1.16 Äänetön avunhuuto

Hän ei vieläkään osannut keittää kahvia. Hänen tarjoilemansa palanut terva jättisuuressa mukissa oli kuitenkin niin kiinteää, että se kävisi hyvin ruoasta. Oli hän käynyt leipomossakin, hakenut aamiaista. Olen aina inhonnut croissanteja, ja hän tiesi sen.



Hän puhui niin kuin mikään ei olisi outoa. Ihan tavallista astua eksänsä asuntoon kysymättä etukäteen ja asettua talok- niin, no, olin tehnyt niin itsekin, mutta minä sentään en ollut tiirikoinut hänen asuntonsa lukkoa. En ollut koskaan osannut tiirikoida. Hän oli yrittänyt opettaa.
   Hän sanoi pesseensä vaatteeni. Ne odottivat sängyn päällä. Hän sanoi tiskanneensa asunnossa lojuvat astiat ja heittäneensä pois yhden sellaisen lautasen, jota halkova särö ennakoi sen räjähtämistä mikrossa. Hän sanoi, että minun pitäisi syödä, ja että sen jälkeen minun pitää nukkua ja että sen jälkeen jutellaan.
   Ja sitten hän ei sanonut enää mitään. Tiskasi vain viimeisen lasin ja pesi sitten kätensä. En kestänyt hiljaisuutta.
   ”Miksi tulit?”



Elizabeth nojasi tiskialtaaseen ja sipaisi hiuksiaan. Patasymboli silmäkulmasta oli kadonnut. Meikkiä? Tatuoinnin voisi kai poistaa myös laserilla, mutta se veisi jonkin aikaa, ja Elizabethin kasvotatuointi oli ollut paikoillaan vielä eilen aamulla.
   ”Hölmö kysymys, muru”, Elizabeth hymähti. ”Tulin auttamaan sinua ongelmiesi selvittelyssä.”
   ”Mistähän sinä niistä kuulit?”
   “Tunnen sinut. Kun aseistettu ja tasapainoton kaveri lähtee tapaamaan entisen tyttöystävänsä nykyistä, siitä seuraa aina ongelmia. Sitä paitsi sinä vedät ongelmia puoleesi vähän niin kuin… hmm…”
   ”Magneetti?”
   ”No ei, magneettikin pitäisi periaatteessa ensin sijoittaa jo olemassa olevan metallinkappaleen lähelle, että se vetäisi mitään puoleensa. Sinulla taas on taipumus louhia niitä ongelmia vaikka itse, jos et muuten ole kusessa.”



En pitänyt tästä, en yhtään. Elizabeth avasi jääkaapin.
   ”Sinulla ei ole edes ruokaa täällä.”
   ”Ai?” kysyin muka yllättyneenä. ”Eikö kytät käyneetkään minua varten kaupassa? Minä kun en ehtinyt, piti istua kuulusteluissa ja semmoista.”
   ”Tarvitsetko särkylääkettä? Tuo mustelma näyttää –”
   ”Lopeta.”
   ”Aspiriinia?”
   ”Ole hiljaa!”



Nousin ylös tuolilta. Elizabeth lopetti jääkaapin penkomisen ja vastasi katseeseeni kysyvästi.
   ”Miksi tulit?” kysyin uudelleen. ”Älä väitä, että tulit avukseni.”
   Elizabeth kohotti toista kulmaansa.
   ”Maksoin puolet takuusummasta.”
   ”Sovitte siis siitä Darryllin kanssa?” ärähdin takaisin. ”Minun selkäni takana? Anna kun arvaan: tulit tänne siksi, ettet vieläkään tajunnut, etten aio aloittaa mitään uudelleen sinun kanssasi –”
   ”Miksi ajattelet ensimmäisenä, että olisin tullut kerjäämään sinua takaisin?”
   ”Koska sinä näköjään et muuta teekään kuin yrität tuppautua väkisin syliini!”
   ”Ole hiljaa, Adrian!”
   Hätkähdin, ja se hätkähdys oli riittävän mittainen hiljaisuus Elizabethille.



”Tässä ei ole kyse sinusta!” Elizabeth kivahti. ”Ei ole ollut missään vaiheessa!”
   ”Voisitko sitten selittää, mistä?”
   ”Yritän, mutta olet niin narsistinen kusipää, ettet usko mitään muita selityksiä kuin sen, että kaikki ovat täällä sinun takiasi! Että kaikki ympärilläsi ovat olemassa sinua varten!”
   ”Minä en –”
   ”Ajattele muuta kuin itseäsi?”
   En enää yrittänyt hillitä sanojani.



”Sinä tässä ajattelet itseäsi!” karjuin Elizabethille välittämättä siitä, millaiseen kysymykseen oikeastaan edes vastasin. ”Punot juonia selkäni takana entisen ystäväni kanssa vain, jotta pääsisit niskan päälle silloin, kun toinen on heikoimmillaan! Valenimellä! Lizzie Starlight, mitä vittua? Paskin maksetun naisen peitenimi ikinä, mutta sinulle se varmaan sopiikin –”
   ”Turpa kiinni, Adrian!”
   ”Painu sinä hieromaan vaikka Darryllin –”



Hän ei säästellyt voimiaan, mutta silti litsari kuulosti pahemmalta kuin miltä tuntui. Yhtä kaikki, se sai minut vaikenemaan.



Elizabeth ei vaikuttanut pelästyneen. Hän risti kätensä hitaasti rinnalleen, hengitti syvään ja hymyili.
   ”Sehän oli terapeuttista. Et tiedäkään, kuinka pitkään olen halunnut tehdä noin.”
   ”Elizabeth –”
   ”Ole hiljaa ja istu alas. Alan imuroimaan.”
   ”Miksi hitossa alkaisit –”
   ”Istu. Alas. Tai imuroin sinua sellaisista paikoista, joihin et koskaan halunnut minun koskevan.”
   En tunnistanut hänen äänensävyään. Siksi hän varmaan sitä käyttikin.



En edes tiennyt, että omistin imurin. Tai ainakaan, että se imuri oli iso teollisuusimuri 80-luvulta ja että se piti aivan julmetun kovaa ääntä, kun sen käynnisti. Elizabeth sijoitti sen ulko-oven viereen, muttei alkanut imuroimaan. Imuri jäi hurisemaan yksin ovenpieleen, kun hän tuli takaisin luokseni.



En sanonut mitään, en kysynyt mitään. Annoin pahan tuuleni näkyä eikä minua edes hävettänyt. Elizabeth tuijotti minua.
   ”Adrian”, hän lopulta aloitti hitaasti ja tarpeeksi kovalla äänellä, jotta kuulin sen imurin yli, ”tiedät, ettet ollut ensimmäiseni. Toivon hartaasti, ettet myöskään jää viimeisekseni, sillä kaikista tapaamistani miehistä olet kyllä suurin ja itserakkain kusipää, etkä edes tajua olla pahoillasi siitä.”
   Avasin suuni, mutta Elizabeth kohotti kätensä ja jatkoi.
   ”Minä puhun nyt. Jos olet mies, kykenet olemaan kaksi minuuttia hiljaa ja kuuntelemaan minua. Olisin kertonut tämän vasta, kun olet nukkunut, mutta et jättänyt minulle vaihtoehtoja.”
   Olisin halunnut kysyä, voisiko edes ärsyttävästi huutavan imurin sammuttaa, mutta vilkaisu Elizabethin silmiin riitti pitämään minut vaiti.



Elizabeth nojautui huokaisten eteenpäin. Hän vilkaisi ovelle. Kun hän madalsi ääntään puhuessaan, ajattelin väkisinkin, oliko imuri jonkin sortin äänieriste. Miksi meitä olisi kuunneltu?
   ”Tulin perässäsi Anne Arboriin, koska aavistin, että saatat tarvita jonkun katsomaan perääsi”, Elizabeth sanoi. ”Tulin junalla ja olin itse asiassa täällä melkein tunnin ennen bussiasi. Ajattelin, että joko kaikki menee ihan hyvin ja voin palata kaikessa rauhassa kotiin, tai sitten kaikki menee päin persettä ja soitat minulle putkasta. Puhelua odotellessani kävin lasillisella Club Basixissa. Siellä oli kitaristi. Kysyin hänen nimeään, ja baarimikko antoi minulle nimen, jonka olit itse aiemmin maininnut minulle. Kun Darryll piti soittotaukoa, kysyin häneltä suoraan, tunteeko hän sinut. Hän melkein tukehtui olueensa ja kysyi minulta varmaan parikymmentä kysymystä sinusta minuutin sisällä. Kerroin, että näin sinut viimeksi bussiasemalla matkalla Anne Arboriin, mutta jostain syystä hän syyttikin minua valehtelijaksi, ei antanut puhua enempää ja pakeni takahuoneeseen. Menin perässä ja hän huusi heittävänsä minut ulos, mutta sen sijaan hän…”
   Elizabeth pudisti päätään. Hän katsoi minuun kuin tarkistaakseen, kuuntelinko. Hän otti paitansa sisältä taitellun paperiarkin.
   ”Hän ei ollut aineissa, Adrian”, hän sanoi hyvin hitaasti ja selkeästi. ”Minusta ainakaan. Sekaisin hän oli, ehkä ahdistunut. En lähtenyt heti pois, ja silloin hän antoi minulle tämän.”
   Elizabeth ojensi paperinsa minulle pöydän yli.



Tuijotin paperilla viliseviä merkkejä. Se oli vähän niin kuin nuottiviivasto, mutta ei sitten kuitenkaan. Silmieni harhailu kertoi Elizabethille, etten ymmärtänyt.
   ”Kitaran tabulatuureja. Tunnistatko?”
   Siihen sai kai vastata. ”En.”
   ”Kun Darryll palasi lavalle, syötin nuo sovellukseen, joka tunnisti ne puolestani. Se on Bullet for My Valentinea, Adrian. Darryll ei soittanut sitä koko iltana.”
   Kurtistin kulmiani. Elizabeth jatkoi.
   ”Tunnet hänet varmasti paremmin kuin minä, ja tiedät, mitä hän tekee ja mitä ei tee. Väittäisin itse, että Darryllin näköiseltä kaverilta oli aika yllättävä veto näppäillä koko ilta jotain rekkakuskikantria parin kolikon takia, jos kitaralaukussa on jotain parempaakin. Darryll ei pudottanut tuota vahingossa lattialle, vaan sysäsi sen käteeni. Uskon, että se on viesti.”



Elizabeth antoi minun seurata sormellani kitarasointuja, niin kuin niitten ymmärtäminen olisi auttanut minua muodostamaan sanoja. Hän varmasti näki minusta, että olin hämilläni.
   ”Se biisi ei ole edes erityisen hyvä”, Elizabeth sanoi hiljaa. ”Mutta sen nimi on No Way Out.”
   Olin hiljaa. Elizabeth soi minulle puolen minuutin miettimistauon ja jatkoi vielä.
   ”Yritin puhua hänelle vielä, mutta hän ei antanut minun tulla lähelleen. Kirjoitin hänelle viestin lasinaluseen, mutten tiennyt, paljonko voin sanoa. Lopulta siinä luki, että ’sylitanssi kotikäyntinä 20 $ + kuuman kitaristin nimikirjoitus, terveisin Lizzie Starlight’. Siinä vaiheessa hän kirjoitti satasen seteliin sinun osoitteesi ja antoi sen minulle.”
   ”Satasen?”
   ”Kai hän ajatteli, ettei pienempi summa olisi uskottava hinta minusta.”
   Elizabethin äänessä ei ollut ripaustakaan itsekehua. Vain käytännön järkeä, ehkä vähän pelkoa. Olin jo kysymässä, miksi ja kenen mielestä hinnan olisi edes pitänyt olla uskottava, ja juuri se ajatus sai minut rypistämään tabulatuurit taskuuni.



”Adrian?”
   Pudistin päätäni, eikä Elizabeth sanonut enää mitään. Tuijotin ikkunasta alas kadulle. Imuri kiljui edelleen ovella kuin sika teuraalla. Joku huusi pääni sisällä minun olevan idiootti.
   ”En ikinä antanut hänelle tilaisuutta selittää”, mutisin likaiselle ikkunalle. ”Eikä hän edes yrittänyt enää. En kysynyt, miksei. Mutta kai hän olisi sanonut jotain, jos olisi voinut.”



Elizabeth pysyi vaiti, antoi minun vaipua ajatuksiini, jätti rattaat päässäni raksuttamaan yksin. Rekkakuskikantria ja Darryll, No Way Out ja bändi, johon Darryll tuskin muutenkaan koskisi pitkällä tikullakaan. Tabulatuurit, jotka hän oli antanut Elizabethille selittämättä niitä mitenkään. Ja valestripparille annettu satanen, joka oli liian iso summa maksettavaksi Darryllille joka tapauksessa. Takuista puhumattakaan. Darryll yritti viestittää jotain, mutta ei halunnut sanoa sitä ääneen. Tai voinut sanoa.
   Tai sitten olin yksinkertaisesti väärässä ja Darryll oli paitsi epäluotettava, myös päästään vialla, mutta siitä mahdollisuudesta ottaisin mieluusti selvää.
   ”Sammuttaisitko imurin, Elizabeth?”



Tavallaan olisin halunnut puhua yksin, toisaalta Elizabethin läsnäolo rauhoitti. Hän antaisi oikeat sanat, jos en itse niitä osaisi valita. Puhelin hälytti niin kauan, että ehdin sanoa pari kirosanaa, kun linja viimein naksahti auki. Mitään ei tosin sanottu. Minulta kesti ainakin viisi pitkää sekuntia tajuta, ettei Darryllilla ollut uutta numeroani, eikä hän siksi varmasti tiennyt, kuka soitti.
   ”Darryll?”
   Puhelimen päästä kuului pitkä huokaus, kuin joku olisi pidätellyt hengitystään.
   ”Ai, se olet sinä.”
   Mitä siihen pitäisi vastata?



Hiljaisuus oli pitkä ja mitäänsanomaton. En enää muistanut, milloin viimeksi olin puhunut Darryllille tavallisella äänellä. Miten sellaista käytettiin? Edellisellä kerralla olin ollut väsynyt ja ärsyyntynyt, sitä edellisellä raivoissani, sitä edellisellä kerralla olimme olleet tietullilla ja silloin ääntäni oli jännittänyt pelko.
   Elizabeth koputti pöytää rystysillään selkäni takana. Ymmärsin vihjeen.
   ”Haluaisin tavata.”
   ”Milloin?”
   ”En… ei sillä ole väliä. Heti?”
   Darryll oli pitkään hiljaa. Muotoilin jo päässäni neutraalia tapaa ilmaista, että jos hän ei halunnut tavata, hän voisi sanoa sen myös suoraan, kun hän lopulta vastasi.
   ”Ei heti. Parin tunnin päästä?”
   ”Basixissa?”
   ”Ei se ole auki.”
   ”Minun luonani?”
   ”En voi lähteä kotoa.” Olin kuulevinani Darryllin vetävän terävästi henkeä ennen kuin hän jatkoi. ”Pesukone on päällä.”
   ”Sinun luonasi siis”, sanoin, kuin en olisi kuullutkaan väitteitä pesukoneen aiheuttamista kotoapoistumisesteistä. ”Ovikoodi on kai sama?”
   ”Olen muuttanut. Lähetän osoitteen sinulle kohta.”
   En sanonut mitään, vaikkei Darryll ollutkaan maininnut mitään muuttoaikeistaan vielä pari viikkoa sitten. Avasin jo suuni hyvästelläkseni, mutta Darryll ehti ensin.
   ”Adrian?”
   ”Joo?”



Darryll oli taas hiljaa. Hänen tapansa puhua puheluita vei nykyään aikaa.
   ”Kiva kun soitit”, hän lopulta sanoi. Nyökkäsin, vaikkei hän sitä nähnytkään.
   ”Nähdään kohta.”
   Hän ei hyvästellyt katkaistessaan puhelun.



Jäin odottamaan viestiä. Elizabeth vaihtoi painoa jalalta toiselle ja vaikutti haluavan kysyä jotain. Puhelin kilahti, Elizabeth päästi syvän, rentoutuneen huokauksen, ja minä kurtistin kulmiani.
   ”368 Lydia Street…”
   ”Mitä siellä on?” Elizabeth kysyi heti.
   ”Darryllin uusi asunto. Saa kai siellä asua, mutta minusta hänen äkillisessä muutossaan on silti jotain outoa.” Pudistin päätäni ja työnsin puhelimen taskuuni. ”Sovittiin tapaaminen parin tunnin päähän, joten minulla on hetki aikaa.”



En ehtinyt ottaa montaakaan askelta ovelle, kun Elizabeth karaisi kurkkuaan.
   ”Sanoit, että parin tunnin päästä. Mihin kuvittelet olevasi menossa?”
   ”Asioille.”
   ”Adrian.”
   Potkaisin imurin kytkintä ulko-ovella. Maailmanlopun teknologian parku täytti asunnon jälleen.



Elizabeth ei ollut tyytyväinen. En ollut minäkään.
   ”Käyn kaupungintalolla”, sanoin pakotetun tyynesti. ”Kai ne asuntojen omistajatiedot löytyvät jostain rekisteristä. Haluan tietää, mille kiskurifirmalle Darryll maksaa vuokraa ja kuinka paljon, jotta sai asunnon niin nopeasti.”
   Elizabeth pudisti päätään. Suljin silmäni ja laskin kolmeen.
   ”Elizabeth, olen nälkäinen, väsynyt ja vihainen, joten en jaksa tapella. Mikä mättää?”
   ”Sinä et mene minnekään”, Elizabeth tiuskaisi. ”Istut alas, syöt ja nukut hetken. Ja vaihdat vaatteesi, jos et jaksa suihkuun asti. Ja jos olet niin virkeä, että jaksat lähteä kaupungintalolle kaivelemaan papereita, niin jaksat varmaan kertoa sitten minullekin jotain viime yöstä. Minähän en tiedä muuta kuin sen, että lähdit jututtamaan entistä tyttöäsi ja aamulla Darryll hakikin sinut piestynä putkasta.”
   ”Elizabeth –”
   ”Sillä välin, kun sinä nukut, minä käyn katsomassa ne rekisterit.”
   Olin hiljaa.



Suuttumus nosti päätään, muttei Elizabethia kohtaan. Katsoin, kun entinen tyttöystäväni kiskoi sivuun työntämäni croissantlautasen takaisin tuolin eteen ja ryhtyi keittämään lisää kahvia.
   Samalla sätin itseäni siitä, että olin päästänyt tuollaisen ihmeen joskus menemään, mutta ehkä se ihme ansaitsikin jotain minua parempaa.

* * *



Kun heräsin, Elizabeth oli yhä kaupungilla. Sade jatkoi katujen rummuttamista ja jostain kuului auton varashälyttimen ujellus. Mietin, oliko Elizabethilla edes sateenvarjoa mukanaan. Tai vaihtovaatteita. Tai rahaa. Tai mitään. Hetkinen, missä se nainen aikoi yönsä nukkua?



Vaikka avoimia kysymyksiä oli enemmän kuin ratkaistuja, puhuminen, syöminen ja nukkuminen tekivät ihmeitä mielialalleni. Empatiasta puhumattakaan. Kuultuaan minua odottavasta oikeusprosessista Lucyn kihlattua vastaan Elizabeth oli muodostanut selkeän mielipiteen Raysta: se mies oli mulkku. Olin kysynyt, tekikö se minusta sittenkin vasta toiseksi suurimman kusipään maailmassa, mutta ei se kuulemma niin ollut. Elizabethin mielestä olisin kuitenkin vallan hyvin voinut käyttää Rayhin pari bonuslyöntiä, tuskinpa se olisi muuttanut pahoinpitelysyytettä edes törkeäksi pahoinpitelyksi.



Olin juuri kiskomassa housuja jalkaani, kun kuulin Elizabethin avaavan oven. Tällä kertaa sentään antamallani vara-avaimella eikä tiirikalla.
   ”Saitko sen?” kysyin, kun hän käveli ohitseni. Vastaukseksi saamassani mutinassa oli myöntävä sävy.



Kumarruin etsimään paitaani sängyn alta, jonne olin potkaissut Elizabethin tuomat vaatteet. Sohvan narahdus kiinnitti huomioni pääasiassa siksi, ettei siihen liitetty sanoja.
   ”Elizabeth? Mitä löysit?”
   ”Juttuja”, Elizabeth vastasi hajamielisesti.
   ”Asunnon omistajasta?”
   ”Joo. Sen omistaa yritys. Brown & Co.”
    ”Mikä se on?”
   ”Autokorjaamo.”



Tulihan tieto asuntoja vuokraavasta autokorjaamosta vähän yllätyksenä, mutta ei se minusta mitään liian outoa ollut. Elizabeth vaikutti silti mietteliäältä.
   ”Brown & Co”, hän totesi. ”Luulisi, että semmoisen firman omistaa joku jätkä nimeltä Brown, mutta se Edward Brown omistaa vain viisi prosenttia koko firmasta.”
   ”Ja?” kysyin kankaan läpi vetäessäni paitaa päälleni.
   ”No ei kai se kiellettyä ole, mutta kun se sama Brown asuu itse vuokralla. Miksi asua vuokralla, jos omistaa jo kämpän?”
   ”Ei sekään ole laitonta.”
   ”Ei niin, mutta Brownin kämpän taas omistaa Phoenix Ltd, ja se firma taas omistaa loput Brownin autokorjaamosta. Ja se on vielä startup-firma, joten luulisi, ettei sillä ihan hirveästi olisi pääomaa tai että se alkaisi rahoittaa autokorjaamoja tai sijoittamaan asuntoihin.”
   ”En tajua mitään.”
   ”Tiivistetään tämä vaikka niin, että minusta tässä haisee jokin, eikä pelkästään siksi, että Phoenix Ltd:n toimialana kaupparekisterissä on jätehuolto.”



Kun olin viimein pukeissa, koitin tavoitella Elizabethin katsetta, mutta hän ei vaikuttanut huomaavan minua lainkaan. En vieläkään ihan tajunnut, mistä Elizabeth edes puhui, ja ohimennen ajattelin, että Lucy tietäisi kaiken bisneksistä ja epäbisneksistä.
   ”Kuka sen Phoenix Ltd:n omistaa?” kysyin. Elizabeth pudisti päätään.
   ”Ei ollut julkista tietoa. Tai no… voisin tietty soittaa sinne ja katsoa, kuka vastaa. Tai teeskennellä työnhakijaa.”
   ”Tee se. Minun on pakko lähteä, myöhästyn muuten.”
   ”Pidä hauskaa.”



Phoenix Ltd hakkasi päätäni, kun vaelsin keskustan läpi Darryllin antamaan osoitteeseen. Olinko kuullut sen nimen joskus? En kai. Vaistomaisesti etsin firman nimeä liikehuoneistojen ovisummereista, mutta se ei tuottanut tulosta. Ohi ajavassa jäteautossakin oli Arbor Facilitiesin logo. Miksi Elizabeth oli niin huolissaan asiasta? Olisiko pitänyt joskus kuunnella yhteiskuntaopin tunneilla? Mikä oli startup-firma? Voisinko soittaa Lucylle?



Onneksi saavuin Darryllin asunnolle ennen kuin ehdin tarttua puhelimeen. Ovikelloa ei ollut. En ehtinyt koputtaa montaakaan kertaa, kun kahva kääntyi ja Darryllin käsi vilahti ovensuussa viittomassa minua sisään.



Darryll ei tervehtinyt. Pälyilin ympärilleni hänen uudessa asunnossaan ja yritin löytää jonkin syyn muutolle. Parempi sijainti? Ei. Parempi kunto? No ei todellakaan. Halvempi vuokra – ehkä, mutta silti Darryllilla vaikutti olevan tarpeeksi rahaa vähän huonomminkin käyttäytyvien kavereiden lunastamiseen tutkintavankeudesta ja sylitanssijoiden palkkaamiseen. Miksei vuokraankin? Eikä se edellinenkään kämppä ollut kallis.
    Katseeni pysähtyi ulko-oveen. Elizabethin vainoharhaisuus oli opettanut jotain minullekin. Jos Elizabeth epäili, että minun asuntoani olisi kuunneltu käytävästä, miksei tätäkin?
   ”Onko sinulla imuria?”
   ”Ei”, Darryll vastasi mitään edes ihmettelemättä. Se siitä sitten.



En tarvinnut montaakaan sekuntia Darryllin asunnossa tajutakseni, että asiat olivat huonommin kuin aamulla tavatessamme. Darryll ei katsonut minuun, ei sanonut mitään, ei ehdottanut mitään. Jossain vaiheessa hän hätkähti vähän kuin pelästystään.
   ”Otatko jotain?” hän kysyi. ”Kahvia? Vettä?”
   ”Vettä?” toistin kuin kokeeksi ja pakotin itseni virnistämään. ”Juotko sinä vettäkin?”
   ”Vettä siis”, Darryll totesi hajamielisesti, kääntyi tiskialtaalle ja vei hymyni mennessään.



Hän ei ottanut lasia. Eikä avannut hanaa. Hän pysähtyi kesken liikkeen, ja minusta näytti siltä, että häneen sattui.
   ”Darryll?”
   Hän oli sanomaisillaan jotain, muttei sanonut. Hänen huulensa liikkuivat. Olisin kysynyt uudelleen, mutta hän ehti ensin.
   ”Migreeni”, hän mutisi. ”On syvältä. Istu johonkin.”



Darryllin käskystä istuuduin nojatuolille tuijottamaan televisiossa pyörivää jalkapallo-ottelua. Kuulin takaani kaappien aukomista, lasien kilinää, veden laskemista. Kolahduksen ja kiroilua, mutten särkyvän lasin ääntä. Jälleen veden laskemista.



En edes katsonut, ilmestyikö vesilasi johonkin lähistölle, kun Darryll istuutui viereeni. Hän oli edelleen poissaoleva, hermostunutkin, ja naputteli reittään kuin jotain odotellen. En tiennyt, mitä sanoa. Olisin halunnut kysyä asioista suoraan, mutta Darryll ei ollut jostain syystä voinut puhua Elizabethille eikä vaikuttanut haluavan puhua minullekaan. Aavistelin, ettei ehkä kannattaisi kysyä.
   ”Onko se pahakin?” kysyin, kun en muuta keksinyt. ”Migreeni siis.”
   Darryll kohautti olkiaan.
   ”Menettelee”, hän sanoi värittömästi. ”Krapulaa pahempi.”
   ”Mutta pystyt soittamaan?”
   ”Pakko.”
   ”Metallicaa?”
   Darryll värähti. Hän empi lyhyen hetken, mutta sen hetken ajan hän vaikutti miettivän ankarasti.
   ”Joo. Asioiden pitäisi olla aika perseellään, jos luopuisin siitä.”



Jotain sellaista olin odottanutkin hänen sanovan. Olin entistä varmempi siitä, että jokin pakotti hänet varomaan sanojaan – ehkä sopimus, lupaus tai uhkaus, tai jotain sen tapaista. Hän ei voinut pyytää apua suoraan, joten minäkään en voisi vastata suoraan. Teot puhuisivat siinä suhteessa enemmän.
   ”Mikä sen biisin nimi oli? Sen, jota soitit Basixissa silloin, kun ekan kerran nähtiin. Kai se oli Metallicaa?”
   ”Nothing Else Matters?”
   ”Juuri se”, sanoin, vaikkei minulla ollut hajuakaan sen kappaleen nimestä tai edes kunnon muistikuvaa koko kappaleesta. ”Soittaisitko sen?”



Darryll väänteli sormiaan. Televisiossa hurrattiin touchdownille.
   ”Minulla on se vinyylillä varmaan kuutena eri versiona –”
   ”En halua kuulla sitä vinyyliltä”, sanoin saman tien. ”Ja jos sinä et soita sitä, niin minä soitan. En tosin edes osaa, ja jos sinulla on migreeni, niin et halua kuulla minun yrittävän.”
   ”Sinä kosket minun kitaroihini vain siinä tapauksessa, että opetan sinua kädestä pitäen –”
   ”Sopii.”
   Sen hiljaisuuden aikana ehdin jo luulla, että Darryll heittäisi minut ulos asunnostaan.
   ”Ei se ollut ehdotus”, hän murahti, mutta nousi kuitenkin poimimaan kitaran.



En minä tiennyt, miten kitaraa pidellään, soittamisesta nyt puhumattakaan. Meillä meni melkein tunti siihen, että Darryll yritti saada minut muistamaan otteita ulkoa.
   ”Keskisormi alemmas”, hän sanoi.
   ”Se menee sijoiltaan, jos yritän”, sanoin vastaan, ja Darryll vastasi, ettei se ollut koskaan häntäkään haitannut.



Kun muistin kolme sointua peräkkäin, mutta väärässä järjestyksessä, olin jo luopumassa koko hommasta. Hän ei antanut.
   ”Ei se haittaa. Jatka vain”, hän kehotti.
   ”Älä väitä, että tämä menee sinne päinkään.”
   ”Ei menekään, mutta on sitä silti hauska kuunnella.”



Parinkymmenen minuutin kuluttua en soittanut yhtään sen paremmin ja sormenpäänikin olivat jo tunnottomat, mutta ainakin Darryll rentoutui.
   ”Siihen kuuluisi sanatkin”, hän sanoi. ”Haluatko kokeilla?”
   Katsoin häntä kulmieni alta.
   ”Eikö tämä kuulosta jo ihan tarpeeksi järkyttävältä?”
   Hän hymyili. Varovasti, mutta kuitenkin.
   ”Itse asiassa kyllä. Saat minut kuulostamaan niin hyvältä, että voisin palkata sinut lämmittelijäksi.”
   ”Joo, ja yleisö maksaa sinulle siitä, että pääsevät minusta eroon. Kuulostaa rahakkaalta suunnitelmalta.”
   Hän nauroi. Minun sormiani särkisi varmaan viikon, eikä se enää haitannut yhtään. Pääasia, että Darryll oli edes hetken oma itsensä.

***

theron kommentteja

Tilannepäivityksenä kerrottakoon, että vallitsevien poikkeusolojen takia en päässytkään lähtemään ulkomaille, joten minulla on edelleen kunnon tietokone käytettävissäni ja teen siis edelleen osia aina kun ehdin. :)

Osasta minulla ei oikeastaan ole mitään ihmeempää sanottavaa. Elizabethin kasvotatuoinnin kohtaloa selvensin jo aiemmin. Bullet for My Valentine -viittaus oli vähän kämäisesti toteutettu, mutta ehkä se riittää tässä. Jos joku on utelias, niin osassa mainittu kappalehan on tämä.

Kysymyksiä kommentointia helpottamaan:

1. Mikä firma mahtaa olla Phoenix Ltd? (Luultavasti tämä on aika itsestäänselvää, mutta ehkä tämä kysymys auttaa teitä myös palauttamaan mieleenne sen, missä tässä tarinassa varsinaisesti mennään. Tai jotain.)

2. Onko Elizabeth tullut jäädäkseen? Jos ei, onko veikkauksia siitä, kuinka pitkään hän mahtaa olla kuvioissa? Jos ei, onko toiveita sen suhteen?

Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata, ja niistä voi halutessaan vastata vain osaan.