1.15 Hädässä ystävä tunnetaan

Kirjoittajan huomautus: Kuten paluuilmoituksessani kerroinkin, en löytänyt kaikkia tarvittavia (= aiemmin käyttämiäni) ladattuja tarinaan. Koska viimeisin osa päättyi "kesken kohtauksen", tästä seuraa se, että erityisesti ekoissa kuvissa muutokset hahmojen ulkonäössä ja/tai vaatetuksessa pistävät silmään. Parempien vaihtoehtojen puuttuessa koitamme elää asian kanssa.

* * *

”No?”
    Ray ei vaikuttanut turhan kärsivälliseltä mieheltä. Saattoi myös olla, että se aika, jonka kulutin Lucyn asunnon ovenpielessä, rakastettuni kihlatun silmien alla, oli todellisuudessa pidempi kuin osasin aavistaa.
   ”Antaa kuulua”, Ray tivasi. ”Täällä on kaupustelu kielletty, mutta jos sinulla oli jotain muuta asiaa, voit kertoa sen seuraavan viiden sekunnin aikana. Ja jos sinulla on kamera, voit saman tien –”
   ”Etsin Lucya.”
   Ray vaikeni.




Katsoin häntä silmiin ja koetin nostattaa hymynkareen suupieleeni. Ray kohotti kulmiaan, joten jatkoin.
   ”Haluan puhua hänen kanssaan.”
   ”Vai niin”, Ray vastasi. ”Tule joskus toiste.”
   ”En, vaan nyt”, totesin ja tönäisin Rayn sivuun.



Jäin seisomaan eteiseen. Oletin, että Lucy olisi kuullut ovikellon soivan, ehkä kuullut äänenikin – jopa ylellisissä kattohuoneistoissa ääni kiertäisi mukavasti joka huoneessa. Mutta Lucya ei näkynyt. Ray sentään kuului.
   ”Vaadin sinua poistumaan asunnostamme”, hän ärähti. Hymähdin.
   ”Että ihan vaadit. Missä Lucy on?”
   ”Minun tulevan vaimoni sijainti ei kuulu yhdellekään huumehörhölle. Ulos, tai soitan poliisit.”



Käännähdin kohti Rayta. Hän oli jättänyt oven auki ja nyökkäili nyt sitä kohti.
   ”Alahan kalppia”, Ray komensi. ”Ja katsokin, ettet tule uudelleen.”
   ”Sinäkö sen päätät?” kysyin hiljaa. ”Oletko tiedustellut Lucyn mielipidettä?”
   Ray naurahti.
   ”En tiedä, missä pöllyissä olet, mutta jos tulet vielä lähellekin minua tai häntä, lakimieheni pitävät huolen siitä, että sinut korjataan talteen. Et ole ensimmäinen lehtiä lukenut pössyttelijä, joka hänestä fantasioi. Etkä ensimmäinen vankilassa sen takia.”



Mitä pidemmälle Ray jatkoi puhettaan, sen vähemmän ajattelin eteenpäin. Mitä useamman nyökkäyksen hän kohdisti ovensuulle, sitä rajummin sydämeni hakkasi. Jossain pääni sisällä joku pirulainen huusi, että se on pahin vihollisesi, taita siltä niskat.



Ray ei osannut varoa. Hän totteli otteitani kuin räsynukke, eikä varmasti tajunnut, että juuri hänen eleettömyytensä raivostutti minua eniten. Pelko häivähti hänen silmissään, kun painoin niin siististi puetun miehen kauluksestaan eteisen kaappia vasten.
   ”Missä Lucy on?” kysyin hitaasti. Ray pudisti päätään, ja minä tiukensin otettani. Huomasin, että Rayn alkoi olla hankala hengittää, ja lopulta mies pyrki itsekin eroon tukalasta tilanteestaan.



Hän löi. Osuikin, silmäkulmaan. Kai hän oli toivonut, että irti päästämisen lisäksi olisin kaatunut lattialle, mutta onnistuin pitämään tasapainoni ja totaalisen raivon vallassa hyppäsin Rayn päälle. Kaaduimme yhdessä lattialle, mutta minä olin nopeammin hänen päällään kuin hän minun päälläni.



Sain tehdä töitä pitääkseni nyrkkini vielä hetken ilmassa ennen lyöntiä.
   ”Viisi sekuntia, Ray”, ärähdin miehelle, joka koetti napata molemmat ranteeni otteeseensa. ”Viiden sekunnin päästä hakkaan nörttirillisi palasiksi, joten antaa tulla. Missä Lucy on?”
   ”Työhuoneessa”, Ray vastasi hätäisesti. Kallistin päätäni, mutten ehtinyt sanoa mitään, kun Ray jatkoi. ”Pitää kokousta. Hänellä on kuulokkeet, tuskin kuuli sisääntuloasi. Mene vaikka katsomaan.”
   En harkinnut asiaa, en jäänyt miettimään. Jätin Rayn niille sijoilleen ja kävelin sisään siitä ovesta, jonka tiesin johtavan jonnekin muualle kuin Lucyn makuuhuoneeseen.



En koputtanut. Ei sille ollut tarvettakaan, huone kun oli tyhjä. Pirun Ray, mies varmaan oli jo juossut rappuun ja oli puolivälissä karkumatkaansa… niin ehdin ajatella, kunnes oven lukko loksahti.



”Vittu!”
   Läimin ovea ja kääntelin kahvaa. Ray kuului näppäilevän puhelinta sen toisella puolen.
   ”Iltaa... nimeni on Ray Sullivan ja tarvitsen pikaisesti poliisin apua. Kotonani on joku häirikkö... 435 Phoenix Street. Kattohuoneisto.”
   ”Ray!” karjuin ja hakkasin ovea. ”Älä ole idiootti!”
   ”Ei, ei hänestä ole vaaraa… lukitsin hänet vaimoni työhuoneeseen. Mitä? Vartti? Se sopii, mutta ei yhtään kauemmin… vaimoni palaa töistä näillä hetkillä. Ei, en halua hänen näkevän… niinkö pian? Hienoa. Voinko sulkea puhelimen? Kiitos, jään odottamaan partiota.”



Puhelu päättyi. Ray aloitti toisen ja minä vaihdoin kädet jalkoihin. Potkin ovea kaikin voimin, mutta se ei murtunut.
   ”Ray!”
   ”Hei, rakas… enhän häiritse?”
   Lopetin oven potkimisen.



En voinut tehdä mitään. En yhtään mitään. Saatoin vain kuunnella Rayn sanoja ja kirota itsekseni.
   ”Ai, olet jo alaovella? Hakisitko vielä, hmm… yhden uuden lampun olohuoneen kattovalaisimeen? Älä kiirehdi, laitan sinulle ruokaa… minäkin sinua. Nähdään pian.”



Sen jälkeen tuli hiljaista. Ray ei puhunut. Minä en riehunut. Me odotimme poliisia ja minä kysyin itseltäni, mitä olin kuvitellut voittavani tällä. Miksi olin lähtenyt Roaring Heightsista? Olin luvannut itselleni mahdotonta enkä ollut tajunnut sitä ajoissa. Nyt olin kusessa. Kiitos Rayn.



Partio tuli nopeasti. En nähnyt enää Rayta, kun kaksi poliisia talutti minut ulos. Kuulin kyllä hänen äänensä, joku kolmas poliisi haastatteli häntä katseeni ulottumattomissa. Nielin raivoni, poliiseilla olisi kuitenkin etälamauttimet tai ainakin pamput, ja minä olin jo valmiiksi hävinnyt kaikki yritykset korjata yhtään mitään.



Samaan aikaan, kun astuimme pohjakerroksessa ulos hissistä, ulko-ovi avautui. Kaikista maailman ihmisistä olisin halunnut nähdä viimeiseksi hänet juuri silloin.



”Adrian?”
   Hän katsoi suoraan minuun. Välttelin hänen katsettaan hetken. Kun hän toisti nimeni, nostin viimein katseeni.



En enää murehtinut sitä, etten olisi halunnut nähdä häntä. Tärkeämpää oli, että halusin hänen näkevän minut. Ei siksi, että olisin halunnut näyttää uhkaavalta – muuten olisin sanonut vaikka, että ensi kerralla minulla olisi ase. Pikemminkin halusin, että hän näki minut yksin ja lyötynä. Että hän näkisi, mitä olisin valmis tekemään hänen takiaan. Että hän näkisi, että oikeasti myös tekisin sen. Että olin pakkomielteinen, eikä se oikeastaan enää edes haitannut.



Vielä poliisiauton takapenkillä istuessani olin kuulevinani hänen äänensä. Hetken olin varma, että hän koetti neuvotella poliisien kanssa. Sanoi sitä väärinkäsitykseksi.
   Mutta sen oli oltava kuvitelmaa. Hän ei pitäisi puoliani nyt eikä tulevaisuudessa.

***



Olisivat asiat kai voineet huonomminkin olla, ajattelin aamun valjetessa. Sääli, etten keksinyt, millä tavalla ne olisivat voineet olla huonommin.



Isoveli valvoi untani. Kuulin kameran surisevan ajoittain. Piruuttanikaan en liikkunut. Siinäpähän tuijottaisivat, kun eivät parempaakaan tekemistä keksineet.



Putkassa oli kylmä. Olisin voinut pyytää peittoa. Ei sillä ollut väliä, en olisi täällä kauaa. Pääsisin kuulemma ennen puoltapäivää tutkintavankilan puolelle odottamaan oikeudenkäyntiä. Pahoinpitely ja kotirauhan rikkominen olivat ainakin olleet tapetilla viime yön kuulusteluissa. Jossain vaiheessa joku oli löytänyt reppuni Lucyn rappukäytävästä, ja rikosepäilyjen lista kasvoi ampuma-aserikoksella. Kuulustelut jatkuisivat heti, kun ilmoittaisin, oliko minulla asianajaja vai tarvitsinko liittovaltion oikeusapua. Sanomattakin lienee selvää, etten ollut laittanut tikkuakaan ristiin asianajajan hankkimiseksi.



Kun putkan ovi aukesi, luulin, että kyyti tutkintavankilaan oli järjestynyt. Olin väärässä.
   ”Nousehan ylös”, nainen kehotti. ”Ei tämä ole mikään hotelli.”
   Hiljaisuudessani oli kytälle ilmeisesti tarpeeksi kysymyksiä, sillä hän jatkoi.
   ”Takuusummasi on maksettu. Sinut kutsutaan kuulusteluihin ja oikeudenkäyntiin myöhemmin, ja voit odotella niitä kotona. Kunhan ilmestyt tuomarin eteen, maksaja saa rahansa takaisin. Nouse nyt, meillä on papereita täytettävänä.”



Epätietoisena kaikesta seurasin naiskonstaapelia ulos putkasta. Tämä naputteli tietokonetta kaikessa rauhassa ja antoi minun ihmetellä.
   ”Kuka?” kysyin, mutta nainen kohotti kätensä.
   ”Tulostan nämä paperit”, hän sanoi, klikkasi hiirellä ja ojensi kätensä printterin eteen valmiiksi. ”Allekirjoitus ja nimenselvennys kaikkiin. Ajokorttisi kelpaa henkilöllisyystodistuksena.”
   Enempää tietoa ei herunut. Pudistelin päätäni, sutaisin vaaditut tiedot paperille ja lähdin, eikä kukaan estellyt.



Tuskin olin ehtinyt astua poliisiaseman ovesta ulos, kun näin hänet. Hän istui autonsa konepellin päällä ja imi tupakkaa. Punahehkuinen kärki tiputti kekäleen hänen jalkojensa juureen. Olisin kävellyt ohi, mutta hän huomasi minut ja viittoi luokseen.



Darryll ei sanonut mitään pitkään aikaan. Hänen kätensä vapisi, eikä hän katsonut minuun lainkaan. Tuhahdin.
   ”Oliko sinulla jotain sanottavaakin?”
   Darryll veti kaikessa rauhassa henkoset, puhalsi savut sieraimistaan ja taputti peltiä allaan.
   ”Lähdetään”, hän mutisi ja viskasi tupakkansa sateen kastelemalle nurmelle. ”Tämä on partioauton parkkiruutu. Se takuusumma oli aika hiton iso, joten en viitsisi maksaa vielä parkkisakkojakin.”



En oikeastaan olisi halunnut Darryllin kyytiin, mutta olin liian väsynyt ja nälkäinen haastaakseni riitaa. Istuuduin pelkääjän paikalle ja toivoin, että matka jatkuisi täydessä hiljaisuudessa. Samalla mietin, mistä Darryll oli edes tiennyt minun palanneen, mistä hän oli tiennyt minun päätyneen putkaan ja miksi hän oli maksanut takuut, mutta mitään niistä en kysynyt. Saatoin kuvitella naamani ehkä koristaneen päivän lehteä. Sumennettuna. Darryll oli varmasti silti arvannut, kuka oli se päivän rikosuutisessa kuvattu huumehörhö, joka tunkeutui Lucy Rileyn kotiin.



Darryll sytytti uuden tupakan. Auto täyttyi vähitellen savulla. Hän ajoi kerran punaisia päin ja kerran jätti väistämisvelvollisuutensa huomiotta. Etuajo-oikeutetun katumaasturin kuljettaja tööttäsi kiukkuaan, ja se sai Darryllin puhumaan.
   ”Olen pahoillani. Oikeasti.”
   En vastannut. Darryll heitti tupakkansa ikkunasta ja sytytti kolmannen.



Koska Darryll vähät välitti nopeusrajoituksista, olimme asuntoni edessä alle vartissa. Olin jo nousemassa kyydistä, kun Darryll puhui.
   ”Odota.”



Olisin voinut vain nousta ja lähteä, mutta jokin Darryllin äänensävyssä pidätteli minua. Mies vaihtoi asentoa, kohensi paidankaulusta eikä vaikuttanut löytävän mukavaa tapaa lojua penkillä. Hän huokaisi syvään.
   ”Jätin asuntoosi jotain”, hän mutisi. ”Ajattelin –”
   ”Hetkinen”, keskeytin kuivasti. ”Miten pääsit asuntooni?”
   ”Älä huoli siitä. Maksan uudet lukot, jos ne eivät enää toimi.” Darryll veti uudet henkoset tupakastaan. ”Siellä on yllätys. Sanoi nimekseen Lizzie Starlight.”
   ”Et ole tosissasi”, tuhahdin. ”En tarvitse mitään strippareita kämppääni.”
   Darryll kohautti olkiaan.
   ”Heitä pihalle sitten. Jos kuitenkin muutat mielesi jostain syystä, niin… no, soittele.”



Tuttu, ummehtuneen hajuinen käytävä tervehti minua yhtä pitkänä ja kolkkona kuin ennenkin. Basso hakkasi talon rakenteita, jossain oli bileet. Kieltäydyin ajattelemasta, että jäisin tänne. Yhtä lailla kieltäydyin ajattelemasta, että palaisin Roaring Heightsiin. En tiennyt, mitä tehdä tai mihin mennä, mutta nyt halusin nukkua ja syödä. Ehkä toisessa järjestyksessä.
   Ensin tosin pitäisi hankkiutua eroon Darryllin yllätyksestä, jolla oli pornahtava taiteilijanimi.



Kylppäri oli lukittu. Jäin sen eteen seisomaan. Kuulin jonkun pesevän käsiään. Vedin syvään henkeä ja yritin olla edes jokseenkin ystävällinen – tuskin oli stripparin vika, ettei Darryllin valitsema asiakas ollut juhlatuulella.
   ”Kun tulet ulos sieltä, lähde saman tien. Tilaan sinulle taksin. Lähetä lasku sille, joka maksoi sinulle aiemminkin.”
   Kylpyhuoneen ovi aukesi.



Tuijotin oviaukossa seisovaa ihmistä typertyneenä. Hän puhui ensin.
   ”Oletko ihan varma?”
   Puolen minuutin hiljaisuuden päätteeksi sain sanottua vain muutaman sanan.
   ”Et voi olla tosissasi.”
   Hän hymyili. Minä en.

***



Darryll vaistosi jo rappukäytävässä, että jokin oli pielessä. Ehkä se oli se etäinen märän susikoiran haju, tai muisto murinasta. Tai puristava tunne vartalolla. Häntä odotettiin, eikä hän pitänyt siitä.



Hän ei edes katsonut asuntoonsa astuessaan sisään. Kuvotus pyrki suuhun. Televisio oli päällä, eikä hän ollut jättänyt sitä itse päälle. Joku puhui, ja ääni vahvisti kaikki Darryllin oletukset oikeiksi.
   ”Tulehan peremmälle, John. Meillä on puhuttavaa.”



Gary oli hankkinut lasisilmän. Kai. Tai ainakaan Darryll ei keksinyt muuta selitystä sille, että entinen sokea silmä oli yhtä sokea kuin ennenkin, mutta näytti silti normaalilta. Ed oli saanut arven kasvoihinsa. Darryll ei tiennyt, mistä, eikä hän kysynyt.
   ”Sinun pitäisi joskus siivota”, Gary moitti. ”Eikä pelkästään siksi, että tämä on minun asuntoni ja ajattelin myydä sen sinun jälkeesi.”
   Sinun jälkeesi, Darryll toisti mielessään. Milloin? Huomenna? Ensi viikolla? Ensi vuonna? Gary jatkoi.
   ”Paita pois, John.” Sanaakaan sanomatta Darryll kiskoi paidan yltään ja viskasi sen lattialle.



Gary antoi katseensa vaeltaa Darryllin paljasta ylävartaloa pitkin. Mies kohotti välillä kätensä ja nykäisi. Darryll seisoi aloillaan hiljaa, muttei tyynenä.
   ”Lizzie Starlight?” Gary toisti. ”Kuka hän on?”
   ”Ei kukaan”, Darryll vastasi. ”Tai siis… strippari.”
   ”Vai niin.” Gary kallisti päätään. ”Ed, tarkista johdot.”
   Hetken kuluttua Darryll tunsi Edin kädet ihollaan.



”Kaikki on kiinni”, Ed totesi pomolleen. ”Ja teipit ovat samat. Ei niitä ole irrotettu.”
   ”Hyvä”, Gary sanoi ja nyökkäsi kahdesti. Hän katsoi Darryllia silmiin. ”Kerro lisää siitä stripparista. Minä kun en löytänyt Googlesta hakusanalla 'Lizzie Starlight' yhtään mitään.”
   ”Ei hän mainosta itseään”, Darryll sanoi hiljaa.
   ”Miten sinä sitten hänestä tiedät?”
   ”Sana kiertää keikkalavoilla. Olen asiakas.”
   Gary oli vaiti. Darryll tunsi Edin kumartuvan viereensä.



Darryll pysytteli aloillaan, kun Ed kiinnitti jotakin uusilla ilmastointiteipin pätkillä hänen vartaloonsa. Se olisi voinut olla toinen mikrofoni, mutta miksi Gary tarvitsisi kahta? Gary huomasi ääneen lausumattoman kysymyksen hänen kasvoillaan.
   ”Pieni lisäosa. Tykkäät siitä varmasti.”
   ”Mitä se tekee?” Darryll kysyi, vaikkei olisi ehkä halunnut tietää.
   ”Vähentää epävarmuutta”, Gary vastasi samaan aikaan, kun Ed irrotti otteensa Darryllista.



Gary katsoi Darryllin vyötäröä arvioivasti. Hän nyökkäsi taas, vaikkei mitään sanottu.
   ”Mietin pitkään, miten voisin antaa tarkempia ohjeita sanoillesi etänä”, Gary sanoi. ”Korvanappi ei olisi toiminut, se kun huomataan helposti. Edillä sattui olemaan korjaamollaan muutama kuorittu johto, ja niistä sain ajatuksen. Ed, kokeilisitko?”
   ”Mielelläni, pomo”, Ed sanoi äänensävyllä, joka olisi säikäyttänyt Darryllin, jollei isku olisi ollut joka tapauksessa nopea.



Se tuntui ruoskaniskulta alavatsassa. Darryll ei ollut varma, parahtiko ääneen, mutta hän löysi itsensä kontillaan lattialta. Sydän hakkasi päässä asti.
   ”Ehkä siinä on pari volttia liikaa”, Gary kuului sanovan. ”Sen pitäisi olla aika huomaamaton. Vähän niin kuin Felician sähköpanta.”
   ”Hän pukee paidan sen päälle”, Ed murahti. ”Se vähentää iskua pikkuisen. Ja ainahan hän voi väittää kärsivänsä migreenistä.”
   ”Hyvä on, Ed, hyvä on. John, nouse ylös. Sanoinhan, että pidät siitä.”



Darryllilla olisi ollut muutamakin eriävä mielipide Garyn lisäosasta, mutta ainuttakaan niistä hän ei tuonut esille. Hän vapisi molempien miesten katseen alla.
   ”Miksi?” hän kysyi hiljaa. ”Minähän olen tehnyt kaiken niin kuin käsketään. Hyvä on, olen päivän myöhässä antamastasi aikarajasta, mutta Adrian on nyt täällä. Eikö kaikki mennyt ihan hyvin?”
   Gary kuului hymähtävän.
   ”Minähän sanoin, että se vähentää epävarmuutta, John. Ei se ole rangaistus. Se vain mahdollistaa sen, että voin kertoa sinulle, jos en pidä sanoistasi. Tai äänensävystäsi. Tai valitsemastasi puheenaiheesta.” Gary maiskautti suutaan. ”Ohjaan keskustelua olematta itse paikalla. Huomautan, jos teet jotain väärin. Voit luottaa minuun, vai mitä?”
   ”En ymmärrä, miksi –”
   Darryllin vastalause keskeytyi uuteen shokkiin.



Gary oli pitkään hiljaa.
   ”Sehän toimii aika hyvin”, hän lopulta lausui Edille. ”Kilttinä poikana John tietenkin lataa akut joka yö. Ed, pidä sinä huolta siitä, että etäyhteys toimii koko ajan. Mikrofoni ei vaikene edes sekunnin puolikkaaksi, eikä oikosulkuja pääse tapahtumaan. Vai mitä, John?”



Darryll ei vastannut. Hän ehti jo odottaa kolmatta iskua, mutta sitä ei koskaan tullut. Asunnon ovi kolahti Garyn ja Edin perässä, ja Darryllin teki aivan saatanasti mieli tupakkaa. Sääli, ettei Garyn omistamassa asunnossa saanut polttaa.



Hänen toivonsa lepäsi musiikissa, jota hän ei ikinä soittaisi, stripparissa, jota hän ei tuntenut, ja Adrianissa. Miehessä, joka oli hänelle edelleen vihainen teosta, jota hän ei voinut selittää. Hän ei voinut puhua. Hän ei voinut huutaa. Hän ei voinut... piru vie, hän ei voinut edes paeta, hän oli yrittänyt sitä jo kerran ja siksi hän oli nyt tässä, johdotettuna ja orjuutettuna.
   Kuinka kauan hän kestäisi tätä?

~~~

theron kommentteja

Toivottavasti osasta jäi päällimmäiseksi jokin muu tunne kuin pettymys. :D Tyyli on vuosien saatossa vähän muuttunut, vaikkakin edelleen kirjoitan eri "äänellä" simstarinoita kuin pitkää proosaa. Se on ehkä suotavaakin, koska eiväthän nämä simstarinat taivu romaaniproosaksi oikeastaan yhtään mitenkään. Sama toisin päin: romaaneista ei oikein saa sellaisenaan simstarinoita, ja siksi jäinkin tätä harrastusta kaipaamaan.

Kuvista sellainen huomio, että tässä osassa viittasin klippaamisongelmille kintaalla, koska pelkäsin menettäväni innostukseni, jos käytän kuvanmuokkaukseen liikaa aikaa. Tätä seuraavissa osissa aloin kiinnittää asiaan vähän enemmän huomiota, koska simstarinoiden suola on minun mielestäni aina ollut myös siinä esteettisessä puolessa ja haluan myös kuvien miellyttävän silmää, edes jossain määrin.
Tästä kuitenkin seuraa se, että muutamassa kuvassa simien sormet ja muut raajat eivät näytä ihan hirveän näteiltä, siis tämän nimenomaisen osan kohdalla. Kuvat ovat myös tässä osassa vain 800 px leveitä, mutta ensi osassa ne kasvavat pikkuisen. Huomaattekin varmaan, että postauksen tekstikenttä on tässä osassa leveämpi kuin kuvat, ja se siis tosiaan johtuu siitä, että kuvat ovat jatkossa isompia.

Toivottavasti kuitenkin tykkäsitte osasta. Vanhaan tapaani heittelen tähän loppuun mahdollisille lukijoille kysymyksiä helpottamaan kommentointia. Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata, ja niistä voi halutessaan vastata vain osaan.

1. Ray mitä ilmeisimmin haluaa vaatia rangaistusta Adrianille, ja syyttäjä päättää syytteistä ajallaan. Lisäksi Adriania epäillään ampuma-aserikoksesta. Mitä tästä/näistä seuraa?

2. Mikä Adriania mahtoi hämmentää Lizzie Starlightin tapaamisessa?

3. Joutuuko Darryll lopettamaan tupakoinnin?