua samassa hississä. Koska Elizabeth ei ollut kotona, oli siis luonnollista, että syötyämme jaoimme suihkuvuorot.



Olin jäänyt siinä arvonnassa altavastaajaksi. Salaa olin tyytyväinen, koska Darryllin jälkeen suihkussa käyminen tarkoitti myös sitä, ettei minun tarvitsisi kohdata Elizabethia yksin. Arvelin, että hänellä saattaisi olla muutamakin sana sanottavanaan siitä, ettemme tulleet kotiin yöksi emmekä myöskään ilmoittaneet hänelle mitään. Toivoin ja uskoin, että Darryll selvittäisi asian paremmin kuin minä yksin.



Taisin olla oikeassa. Ainakin kuulin ulko-oven kolahtavan ja jonkun kävelevän korkokengillä, mutten kuullut kenenkään huutavan. Darryll oli mitä ilmeisimmin keksinyt jälleen jonkin yliluonnollisen tavan, jolla sai naisen hymyilemään.

Ajattelin, että sellainen tapa saattaisi sisältää vaatteiden vähenemistä, ja tasan sillä hetkellä tajusin, miten epämiellyttävän kuuma kylppärissä alkoi olla.



Kun astuin ulos kylpyhuoneesta, se tuttu ääni tavoitti korvani: vaimea ja tasainen kitaran näppäily. Vaikka se kuului Elizabethin huoneesta, tiesin siitä, että Darryllin käsillä oli juuri nyt jotain sellaista puuhaa, jonka saisin ihan hyvin nähdä.

Silti en olisi välttämättä halunnut mennä sinne.



Darryllin kitaransoitto ei tauonnut, kun astuin ovensuuhun. Huomasin, ettei hän ollut yrittänytkään peittää erehdyttävästi fritsuilta näyttäviä kuristusjälkiä kaulallaan, mutta se ei näyttänyt olevan Elizabethille ongelma. Tämä nosti katseensa minuun ja hätkähti. Elizabethin katse kävi nopeasti Darryllissa, sitten taas minussa, ja hän näytti odottavan, että sanon jotain.

"Älä huoli, Liz", Darryll sanoi niin hiljaa, että hänen sanansa olivat lähellä hukkua kitarasointuihin. "Adrianille se on ihan OK."

Elizabethin hartiat rentoutuivat, eikä minun tarvinnut miettiä sen enempää, mitä Darryll oli tarkoittanut. Tunsin pistoksen rinnassani, mutta hymyilin silti, edes vähän.

"Menikö pitkäksi?" Elizabeth kysyi vino hymy huulillaan. "Onko krapula?"

Jaahas, Darryllin versio öisestä seikkailustamme taisi siis sisältää "poikien baari-illan" tai jotain vastaavaa. Ainakin hän kunnioitti haluani pitää Elizabeth erossa kaikesta ikävästä. Paitsi Darryllista itsest...

"Vähän."

"Kai olitte edes kiltisti?"

"Totta kai. Pidin hänestä huolta ihan koko yön." Darryllin kitara vaikeni yhtäkkiä, mutten antanut sen häiritä, vaan tarkensin puolitotuuden häpeämättömäksi valheen täydennykseksi. "Poikaystävälläsi on surkea viinapää."

Darryll naurahti.

"Milloin tahansa uudestaan, Adrian", hän totesi, eikä se tainnut olla yhtä valheellinen lausunto kuin kaikki aiemmat siinä huoneessa kuullut. "Vaikka tänään. Meillähän on juhlittavaakin, vai mitä, Liz?"

Kohotin kulmiani.



Elizabeth vastasi kysyvään katseeseeni. Hänen hymynsä oli kujeileva, arvoituksellinen, ärsyttävä ja odottamaan pakottava, mutta juuri siitä tiesin, että hänellä oli jotain isoa kerrottavaa.

"Sain sen paikan sittenkin", hän sanoi. "He halusivat kaksi avustajaa."

Elizabeth hihitti silkasta onnesta, ja minunkin oli pakko hymyillä.

"Mahtavaa. Minähän sanoin, että olet hyvä siinä."

"Palkka ei ole iso", Elizabeth jatkoi, "mutta ainakin se on tasainen. Ajattelin... ajattelin, että se, millä elin Roaring Heightsissa... no, se jääköön Roaring Heightsiin. Ei minun tarvitse. Enkä saakaan. Saisin potkut, jos jäisin kiinni."

Darryll rykäisi.



Kitaransoitto taukosi. Darryll kallisti päätään.

"Kuuntele nyt, Adrian", hän sanoi hymynkare kasvoillaan. "Liz sai tänään töitä ja puhuu jo nyt potkujen saamisesta."
"En tarkoittanut sitä -"
"Meidän täytyy hankkia hänelle muuta ajateltavaa, vai mitä, Adrian?"
"Totta kai", sanoin, mutta jotakin piti varmistaa. "Et kai sinä huomenna aloita?"

Elizabeth pudisti päätään ja hihitti taas.



Kaksi asiaa. Ensinnäkin: olin vilpittömän iloinen hänen puolestaan. Toisekseen: olin anteeksiantamattoman itsekkäästi huolissani itsestäni. Ja vaikka yritin hukuttaa sen äänen mieleni perukoilta, niin puhuessani kuulin, kuinka muuttoauto starttasi pihalla ja kuinka se tasainen elämä ja pitkä ja onnellinen avioliitto ja kaksi ja puoli lasta ja omakotitalo esikaupunkialueella ja tila-auto, joista kaikista Elizabeth oli kertonut haaveilevansa, ja jotka hän oli vihjaillut tahtovansa minun kanssani 'sitten joskus', toteutuisivat työpaikan myötä jonkun ihan muun kanssa. Minä en olisi enää mukana siinä kuviossa, eikä minulla olisi oikeutta vastustaa sitä silti mitenkään.

"Lähdetään parin tunnin päästä", sanoin niin lempeästi, että pelkäsin kaikkien peittely-yritysteni paljastuvan pelkästä äänensävystä. "Oli pitkä ja uneton yö."

Elizabeth näytti siltä, että hän halusi sanoa jotain. En jäänyt odottamaan.

"Hyvää yötä."



En ehtinyt käytävällä pitkälle kohti ruokakomeroani, kun Elizabeth harppoi jo perääni. Hän hipaisi kyynärpäätäni, ja käännyin, mutta unohdin hankkia hymyn kasvoilleni.



Elizabeth näytti jostain syystä pelästyneeltä. Hän tuijotti minua silmiin pitkän tovin. Kun hän lopulta puhui, hänen sanansa sotkeutuivat yhteen, ja sain ne eroteltua vain siksi, että osasin aavistaa hänen kysymyksensä sisällön.

"Kai se on varmasti OK?"
"Totta kai se on."
"Varmasti?"
"Totta kai, Liz."



Elizabethin hymy oli sekä sekoitus helpotusta että jonkin sortin liikutusta. Outoa. Ihan kuin olisin ollut hänen isänsä, jolta piti pyytää lupaa mennä naimisiin. Miksi ajattelin koko ajan hänen menevän naimisiin?

"Kiitos", hän sanoi ja nosti vähän käsiään, kuin halatakseen, mutta ei sitten tehnyt sitä. "Kauniita unia. Nähdään illalla."

"Nähdään."

***



Kahdesta ja puolesta tunnista nukuin ehkä sen viimeisen puoli tuntia, ja univaje alkoi sekä näkyä että tuntua kropassa. Liikennevalot olivat minulle liian kirkkaita ja asvaltti liian vaikeaa käveltäväksi. Darryllin nauru sattui korviin ja Elizabethin korkkareiden kopina aiheutti päänsärkyä.



Metro suhisi liian kovaa. Ihmisiä oli liikaa. Katusoittaja ei osannut soittaa ja jollain bisnesedustajalla oli liikaa partavettä.

En sanonut mitään.



En sanonut paljon mitään vielä silloinkaan, kun istuimme The Undergroundin seinän vierustalla ja odotimme illan vanhenevan sen verran, että paikalla olisi joku muukin kuin me kolme ja baarimikko. Neonkylttien valo porautui niskaani joka puolelta. Se hymyn aihio, jonka Darryll oli saanut tänään kaivettua minusta esiin, oli päätynyt päänsisäisen giljotiinini uhriksi jo muutama tunti sitten.



Darryll oli hakenut juotavaa meille kaikille. Tiesin, ettei Elizabeth kestäisi noin isoja drinkkejä kerralla. Olin nähnyt hänen sammuvan pienemmistäkin.

He kilistelivät laseja ja sanoivat jotain, enkä kuunnellut, koska päätäni särki ja koska olisin lähtenyt kotiin, jos en olisi tiennyt, että olisin sillä tavalla ärsyttänyt vain heistä molempia. He kai sopivat tanssimaan lähtemisestä, koska yhtäkkiä Elizabeth ei enää ollut siinä ja Darryll läpsi olkaani.



"Herätys, Adrian."

Darryllin ääni oli matala ja vakava. Tönäisin hänen kätensä pois.

"Mitä?"



Darryll katsoi minua kulmiensa alta.

"Ai että kun on kiva katsoa noin ratkiriemukasta juhlintaa", hän sanoi eikä edes hymyillyt. "Johan tässä itse aurinkokin kalpenee tämän päivänsäteen rinnalla -"

"Äh, anna olla."

"Mikä sinua tällä kertaa vaivaa?"

Huokaisin. Oletin puhuvani totta.

"Olen väsynyt, enkä ole hyvää seuraa tänään. Anteeksi."

Darryllin kasvot rentoutuivat. Hän nyökkäsi syvään.

"Okei. Jos haluat palata kotiin nukkumaan, niin se sopii. Mutta yritä edes hetki, jooko? Se olisi meille tärkeää. Minulle ja Lizille. Ja sinulle myös."

"Joo." Nostin oluttölkkiä ja osoitin sen reunalla Darryllin ohi. "Mene tanssimaan, sinua odotetaan."



Oli hämmästyttävää, ettei heidän tanssimisensa katsominen tuntunut niin pahalta kuin olin luullut. Ehkä se johtui etäisyydestä. Tai musiikista. Tai siitä, mitä Darryll oli sanonut, miten hän oli antanut ymmärtää, että minunkin olemassaolollani oli merkitystä. Eihän kukaan ollut sitä koskaan kiistänyt – paitsi oma pääni. Joka tapauksessa olin hyvilläni siitä, miten helppoa heidän yhdessäolonsa oli hyväksyä.

Tuttu hahmo osui näkökenttääni tanssilattian takaa.



Oliko se hän? Ei. Oli. Ei? Oli se Sheila, mutta ilman aurinkolaseja ja vielä edellistäkin suttuisemmassa meikissä. Hän oli seksikäs, pakko se oli myöntää, ja jos hänestä oli jotain jäänyt mieleeni, niin hän oli kai aika samanlainen haahuilija kuin minäkin eikä tiennyt, mihin oli menossa tai miksi.

No, sepä oli epätoivoista logiikkaa. Yksin jääneistä tilaisuuksista ei vaikuttanut olevan ylitarjontaa Undergroundissa, joten tartuin epätoivooni silti.



Hän tunnisti minut jo kaukaa. Kompuroin liian pitkiin jalkoihini ja hain kasvoilleni ihan varmasti typerimmän mahdollisen virneeni. Milloin tästä oli tullut näin hankalaa? Ai niin, silloin, kun olin lakannut yrittämästä yhtään mitään elämässäni.

"Et taida käydä täällä usein?"

Niin no, sehän oli käytännössä yhtä älykäs keskustelunavaus kuin vanha kunnon "käytsä usein täällä". Olisin ihan yhtä hyvin voinut laskea alleni hänen edessään, ja se olisi ollut ihan yhtä vetävää. Olisin halunnut sopertaa jotain siitä, miten kuulin puhelimeni soivan ja paeta sen turvin miesten vessaan, mutta jäädyin kengänpohjista paikalleni.



Sheila oli täysin ilmeetön. En osannut päättää, oliko hänen katseensa halveksiva, kiinnostunut vai välinpitämätön. Ilmeenkään värähtämättä hän heitti ehdotuksen.
"Pelataanko?"
"M-mitä?"

Hienoa, änkytin kuin viisitoistavuotias. Sheila naurahti.

"Minicurlingia."
"Sopii."

Mikäpä sen rohkeampaa ja seksikkäämpää ajanviettoa baarissa!



En ollut koskaan pelannut minicurlingia, mutta opin pelin säännöt nopeasti ja muodostin niistä mielipiteeni: se peli oli perseestä. Siinä piti heitellä kiviä toisia kiviä päin ja laskea pisteitä sen mukaan, miten kaukana ne olivat viivoista.

Koska Sheila piti siitä, jaksoin sitä hetken aikaa. En kauaa.



Katsoin kivien paikkoja radalla muka kiinnostuneena. Sheila odotti, että aloittaisin vuoroni. Mietin, miten pääsisin eroon pelistä tai vaihtoehtoisesti sekä pelistä että Sheilasta. Tämä ei nyt mennyt, kuten suunnittelin. Yrittäisin pelastaa edes jotain.

"Mitä voittaja saa?"

"Päättää asennon", Sheila vastasi heti. Aha, tämä oli siis kärsivällisyystesti. Tartuin kiveeni ja viskasin sen päämäärättömästi matkaan, niin surkealla heitolla kuin ikinä osasin.



Kivi kilahti radan reunalta ulos. Katsoin Sheilaan ja hymyilin, tällä kertaa onnistuneemmin.

"Hups."

Tämä oli blonditesti. Jos Sheila ei tajuaisi, jättäisin akan viskomaan kiviä yksinään ja menisin nukkumaan.



Kyllä hän tajusi. Hetken ajan luulin, että hän oikeasti suuttui pelin lopettamisesta, niin vihaiselta hän näytti. Mutta ei se ollut vihaa, vaan jotain ahneuden tapaista. Sheila astui lähemmäs ja kiepautti itsensä ympärilleni.



En tiennyt, mitä Sheila tarkkaan ottaen haki. Yritin suudella häntä, mutta hän piti minut etäällä.

"Sinun luonasi", hän vaati. "Nyt."

Sehän vain sopi.



En sanonut Darryllille tai Elizabethille mitään, kun lähdimme. Olkani yli huomasin, että Darryll kyllä katsoi minuun, joten lähtöni ei jäänyt huomaamatta. Tiesin, että hän ei palaisi kotiin vielä moneen tuntiin eikä antaisi Elizabethinkaan tehdä niin, joten saisimme olla ihan kaksin.

***



Jos minun pitäisi nimetä oudoimmat vuorokaudet koko elämäni ajalta, niin se vuorokausi oli varmaan yksi niistä. Zeron kuolema oli tapahtunut edellisen vuorokauden puolella, mutta tähän yöhön verrattuna sekin tuntui normaalilta osalta kenen tahansa arkea. Kukapa ei tulisi jossain elämänsä vaiheessa piilottaneeksi ruumista, jonka paras kaveri meni puukottamaan pururadalle?



Outoa siinä ei ollut se, että olimme Darryllin huoneessa. Aavistin, ettei Sheila olisi arvostanut ruokakomeroani kuitenkaan. Outoa oli se, miten vähän halusin sitä, miten vähän välitin koko asiasta – ensin. Ja sitten siitä tuli elämän tärkein asia, enkä halunnut lopettaa ikinä.



Hän oli halunnut, että olisimme ikkunalla. Hän veti verhot ylös. Hän ei sanonut minun nimeäni enkä minä sanonut hänen nimeään. Ulkona kolisi pelti, joku käski soittaa ambulanssin. Minua lakkasi kiinnostamasta mikään muu kuin se, mitä olin lopultakin käsiini saanut, kun olin niin kauan sitä tavoitellut.



Koko kaupunki näkisi, koko maailma näkisi, avoimista ikkunoista.
Koko maailma kuulisi.
Ray näkisi. Se nörtti tukehtuisi vihaansa.



Kävelikö se tuolla? Näkikö se mulkku, että minä olin kaikilla mahdollisilla tavoilla parempi hänen vaimolleen? Parempi kuin hän olisi voinut ikinä olla? Eihän se edes rilliensä läpi nähnyt, mihin itsensä tunki...
Olin luvannut näyttää Lucylle, millaista elämä olisi minun kanssani. Tämä oli osa sitä. Viimeinkin hän halusi sitä. Viimeinkin Lucy oli tässä. Puristin häntä itseäni vasten ja nuuhkin hiuksia, jotka hän oli jostain syystä vaalentanut, ja meikkiä, jota hänellä oli enemmän kuin olin tottunut hänellä näkemään.



Minun teki mieli nauraa, mutten pystynyt. Teki mieli huutaa enkä pystynyt siihenkään. Minulle riitti se, että Lucy oli viimein siinä, minun sylissäni, minun käsissäni, eikä lähtisi enää ikinä pois.

Olin onnellisempi kuin koskaan, nyt ja joka päivä tästä eteenpäin.

 

***

theron kommentteja

 

Kello on 11 illalla ja mulla on ryhmätyöpalaveri aamukahdeksalta, joten painun tästä nukkumaan kommentoimatta vielä itse mitään. Halusin vain pahoitella turhan pitkää viivettä osien välillä. Kuten todettua, opinnot painaa päälle ja tuplabuukkauksiakin on jo ihan tarpeeksi kalenterissa, joten kaikki sellainen, millä ei ole deadlinea, on jäänyt taka-alalle. Samasta syystä osan rivitys on jätetty tällä kertaa helpommalle toteutukselle, eli sisennykset on korvattu rivinvaihdoilla.

Toivottavasti tykkäsitte!... vaikka olen ehkä henkilökohtaisesti vähän pettynyt tähän osaan.

P.S. Ärsyynnyin jo itsekin siitä, miten kauan D & A -parivaljakolla kestää sopia Seanilta saatujen rahojen käyttökohteesta, ja vasta sen ärsyyntymisen jälkeen tajusin, että koko osa käsittelee vuorokauden aikaikkunaa. Ehkä siis annan itselleni anteeksi sen, että tähän sopimiseen päästään vasta ensi osassa. Antakaa tekin. :D Osissa julkaistavien tarinoiden heikkouksia...