1.27 Kuinka tuulimyllyt syntyvät

"Kun muutoksen tuulet puhaltavat, jotkut rakentavat ympärilleen muureja, toiset tuulimyllyjä."
- Kiinalainen sananlasku

Sen tapaamisen jälkeen ei huvittanut mennä ihan heti kotiin. Ei kuuntelemaan Elizabethin PMS-raivareita eikä Darryllin kärsimätöntä maanittelua.
   Eikä valehtelemaan heistä kummallekaan.

En aikonut puhua Zerosta. En halunnut valehdella.

   Kukaan ei osaisi kysyä asioista tai ihmissuhteista, joiden olemassaolosta ei tiedetty. Pelkäsin keskustelun silti kääntyvän jossain vaiheessa suuntaan, jossa minun olisi kiellettävä se, että olin ylipäätään jutellut sen höyrypään kanssa.

   Jos jotain pystyin sanomaan tulevaisuudestamme varmaksi, niin sen, että Zero ja puoliväkisin perustettu liittolaissuhde ei sinne kuuluisi, ja siksi en aikoisi sellaista myöskään ottaa esille. Jos ottaisin, ainakin Darryll saattaisi jopa innostua asiasta. Kunnes näkisi sen kilarin. Ja siinä vaiheessa olisi jo myöhäistä perääntyä.
   Minunkin osaltani saattoi olla jo.



Kun viimein raahauduin kämpille asti, vaikutti siltä, ettei ketään olisi kotona. Sulkiessani ovea kuulin kuitenkin vaimean kolahduksen asunnon perältä.
   "Onko täällä ketään?" huhuilin asuntoon saamatta vastausta.



Olisihan se voinut olla putkenkin kolahdus, mutta se mahdollisuus, että saattaisin joutua puhumaan jollekulle, ei enää ollutkaan joutumista vaan pääsemistä. Tarvitsin seuraa ja puheenaiheen, joka ei liippaisi läheltäkään Zeroa. Jonkun kertomaan päivästään. Sanomaan, että kaikki on ihan hyvin.
   Varjot oven alla kertoivat jonkun liikkuvan Elizabethin huoneessa.



"Elizabeth?"
   Koputukseen ei koskaan tullut vastausta, ei myöskään nimeltä kutsumiseen. Olin aika varma, että hän oli siellä silti.
   "Saanko tulla?"
   Siihenkään ei vastattu. Kohautin olkiani itsekseni ja avasin oven.



Elizabeth vilkaisi minuun vain lyhyesti. Lattialle jäänyt kaapeli ja sammuvan läppärin vaimea humina kertoivat, ettei hän ollut siinä ihan koko iltaa peukaloitaan pyöritellyt.
   "Kaikki hyvin?" kysyin, ja kun sain osakseni tuskin huomattavan nyökkäyksen, tajusin, etten tainnut olla ainoa juttuseuraa kaipaava.



Tarkkailin Elizabethia hetken. Hän oli itkenyt, vähän, mutta kuitenkin, eikä ehkä tajunnut, että edelleen huomasin sellaiset asiat. Annoin hänen vetää rauhassa henkeä.
   "Mikä on?"
   Elizabeth huokaisi.
   "En saanut sitä työpaikkaa."
   "Niitä tulee uusia."
   "Niin tulee laskujakin, jos et ole huomannut."
   Sen yhden kerran elämässäni tajusin olla vastaamatta ivaan samalla mitalla.



Elizabeth veti katkonaisesti henkeä. Hän pyyhki silmäkulmiaan äkäisenä ja vältteli katsettani.
   "Luulin olevani hyvä", hän mutisi. "Lähes täydellinen siihen hommaan. Kokemustakin oli, enkä vaatinut liikoja. Miten paljon hakijoita sellaisiin paikkoihin voi edes olla? Ei kai tarkkikselle nyt kukaan halua töihin."
   "Sinä halusit."
   "Ei ollut vaihtoehtoja."
   "Älä sano noin. Olisit ollut hyvä siinä. Olit ennenkin. Ja jos minulla olisi ollut sinunlaisesi ihminen kouluavustajana, minullakin olisi varmaan –"
   Jätin lauseen kesken, kun hän nousi.



Hän ei katsonut vieläkään minuun. Aloin vähitellen turhautua siihen, etten osannut edes lohduttaa.
   "Elizabeth, en halunnut loukata –"
   "Et sinä loukannut." Pään pudistus tuli sanoihin nähden pahasti jälkijunassa. "Mutta taisit sanoa sen ongelman ääneen. Älä pahastu, että sanon näin, mutta vaikuttaa siltä, että minulla on meistä parhaat edellytykset pitää meidät ylipäätään poissa kadulta."
   "En voi väittää vastaankaan."
   "Et niin. Mitäs sitten, kun minäkään en siinä onnistu? Kun... kun..."
   Elizabethin ääni särkyi.



Elizabeth oli ollut aina taitava nielemään kyyneleensä. Hän osasi itkeä sisäänpäin, jos halusi.
   Minä vain en osannut suhtautua siihen ikinä mitenkään järkevästi. Piiloteltu itku tarkoitti peittelyä, peittely tarkoitti etäisyyttä, etäisyys sitä, ettei minun kuulunut puuttua tähän.
   Puutuin silti, ja otin riskin siitä, että hän löisi minua.



Ehkä hän oli odottanut jotain sellaista, jotain lohduttavaa ja kaverillista, joka ei yrittänytkään olla mitään enempää. En saisi koskaan tietää. Joka tapauksessa lyömisen sijaan hän vastasi halaukseen. Hän nyki, muttei itkenyt. En osannut sanoa mitään, eikä varmaan tarvinnutkaan. Upotin käteni hänen hiuksiinsa ja tein parhaani olemalla siinä.



Jossain vaiheessa hän lakkasi nykimästä, ja mikä kummallisinta, hänen äänestään kuulsi surumielinen hymy.
   "Olen vähän kaivannut tuota."
   "Mitä?"
   "Kättäsi hiuksissani."
   Jähmetyin. Elizabeth naurahti.
   "Älä viitsi ylitulkita, Adrian. Johan se olisi outoa."
   'Niinhän se olisi', ajattelin, mutta ääneen en jostain syystä sitä sanonut. Kesti kauan tajuta, että hän pyrki jo lopettamaan halauksen, enkä olisi halunnut päästää Lucya vielä sittenkään pois.



Katsoin Lucya silmiin. Hetki hetkeltä ne näyttivät hämmentyneemmiltä. Outoa. Lucy naurahti taas, tällä kertaa hermostuneempana.
   "Adrian?"
   "No?"
   "Kai me molemmat ymmärretään tällaisten halausten pääasiallinen merkitys samalla tavalla?"
   Annoin käteni pudota alas. Pääni taisi pudota sen mukana. Todellisuus ei tuntunut pahalta, mutta se, etten ollut käsittänyt olleeni hetken sen ulkopuolella, tuntui.
   "Totta kai", sanoin ja tarkistin Elizabethin hiusten värin.



Hän ei sanonut mitään, kun lähdin, enkä minäkään sanonut mitään. Toivoin, ettei hän ollut huomannut mitään outoa.
   Minäkään en nimittäin ollut huomannut, en ennakoinut enkä edes jälkeenpäin kunnolla tajunnut, mitä oikein tapahtui.



Pääni kiehui ajatuksista.
   Stressiä. Pelkkää stressiä. Vähemmästäkin menee ajatukset ristiin.
   Ei se haittaa. Ei yhtään. Ei ketään.
   Ehdin jo vakuuttua asiasta, kun ulko-ovi kolahti.



Darryll oli ollut harppomaisillaan kylpyhuoneeseen, mutta pysähtyi nähdessään minut. Minäkin pysähdyin.
   "Mitä sinulle on –?"
   "Hys", Darryll sihahti ja vilkaisi varoittavasti olkani yli. Olin toki samaa mieltä siitä, ettei Darryllin tämähetkisellä ulkonäöllä kannattaisi huolestuttaa Elizabethia juuri nyt, joten annoin hänen mennä kylppäriin.



Darryll yritti sulkea oven perässään. Siitä ei sentään tarvinnut tapella, riitti, kun ängin itseni väliin. Haistelin ilmaa: ei alkoholia, eikä Darryll vaikuttanut muutenkaan olevan tulossa baaritappelusta tai nakkikiskan jonosta.
   "Pitäisikö minun tietää tästä jotain?"
   "Ehkä", Darryll mutisi verestä tukkoisella äänellä. "Sulje ovi."



Jäimme lukitun oven taakse kahdestaan. Darryll ei vaikuttanut löytävän sanoja, joilla aloittaisi. Tein hiljaisuudesta omat päätelmäni.
   "Gary?" ehdotin kuiskaten. Darryll tuhahti eikä vastannut. Olisihan minunkin pitänyt tajuta, ettei Gary vaivautuisi lyömään lyhyesti nyrkillä, kun saman tien voisi käyttää koko yön uhrinsa hitaaseen paloitteluun.
   Darryll sai viimein sanansa kokoon.
   "Tiedän, että sinulla oli omat toiveesi siitä, miten tässä kukin elantonsa tienaa, Adrian. Mutta pakko sinunkin on myöntää, ettei pelkkä odottelu ole pidemmän päälle –"
   "Kiitos perusteluista, mutten tarvitse niitä. Mitä yritit tehdä?"
   "En yrittänyt. Onnistuin."
   "Ottamaan turpaasi? Hieno homma. Näytä nyt edes, pitääkö sille tehdä jotain."



Hän kääntyi vastahakoisesti ympäri. Veri oli hyytynyt hänen kasvoilleen, nenä oli turvonnut ja ehkä murtunut, mutta ei hän vaikuttanut mitenkään vakavasti loukkaantuneelta.
   "Kuka sinua löi?" kysyin. "Miksi?"
   "En minä sitä tyyppiä tuntenut. Joku punaniska." Darryll sulki silmänsä hetkeksi. "Sain siltä lompakon."
   Huokaisin.
   "Löi sentään nyrkillä eikä millään astalolla", mutisin. "Mieti, jos sillä olisi ollut ase."
   Darryll oli vähän turhan pitkään hiljaa. Tajusin jatkaa.
   "Älä nyt sano, että sillä oli."
   Hiljaisuus jatkui. Minäkin jatkoin.
   "Darryll."
   "Oli sillä perhosveitsi. Mutta se osui vain kahvalla."
   Darryll kumartui vesialtaan puoleen.



Eipä siihen voinut kauheasti mitään sanoa. Tunsin väkisinkin olevani itse syyllinen sekä Elizabethin huoliin että Darryllin riskinottoon. Ja jos ihan tarkkoja oltiin, niin enpä voinut sanoa itsekään noudattaneeni omia sääntöjäni täydellisesti. Se, ettei minua ollut lyöty perhosveitsellä, oli pelkkää tuuria.
   "Sain metrosta muutaman kympin", tunnustin Darryllille. "Sinulla kai oli enemmän onnea?"
   Darryll sulki vesihanan.
   "Oli."



Jokin rusahteli, kun hän painoi leukaansa. En kysynyt siitä sen enempää, kai nyt aikuinen mies tiesi, tarvitsiko hänen lähteä ammattilaisen paikattavaksi vai ei.
   "Pari sataa", hän kertoi. "Ja raaputettu arpa, jolla saa kuusikymppiä."
   "Vau."
   "Vau? Pitääkö minun tulkita tämä niin, ettei meidän ehkä tarvitsekaan piileskellä pusikoissa Garyn kostoa odotellessa?"
   "En sanonut niin, mutta ethän sinä minua kuitenkaan kuuntele. Voidaan yhtä hyvin alkaa suunnitella jotain hyödyllistä."
   Darryll pyyhki pisarat leuastaan käteensä. Jatkoin.
   "Annan sinulle oman saaliini, jos teet palveluksen."
   "Minkä?"
   "Vie Elizabeth jonnekin."



Darryll katsoi minua pitkään. Hän siristi silmiään kuin tutkiakseen, näytinkö olevan tosissani.
   "Jonnekin, eli...?"
   "Tanssimaan. Keikalle. Johonkin. Sano, että sait ilmaislippuja, niin hän ei ajattele rahaa." Darryll epäröi yhä, joten jatkoin. "Ole kiltti. Hän on stressaantunut. Hän tarvitsee töitä, eikä hän tuossa mielentilassa sellaisia saa. Ja hän tarvitsee jonkun, johon ihastua..."
   "Hetkinen, siis... haluat minun... Adrian, tiedäthän säännöt näissä jutuissa?"
   "Säännöt?"
   "Kavereiden entisiin ei kosketa."
   "Siksi luotankin sinuun tässä. Viet Elizabethin tanssimaan ja katsot, että hän valitsee yöseuraksi jonkun kunnollisen näköisen kaverin. Onnistuuko?"
   Darryll kohotti kulmiaan.
   "Ai. Ai. Okei."
   "Oliko tuo 'kyllä'?"
   "Joo... eiköhän se järjesty."



"Kiitos", kuiskasin Darryllille, kun hän käveli ohitseni. Hän ei vastannut, ei kai kuullut sitä, ja siksi uskalsin lisätä jotain. "Et tiedäkään, miten paljosta."
   Loput palvelukset saisivat odottaa huomiseen. Niitä varten pitäisi tutkia asioita, katsella taloja ja mittailla kerroksia.

***



"Oletko varma, ettet halua tulla mukaan?" Elizabeth kysyi noin sadannen kerran sinä iltana. Vastasin sadannen kerran samalla tavalla.
   "Totta kai olen."
   "Älä ole tylsä", hän intti. "Mikset muka tulisi?"
   "Minulla on pää kipeä."



Elizabeth ei uskonut minua, sen näki kilometrin päähän. Ei se silti häntä haitannut.
   "Älä odottele meitä sitten turhan aikaisin kotiin."
   "Voit olla varma, etten päästä teitä sisään ennen aamuneljää."
   Elizabeth hihitti. Mietin, oliko Darryll tarjonnut hänelle jo jonkin sortin pohjia. Makuuhuoneen ovi aukesi käytävässä.



"Ollaanko me lähdössä vielä tänä iltana?"
   Elizabeth kallisti päätään Darryllin kysymykselle.
   "Ollaan tietenkin. Minähän olen ollut tässä jo puoli tuntia valmiina, kun sinä olet meikannut nenääsi nätimmäksi."
   "Et sinä kovin valmiilta näytä."
   "Älä koettele onneasi, Herra Harmaa. Eiköhän mennä."



Darryll ei liikkunut mihinkään, vaikka Elizabeth lähti jo.
   "Siellä ei ole lämmin tähän aikaan illasta –"
   "No mutta, herrasmiehenähän sinä annat minulle takkisi, jos minun tulee kylmä. Vai mitä, Adrian?"
   Elizabeth ei odottanut vastausta. Kun hän katosi rappukäytävään, minä pidättelin naurua ja Darryll pudisteli päätään. Virne kävi hänenkin kasvoillaan, mutta katosi pian.



Varmistettuaan, että Elizabeth oli jo portaissa, Darryll kumartui puoleeni.
   "Kamat ovat autossa", hän kuiskasi. "Oletko ihan varma, ettet välitä kertoa, mihin niitä tarvitset?"
   "En sanonut, etten kerro. Sanoin, etten kerro etukäteen."
   "Kai sinä tajuat, että minua rauhoittaisi aika paljon, jos tietäisin, mitä aiot tehdä niillä."
   "Elämä on joskus jännittävää."
   "Adrian, minä en vitsaile. Pidä puhelin mukana, jooko?"
   Melkein vastasin jotain muka vitsikästä, kuten "totta kai, isi", mutta Darryllin ilme vaati toisenlaista vastausta.
   "Totta kai. Soitan, jos tarvitsen jotain."
   "Lupaatko?"
   "Lupaan."



Tuskin ovi oli ehtinyt painua kiinni Darryllin perässä, kun nousin jo ylös. Tunnustelin taskujani. Darryllin auton avain odotti käyttäjäänsä, luvatut tarvikkeet siellä, missä pitikin. Nyt minulla oli täysi rauha ja yksityisyys, vapaus hiippailla mihin vain keskellä yötä ilman että Elizabeth kiinnittäisi asiaan turhaan huomiota. Eikä Darryllkaan voinut vaatia päästä mukaan. Oli ollut aika näppärä veto pyytää lisäpalveluksia vasta sen jälkeen, kun Darryll oli luvannut Elizabethille viedä tämän ulos.



Auto oli minulle vieras ja juuri niin oikukas kuin Darryll oli varoittanut. Vaihdekeppi oli jäykkä, jarrupoljin liian kevyt, ja katsastusleima vanhentunut. Älä aja ratsiaan, oli Darryll neuvonut. Kilpien haku poliisiasemalta maksoi aika paljon, ja renkaatkin olivat jo sakkokuntoiset.



Omituinen rauha laskeutui mieleeni, kun ajoin yöksi hiljenneillä kaduilla kohti määränpäätä. Tunne siitä, että tein jotain oikein. Että tein ylipäätään jotain. Ettei kaikki ollut passiivista odottamista ja huolta huomisesta. Että tämä oli helpoin, hyödyllisin ja tuotteliain keikka ikinä, vaikka varsinainen tuotto syntyisikin vasta tulevaisuudessa.



Sisääntuloaula haisi happamalle maidolle. Viimeksi olin luullut, että haju tuli jostain maalista, mutta ehkä se olikin hometta. Tai jätevesiputkisto. Minusta talon ei pitänyt olla huonokuntoinen, eivätkä ne asunnot olleet neliöhinnaltaan merkittävästi keskihintaista halvempia.
   Tuttu haju oli kuitenkin ensimmäinen asia, joka aiheutti minussa edes häivähdyksen vanhaa hermostusta. Sorkkarauta painoi selkääni hetki hetkeltä raskaammin.



Pakotin itseni hymyilemään hississä. Ajattelin Darryllin ilmettä, kun kertoisin hänelle tästä aamulla. Sitä, miten Gary oli isoin ongelmamme ikinä, ongelma, jota Mark ja Julia eivät olleet osanneet ratkaista. Emme voisi jättää sitä huomioimatta, mutta oli vain yksi oikea tapa huomioida se.
   Kaiken sen päätteeksi kertoisin Darryllille, miten kääntäisimme sen eduksemme kaikella sillä tiedolla, mitä toisin täältä kotiin.



Sorkkarauta sopi käteen yhtä hyvin kuin aina ennenkin, tuttuun tapaan ja vähän liian varmasti. B-rapun miniyksiöistä ei kuulunut ääntäkään. Tiesin, että kaksi niistä oli tyhjillään, ainakin myynti-ilmoitusten mukaan. Toinen tyhjillään olevista sijaitsi juuri sopivalla puolella taloa.



Ovenkarmi oli halpaa liimapuulevyä, joka halkesi keskeltä pienelläkin väännöllä. Puunsäleet putosivat lattialle. Seuraava rusahdus avasi oven, eikä kukaan vaikuttanut vieläkään kuulevan mitään.



Sisällä oli pimeää. Naksuttelin valokatkaisijaa oven vieressä: ei sähköjä, niin kuin ei pitänytkään olla. Vedin oven hiljaa kiinni perässäni, jätin sorkkaraudan lattialle ja vaihdoin työkalun toiseen.



En olisi tarvinnut taskulamppua sille matkalle. Tähtitaivas valaisi verhottomien ikkunoiden läpi ihan tarpeeksi, jotta olisin löytänyt parvekkeen oven ilman lisävalaistustakin. Toisaalta taskulampun valo toi tietynlaista turvallisuuden tunnetta: ainakaan kukaan ei hiippaillut nurkissa tietämättäni, ja pystyin itse sen myös tarkistamaan.



Parveke oli oikea ja lähin mahdollinen, aivan kuten olin olettanutkin.
   Mutta sitä en ollut olettanut, että parvekkeiden välinen etäisyys olisi näin hemmetin pitkä.



Jos ne parvekkeet olisivat olleet edes toisessa kerroksessa, en olisi ehkä siinä vaiheessa alkanut enää jänistää. Nyt pudotusta oli kuitenkin sen verran, että tiesin kyllä, millaiset seuraukset putoamisella olisi.
   Enpä ollut tiennytkään pelkääväni korkeita paikkoja... jos nyt tervettä itsesuojeluvaistoa saattoi varsinaiseksi peloksi kutsua.



Pitihän se myöntää, kyllä minua pelotti. Ja ihan helvetisti pelottikin.
   Tuulenvire pyyhki hiuksiani lännestä. Pelkäsin, että puuska heittäisi minut alas, vaikka pelko oli juuri se, joka eniten horjutti jalkojani.
   En voisi enää perääntyä.



Ei se matka mitenkään ylivoimaiselta näyttänyt. Ottaisin kunnolla vauhtia, en voisi epäonnistua. En palaisi täältä tyhjin käsin. En tuottaisi pettymystä.
   Itselleni.
   Darryllille.
   Elizabethille.
   Meistä kenellekään.
   Vedin syvään henkeä ja peräännyin.



Sydämeni hakkasi lujempaa kuin jalkani.
   Vauhtia ei olisi tarpeeksi.
   Vauhtia olisi tarpeeksi.
   Älä ole nössö.

*    *    *

theron kommentteja

Mitäh, mulla on aikaa ja energiaa?! :O Mulla on ollut melkein normaali työviikko. :D Nyt on pari päivää vapaata, ja kaiken tämän ajan inspiroimana vastasin edellisen osan ja sen jälkeen julkaisemani tilannepäivityspostauksen kommentteihin. Kiitos niistä, niitä oli jälleen ilo lukea! :)

Olen laiska kommentoimaan osaa nyt, mutta ehkä te kestätte. Tarinan vuoksihan te täällä olette, ainakin toivottavasti :D

Yksi kysymys kommentointia helpottamaan:

Minne Adrian on oikein hyppimässä, ja miksi?