1.30 Ei veloista eikä maksamisesta

Päässä kohisi. Ajatukset, jos niitä oli, olivat yksi sointu, yksi piippaus, yksi korviavihlova varoitusääni. Palovaroitin. Ilmahyökkäys. Sotatila päässä.
   Darryll
   Tietokoneiden mielestä oikosulut tuntuivat varmaan suunnilleen tältä.
   Darryll
   Darryll.exe not responding
   kai se oli joku ikivanha nörttivitsi jostain yläasteajoilta

Ihmisen normaali ruumiinlämpö oli 37 astetta.
   Veri oli tahmaista ja jääkylmää.
   Darryll
   Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta.
   Darryll, kuuletko sinä?
   Ei hän kuullut yhtään mitään, kai hän oli pilvessä, vaikka edellisestä jointista olikin jo jokunen kuukausi
   Vuosi, viikko, tunti



Adrianin silmät olivat liian kirkkaat ja käsi olalla liian raskas. Darryll muisti hengittää ja veti ilmaa sisäänsä kuin joku olisi juuri kuristanut häntä minuutin tai pari. Ehkä olikin.
   "Darryll, nouse ylös, meidän täytyy" jotakin
   piipitys yltyi hänen päässään, joku kiroili hiljaa ja okapensaan piikit repivät käsivarsia
   joku muukin repi käsivarsia



Ole hiljaa. Pysy siinä.
   Niin kuin hän olisi tarvinnut käskyä siihen, niin kuin hän olisi voinut puhua.
   Niin kuin maailma olisi liikkunut, niin kuin Adrian olisi huojunut ja muuttunut välillä isommaksi ja välillä pienemmäksi ja niin kuin vieraalla aseella hänen kädessään olisi ollut oma tahto.
   Niin kuin se olisi ilkkunut Darryllille, tai huutanut ja anellut armoa.
   John, lopeta, mitä sinä teet, se olen minä, John
               Pysy tässä
               Palaan pian
   John
   Minä rakastan sinua, John
   laske se veitsi alas
                Älä liiku
                Pysy piilossa
   John



Niin vähän kuin Darryll käsittikin ympäröivästä maailmasta, tasaiset juoksuaskeleet hän kyllä tunnisti. Tai pikemminkin niiden tarkoituksen, tai seurauksen, tai jonkin. Sen, että joku oli täällä. Hölkkäsi ohi. Ehkä hidasti. Ehkä näki hänet. Ehkä hän oli kusessa. Välittikö hän? Välittikö kukaan? Hän maistoi veren. Hän kuuli veren.
   Auton.



Hänellä ei ollut hajuakaan, miten hän oli päätynyt sinne. Istumaan autoon, joka oli kolme kertaa isompi kuin hänen omansa. Takaluukku kolahti. Kuskin puolen ovi kolahti. Hän kuuli paremmin, liian hyvin, Adrianin askeleet kuulostivat ydinpommeilta, äänenvoimakkuuden säätö oli hukassa.
   "Turvavyö kiinni."
   Auto starttasi.



Adrian veti syvään henkeä hänen vieressään ja vaihtoi ykkösen silmään. Hän vilkaisi Darryllia. Katsekontakti kesti kaksi sekuntia. Darryll säpsähti kättä, joka kurotti hänen rintakehänsä yli, sitoi hänet turvavyöllä apukuskin paikalle ja loksautti soljen lukkoon. Adrian painoi kaasua, auton kierrosmittari ponkaisi tappiin, ja Darryllin teki mieli sanoa, että moottori hajoaa sellaisesta.



Jos pururadalla oli joku nopeusrajoitus, niin se ylitettiin parissa sekunnissa. Auton renkaat sutivat hiekalla, pöly tunki ikkunoista keuhkoihin. Adrian runnoi vaihdekepin suoraan ykköseltä kolmoselle, siitä vitoselle.
    Darryll ei ollut varma, pelkäsikö hän nyt vielä vähän enemmän kuin äsken.

* * *



Liikennevaloja oli matkalla ihan liikaa, samoin automaattista liikennevalvontaa. Pelkäsin, etten ollut tarpeeksi tarkka nopeusrajoitusten suhteen, että ajaisin roimaa ylinopeutta suoraan kameraan, ja että seuraavaksi poseeraisin paikallispoliisin arkistoissa kuolleen miehen auton kuskina.
    Ja kai niissä kuvissa näkyisi muutakin kuin kuski. Tuskin nyt takakontin sisältöä, mutta paljon sellaista, mitä en halunnut nähdä valokuvatodisteissa.



Siitä verestä pitäisi hankkiutua eroon. Minun pitäisi hankkiutua siitä eroon: Darryll ei ollut siinä tilassa, että olisi itse tiennyt, mitä pitäisi tehdä.
   Ei sillä, että minäkään olisin sitä sen paremmin tiennyt. En minä osannut hoitaa tällaisia asioita. En ollut tarpeeksi vahva ottamaan ohjia kriisitilanteissa, ja silti jouduin sen tekemään, koska Darryll ei siihen pystynyt.
   Me olimme molemmat elämämme kusessa.



Zero oli väittänyt, ettei hän ollut yksin. Kukaan ei kuitenkaan seurannut meitä, ja aloin vähitellen uskoa, että hän oli valehdellut minulle. Se oli helpottava tieto. Nyt meidän ei ainakaan tarvinnut vältellä hiljaisia teitä. Ajaisimme ulos kaupungista, eikä meidän tarvitsisi pelätä väijytystä tai tiesulkuja. Kai.
   "Mihin me ollaan menossa?"
   Hädin tuskin kuulin Darryllin särkyneen äänen. No, ainakin hän puhui, vapinasta tai äänenvoimakkuudesta viis.



Jouduin miettimään vastaustani. En olisi halunnut olla rehellinen, en sillä tavalla, mutta mitä muutakaan olisin voinut sanoa?
   "Ei hajuakaan."
   Maantie aukeni edessämme. Ajaisimme kohta Anne Orchardin pikkukylän läpi, sen jälkeen pääsisi moottoritielle. Tai toiselle maantielle. Joka tapauksessa, kohta nopeuden saisi tuplata.
   "Voisitko vain -"
   "Me emme voi pysähtyä", vastasin edes kuulematta kysymystä. "Emme vielä. Minun täytyy ajatella... meidän täytyy odottaa pimeää. Ja hankkiutua eroon verestä ja... ja parista muustakin asiasta. Sitten kun kukaan ei näe."



Ylitimme Orchardin kaksi siltaa. Meri kohisi vieressämme. Ei mereen. Suoalue haisi jossain. Ei suolle, ruumis säilyy suolla liian hyvin. Oliko takakontissa ollut lapio? Entä auto, mihin se dumpataan? Päässäni oli liikaa kysymyksiä ja liian vähän vastauksia. Tiesin liian vähän. Ensimmäistä kertaa pariin vuoteen kaipasin tosissani Dominickia. Tai edes isoäitiä. Kai hänkin olisi osannut yhden ruumiin piilottaa, jos ei muuten niin suvun kunnian takia, tai jotain semmoista.
   Tuhahdin ja painoin kaasua heti, kun nopeusrajoitus sen salli.



Ilta tuli liian hitaasti. Aurinko jäi jumiin horisontin rajalle ihan vain meidän kiusaksemme, siltä se ainakin tuntui. Darryll ei puhunut mitään, ja Zeron auton bensamittarilla oli minulle asiaa. Kling, sanoi bensavalo syttyessään, enkä todellakaan aikonut tankata. En jättäisi maksukorttitietojani tällä reissulla minnekään.



Aloin olla väsynyt. Tajusin pimeän laskeutuneen vasta kun matkatoimiston valomainos T-risteyksen takana särki silmiäni. Ohjasin auton levähdyspaikalle ja tarkistin huolella, etten nähnyt vieraita ajovaloja missään lähellämme.
   Sammutin moottorin ja jäin kuuntelemaan. Ei liikettä, ei ääniä. Irrotin avaimen virtalukosta.



Veren haju oksetti minua. Tai sitten se oli joku mätänevän ruumiin ominaistuoksu, en minä tiennyt.
   "Odota tässä. Älä liiku."
   Darryll ei kysynyt mitään, mutta sanoin sen hänelle silti.
   "Piilotan sen. Jatkamme matkaa heti sen jälkeen. Toivotaan, että bensa riittää vielä muutaman kilometrin."
   Olisin toivonut, että hän olisi edes nyökännyt vastaukseksi.



Zero painoi ihan yhtä paljon kuin odotinkin. Takakontissa oli ollut lapio, mutta en todellakaan olisi pystynyt raahaamaan sekä sitä että ruumista yhtä aikaa. Kiskoin entistä liittolaistani liejuisella polulla niin pitkälle kuin jaksoin. Sade ainakin huuhtoisi jäljet, onni oli siis kerrankin puolellani.
Kohensin otettani ruumiista ja kuulin, kuinka jokin napsahti käteni alla. Laskin Zeron hetkeksi alas äänen takia.



Johto. Katkennut johto. Sen päässä killui pieni, rei'itetty mötikkä, vähän nappikuulokkeen tapainen. Tiesin kyllä, mikä se oli: tällainen kapine oli joskus teipattu minunkin paitani alle. Tiesin myös, ettei minulla ollut montaakaan sellaista tuttua, joilla olisi kiinnostusta piilottaa mikrofoneja ihmisiin... Minun olisi kai pitänyt olla järkyttyneempi, mutta jostain syystä en jaksanut edes yllättyä.
   Paloittelin johdon varmuuden vuoksi vielä pari kertaa ja annoin sen pudota.



Käteni vapisivat, ääneni ei.
   "Antaa tulla, vitun mulkku!"
   Tiesin, ettei Gary kuulisi minua. Todennäköisesti hän istuisi jossain mukavassa nojatuolissa takkatulen ääressä ja kävisi läpi kaikkea sitä, minkä Zero oli saanut mikrofoniinsa napattua, äärimmäisen huvittuneena ja nauttien samalla jotain törkeän kallista viskiä.
   Niin, mitähän Zero oli ehtinyt saada mikrofoniinsa? Ainakin jotain tietoa Seanista. En ollut kiistänyt sitä, mitä Zero oli sanonut eilisillasta. Hän oli saanut selville, että olin saanut Seanin kännykän ja pankkitunnukset, ja Sean oli saanut Darryllin auton, ja...
   Darryll. Voi vittu.
   Se mulkku tietäisi, että olimme täällä yhdessä. Ja minä jätin Darryllin juuri yksin autoon. Autoon, jossa siinäkin voisi olla vaikka kymmenen mikrofonia ja GPS-paikanninta sijoiteltuna eri puolille penkkejä ja ovenkahvoja. Jos hukkaisin sen jätkän taas, en antaisi itselleni ikinä anteeksi.



En huutanut. En voinut. Mikään ei sanonut, että Gary olisi ollut minua nopeampi ja ehtinyt jo autolle, enkä halunnut antaa mitään äänimerkkiä siitä, missä olin tai missä Darryll oli.
   Autossa ei näkynyt ketään. Sydämeni ehti jättää lyönnin väliin, mutta tullessani autolle näin Darryllin nuokkuvan edelleen apukuskin paikalla. Avasin oven.
   "Darryll?"



"Meidän täytyy lähteä. Heti."
   Pahinta siinä tilanteessa oli, etten todellakaan tiennyt, mihin suuntaan olisi parasta juosta, mihin jäisimme yöksi tai miten pääsisimme sieltä pois.

* * *



Kahvi oli loppu. Olut oli loppu. Eikä hän ollut edes humalassa, koska hän ei ollut koskaan humalassa. Valo sattui silmiin ja ulkoa kuuluva liikenteen melu korviin. Hän naksutteli äänenvoimakkuuden säätöä ylös ja alas tietokoneen kaiuttimista, vaikka osasikin arvata, ettei siitä enää mitään hyötyä olisi.



Connection lost - No input detected
   Zero oli epäonnistunut. No, ainakin hän oli tehnyt sen tavalla, jota Gary oli niiden palvelusten hintalapusta olettanutkin: antanut kaikkensa ja epäonnistunut siksi, että kuolleena oli paha tehdä mitään paremmin.
   Garyn oli pakko myöntää, ettei häntä säälittänyt Zeron kohtalo yhtään. Elämä oli sellaista, joskus se päättyi yllättäen.



Jotain hyvää Zero oli kuitenkin ehtinyt saada aikaiseksi. No, paljonkin. Gary otti kuvakaappauksen karttasovelluksesta ja klikkasi Edin kuvaketta pikaviestimestä.
   G: 'Minulla on sinulle hommia.'
   Vastauksessa kesti kauan. Nukkuiko se paskiainen? Ei nukkuisi kauaa, hän kävisi herättämässä Edin haulikon kanssa, jos kohta ei tapahtuisi jotain.
   Brown & Co - Huollamme tunnissa: 'Missä?'
   Gary liitti kuvakaappauksensa keskusteluun.



G: 'Siellä on jätettä. Hoida se pois.'
   Brown & Co - Huollamme tunnissa: 'Kuinka monta?'
   G: 'Yksi.'
   Brown & Co - Huollamme tunnissa: 'A?'
   G: 'Ei. Yhden ystävän jäämistö.'
   Brown & Co - Huollamme tunnissa: 'Mutta sijainti on A:n.'
   G: 'Niin on.'
   Brown & Co - Huollamme tunnissa: 'Kertoisitko vähän lisää?'



Gary vaihtoi karttasovelluksen ruudulle. Tarkisti, missä signaali oli nyt. Viimeisin tunnettu sijainti oli jossain puolentoista kilometrin päässä siitä, missä Zeron mikrofoni oli lakannut toimimasta. Connection lost, sanoi sekin, mutta syy sille oli tällä kertaa eri: Device on offline mode.
   G: 'En. Tie on vapaa, luota minuun. Lähde heti.'
   Brown & Co - Huollamme tunnissa: 'Mitä sinä aiot tehdä?'
   G: 'Ei kuulu sinulle. Mene, ja pidä huolta siitä, ettei sinne jää mitään.'
   Gary sulki läppärin.



Mitä aiot tehdä, oli Ed kysynyt. Totuus oli, ettei hän ollut enää ihan varma. Ainakin hänen pitäisi nukkua, kai - kofeiinitabletit olivat loppuneet aiemmin kuin hän oli ajatellut. Toisaalta Gary oli aika varma, ettei hän tarvinnut unta. No, ei ainakaan niin paljoa. Hänen pitäisi olla hereillä ja tarkkailla sitä pientä sinistä palloa kartalla, löytää sopiva hetki ja sopiva mielentila velkojensa perimiseen, löytää halu siihen.



Aikaa ei olisi enää paljoa. Zero oli puhunut rahasta ja jostain nuoresta kundista, jonka Adrian oli löytänyt Garyn rakkaan pikkuveljen palkkalistoilta. Gary ei voinut kieltää sitä, etteikö poika ollut fiksumpi kuin hän oli olettanut. Adrian tiesi, että pelkoa voi ostaa, eikä Gary halunnut jäädä odottamaan sitä päivää, jona pojulla olisi tarpeeksi valuuttaa sopivan annoksen lunastamiseen häntä vastaan.



Sattui ajatella sitä ääneen, mutta Garysta tuntui, että Adrian oli tajunnut jotakin tärkeää nimenomaan hänen avullaan. Siinä missä hän itse oli lukenut vankilassa ollessaan Macciavellin koko tuotannon ja käyttänyt tuntikausia Ruhtinaan analysointiin sekä paperilla että mielensä perukoilla, Adrian oli repinyt ne vastaukset hänen käsistään ilmaiseksi. Adrian oli tajunnut, mikä merkitys oli pelolla ja rakkaudella, ja kumpaan kannatti pyrkiä enemmän, jos kumpikin ei ollut mahdollista.
   Gary ei antaisi hänelle koskaan anteeksi.

* * *



Yö oli liian hiljainen, jotta olisin luottanut siihen. Tyhjän talon ikkunat ahdistivat enemmän kuin valaisivat. En tiennyt, missä edes olimme: puhelimen akku oli taas loppunut, vaikka olin varma, että olin ladannut sen aamulla.
   "Riisu paitasi."



Sade oli huuhtonut paljon muutakin kuin ruumiin raahaamisesta jääneet jäljet metsässä. Se oli pessyt Darryllin kädet, mutta paitaa ei saanut mitenkään puhtaaksi. Eikä sade korjaisi rikottua ulko-ovea. Eikä meillä ollut mitään, missä kuivattaa vaatteemme. Tai polttaa Darryllin verinen paita. Eikä meillä ollut vettä tai ruokaa. Tai kunnon suojaa. Darryll luuli niin, mutta minä tiesin paremmin.
   Se saatanan johto kummitteli mielessäni. Kuinka kauan se oli ollut siellä?
   "Adrian..."
   Ainakin hän puhui.



"Adrian?"
   En vastannut.
   "Adrian, voisitko lopettaa tuon?"
   "Minkä?"
   "Tuon... ravaamisen."
   Vaihdoin suuntaa kantapäilläni.
   "En. Minun täytyy ajatella."
   "Niin minunkin, mutta en minä silti kuluta vieraan talon lattiaa puhki."
   Vaihdoin taas suuntaa. Vilkuilin ikkunoita ja etsin liikettä. Ei mitään, ei missään.



Darryll vavahti ja veti syvään henkeä. Mietin, että mustelmat hänen kaulallaan eivät näyttäisi Elizabethin mielestä hyvältä. Eivät siis siinäkään tapauksessa, ettei hän ajattelisi niiden syntyneen väkivallan seurauksena. Tai etenkään siinä tapauksessa.
   "Tiedän, että olet vihainen minulle, mutta -"
   "Miksi minä olisin sinulle vihainen? Miksi?" Tiesin, ettei äänensävyni ollut vakuuttava, mutta puhuin totta. "Älä vastaa. Yritän miettiä."
   "Meidän täytyy puhua tästä."
   "Ei täydy. Ei nyt."
   "Adri-"



"Ei nyt!"
   Hän hiljeni. Vilkaisin ulos ikkunasta: huutoni oli varmasti kantanut ulos asti. Se ei tosin ollut ainoa syy sille, miksi kaduin ärähdystäni.



Me molemmat olimme hiljaa. Vapisin. Halusin uskoa, että se johtui sateessa kastuneista vaatteista, jotka nekin olivat liian ohuet yön viettämiseen sähköttömässä talossa, mutta taisi sille olla muitakin syitä.
   "Anteeksi, Darryll."
   Darryll ei vastannut. Ei joko uskaltanut tai ei halunnut.
   "Anteeksi."
   "Mistä?" hän viimein kysyi.
   "Etten osaa hoitaa tätä paremmin."
   Kuulin Darryllin huokaisevan.
   "Adrian, tule tänne, niin jutellaan."
   "En."



Pudistelin päätäni itsekseni. Mietin sitä helkkarin johtoa ja ruumista, jota en ollut ehtinyt kunnolla peittää. Pari kiveä ja lehtikasa eivät riittäisi. Palaisin sen luo heti, kun se tuntuisi turvalliselta. Hävittäisin auton. Mihin?
   "En voi. Minun täytyy..."
   "Miettiä? Miksemme mieti yhdessä?"
   "Koska se oli minun vikani."
   "Ahaa. Muistaakseni se olin minä, joka sen teki. Älä ota kunniaa siitä, kukaan ei usko kuitenkaan."
   "Heko heko."
   "Tule nyt tänne. Pyydän."
   Hänen anova äänensä sai minut suostumaan.



Darryll tuijotti minua pitkään. Odotti kai, että sanoisin jotain, ja kerrankin täytin sen odotuksen.
   "En tiedä, mitä tässä kohtaa pitäisi tehdä. En osaa."
   "Oletko tullut ajatelleeksi, että sinun ei ehkä tarvitsisi miettiä sitä lainkaan?" Darryll pamautti. "Että se et tosiaan ollut sinä, joka sössi?"
   Tiesin ihan hyvin, mitä Darryll tarkoitti. Olin ajatellut sitä, myönnetään, mutta ainakaan en ollut antanut sille houkutukselle periksi.
   "En anna sinun ottaa tätä niskoillesi. En yksin. Sitä paitsi autoin sinua piilottamaan ruumiin ja hävittämään todisteet, joten olen suunnilleen yhtä syyllinen kuin sinäkin."
   "Jos jään kiinni, niin sovitaan, että pakotin sinut siihen."
   "Eikä sovita."
   "Sinulla ei ole mitään velvollisuutta-"
   "Ei tässä ole koskaan ollut kyse velvollisuuksista sen enempää kuin veloista tai velkojen maksamisesta. Sanoit niin itse."
   Darryll vaikeni epämiellyttävän pitkäksi ajaksi, enkä minäkään rikkonut hiljaisuutta.



Yö eteni tuskallisen hitaasti. Darryll kävi kyljelleen lattialle ja kietoi kädet ympärilleen. Hän vapisi taas, mutta ei samalla tavalla kuin aiemmin.
   "Onko sinun kylmä?"
   "No on", Darryll sai vastattua värisevällä äänellä. "Älä väitä, ettei sinulla ole."
   En väittänytkään. Darryll sulki silmänsä eikä avannut niitä, vaikka varmasti kuuli minun nousevan ylös.



Hän hätkähti tuntiessaan minut lähellään.
   "Mitä sinä teet?" hän kuiskasi, kun yritin löytää asennon, joka ei olisi niin... vihjaileva.
   "Odotan aamua", kuiskasin takaisin. "Yritä nukkua."
   Darryll laski päänsä, mutta arvasin, ettei hän sulkenut silmiään. Tunsin hänen rintakehänsä nousevan hitaasti, ihan kuin hän olisi kerännyt rohkeutta.
   "Anteeksi, Adrian." En ehtinyt kysyä, mistä hän tällä kertaa pyysi anteeksi, kun hän jatkoi. "Siitä, mitä sanoin sinulle."
   "Siitä, mitä sanoit minusta ja siitä mulkusta?"
   "Joo. En tarkoittanut sitä. En oikeasti."
   Olisin halunnut sanoa, ettei Darryllia kai voinut syyttää siitä, vaikka hän olisi tarkoittanutkin, mutta jätin sen sikseen.
   "Hyvää yötä, Darryll."
   "Hyvää yötä."



En tiennyt, nukkuiko Darryll. En uskonut niin. Yritin kuitenkin parhaani tehdäkseni nukkumisen edes jotenkin mahdolliseksi, ja jossain vaiheessa hän lakkasi värisemästä kylmästä. Minäkään en liikkunut hänen takanaan, ja oletin, että hän uskoi minun nukkuvan.
   Ihan kuin olisin voinut nukkua.



Olisiko pitänyt juosta vielä vähän pidemmälle? Ottaa riski siitä, ettei toista taloa tulisi vastaan koko yönä? Olisinko sittenkään pystynyt nukkumaan, sulkemaan silmäni yöltä, jonka aikana jokainen liike ja jokainen ääni voisi tietää kuolemaa?
   Jos pysyisin järjissäni tämän yön, voisin onnitella itseäni. Jos.

 

* * *

* *
 

theron kommentteja

Friendship goals:

Anteeksi. :D

Olen tänään laiska, väsynyt ja kipeä, enkä jaksa laatia hirvittävän kummoisia kommentointikysymyksiä. Heitettäköön ilmoille siis tällainen inspiraationpätkä: sanokaa HEP, jos osasitte yhdistää Macciavellin ja puheen pelon ja rakkauden merkityksestä. (Jos ette ja asia jäi vaivaamaan, niin googlatkaa 'is it better to be feared or loved'. Keskustelu aiheesta on toki sallittua!)

Zero muuten näyttää hämmentävän paljon Fredolta tässä osassa. Niiden nimetkin on samantyyppisiä. Hups.

Koitan jossain vaiheessa löytää aikaa ja energiaa osaluettelon päivittämiseen. Sieltähän puuttuu myös linkit kysymyspostauksen vastauksiin, mikä luonnollisesti pitäisi korjata ensi tilassa.