2.40 Painekattila

Auto lipui hitaasti ja lähes ääneti Maple Drivelle. Olin ihan varma, että Shaun olisi mieluummin kaahannut ja antanut kierrosmittarin pyörähtää kaakkoon, mutta hän vaikutti ajavan hiljaa minun vuokseni. Kai hän ajatteli, että auton tärinä tekisi pahaa. En olisi vielä muutama viikko sitten uskonut sanovani näin, mutta Shaun oli minulle välillä tuskastuttavan kiltti.

“Pärjäätkö varmasti?” Shaun kysyi. Olisin potkaissut häntä, jos se olisi autossa ollut mahdollista.
   “Joo joo, äiti.”
   Shaun ei nauranut. Huokaisin.
   “Olen kävellyt omin jaloin jo jonkin aikaa. Ainoa syy sille, miksi ylipäätään olin vielä tällä viikolla sairaalassa, oli ylivarovaisuus ja pelko siitä, että vakuutusyhtiöni haastaa sairaalan oikeuteen, jos ne päästävät minut liian aikaisin pois.” Pyöräytin silmiäni. “Sain särkylääkkeitä mukaan ja jos minua ei vaikka nukuttaisi, niin ne auttavat siinäkin -”
   “Niitä ei ole tarkoitettu siihen.”
   “Eikä rukousnauhoja kuulu imeskellä.”
   Shaun ei sanonut siihenkään mitään. Hän puraisi huultaan ja pysäytti auton.

Minusta näytti siltä, että Shaunilla oli vielä jotain asiaa, joten en noussut autosta heti. Tulkitsinkin oikein.
   “Mietin”, Shaun aloitti hitaasti, muttei ehtinyt pidemmälle.
   “Sinä mietit?" sanoin ja virnistin. "Tuo on uutta.”
   Hymy levisi Shaunin kasvoille. Hänen hartiansa rentoutuivat.
   “Onko liian aikaista kysyä niistä… napeista?”
   “Steroideista?” Äänensävyni synkkeni väkisinkin. “Joo, on vähän aikaista. Mutta katson, mitä voin tehdä asialle.”
   Tuskin mitään, ajattelin itsekseni. Dragan oli tehnyt varsin selväksi, ettei yhteistyömme jatku, jos en auta häntä Jasonin tappamisessa, enkä aikonut laittaa tikkuakaan ristiin sen asian eteen. Olin yrittänyt auttaa Jasonia, eikä Jason ollut hyväksynyt apuani, mutta en todellakaan aikoisi tehdä hommaa Draganille helpoksi. En halunnut edes ajatella sitä. Minulla ei ollut halua asettua Draganin tielle oman henkeni uhalla, mutta haluttomuuteni tarkoitti Jasonille kuolemantuomiota. Yritin työntää sen pois mielestäni ja epäonnistuin siinä surkeasti.
   Shaun olisi silti tarvinnut steroidinsa. Aloin tajuta, että pahimmassa tapauksessa menettäisin Draganin takia kaksikin kaveria.



Kotioven jälkeen minua tervehti ensimmäisenä jonkin jääkaappiin mädäntyneen ruoan etäinen katku. Toisena kissanpentu. Se vaikutti arastelevan ontuvaa kävelytyyliäni, enkä voinut kumartua kovin alas rauhoitellakseni sitä. Vähitellen se kuitenkin otti askelia minua kohti, ja kun se painautui säärtäni vasten, matala kehräys kuului sen kurkusta.



Hymyilin ja kumarruin Hetfieldin puoleen. Oli kiva palata kotiin.
   “Hei.” Katsoin sen pyöristyneitä kylkiä ja kiiltävää karvaa. “On Shaun sinut ainakin ruoissa pitänyt.”
   “Annoin sille lohta”, kuului tuttu ääni ovelta. “Ei kai kukaan pelkillä raksuilla elä.”



Shaun laski pitelemänsä repun lattialle.
   “Unohdit tämän”, hän sanoi. “Siellä on muun ohella ne sinun särkylääkkeesi.”
   “Kiitos.”
   “Mietin, pitäisikö sinun –”
   Arvasin jo, mitä hän aikoi sanoa. Ehkä.
   “Ei. Ei minun pitäisi.”
   Shaun siristi silmiään.
   “Puhua Miken kanssa nyt”, hän täydensi painokkaalla äänellä. “On totta, etten ole äitisi, eikä minua sellainen homma edes kiinnosta. Mutta Mikella on ymmärtääkseni kiireitä loppuviikosta, joten jos jaksat, hän saattaisi olla tänään tai huomenna parhaiten tavoitettavissa. Ja hän toivoi yhteydenottoasi mahdollisimman pian. Hänellä kun olisi sinulle tarjous, muistatko?”
   Vittu. Vähiten minua juuri nyt kiinnosti Mike.



“Darryll?”
   Shaun oli huomannut ahdistukseni, mutta hän arvasi sen johtuvan eri asiasta.
   “Et varmaankaan maininnut lääkärille Elizabethia? Sitä, ettet muista sitä mimmiä?”
   Olin hiljaa. Shaunin äänessä ei ollut moitetta, se oli ihan vain kysymys, mutta tiesin kyllä, että minun olisi pitänyt voida antaa siihen toisenlainen vastaus.
   “Jason oli aika varma asiasta”, Shaun huomautti. “Totta puhuen kysyin häneltä, oliko se vitsi tai kuinka pilvessä hän itse oli. Jason vakuutti –”
   “Vitut Jasonista.”
   “Niin varmaan“, Shaun huokaisi ja pyöräytti silmiään. “Se oikeudenkäynti on huomenna. Ajattelin, että haluaisit tietää.”
   En olisi halunnut.



Shaun rojahti sohvalle. Istuuduin itse lattialle ja annoin Hetfieldin kiehnätä jaloissani.
   “Sori”, mutisin. “Ei minun sinulle pitäisi ärhennellä.”
   “No ei niin.” Shaun katsoi minua pitkään. “Olet ihan saatanan tyhmä jätkä, Darryll.”
   “Kiitos. Miksi tällä kertaa?”
   “Tiedät ihan hyvin.” Shaun pyöräytti silmiään. “Mike pitää muuten päävammoja aika hemmetin tarkasti silmällä. Jos pää kopsahtaa ottelussa yhtään, hän lähettää sinut heti Christinalle.”
   “Kuka on Christina?”
   “Sopimuslääkäri. Pitää vastaanottoa tien toisella puolella ja päivystää otteluiden ja kenraaliharjoitusten aikana. Mike ottaa nämä hommat tosissaan, ja jos hän kuulee, että sinulta on mennyt muisti etkä vaivautunut sanomaan siitä lääkärille -”
   “En ole unohtanut mitään tärk-”
   “Turpa kiinni, Darryll, minä puhun nyt.”
   Olin jo nousemassa ylös ja aikeissa paiskata Shaunin rinnuksista ulos, mutta hän jännitti lihaksensa sellaiseen tapaan, etten halunnutkaan edes yrittää. Alistuin siis kuuntelemaan häntä, vaikka puristelinkin nyrkkejäni vaivihkaa. En pitänyt uhkailusta yhtään sen enempää kuin aiemminkaan.



Hetfield naukaisi. Shaun nojautui eteenpäin ja vaiensi äänensä painokkaaksi, mutta hiljaiseksi.
   “Jason pyysi minulta yhtä asiaa sinuun liittyen”, hän sanoi. “Hän sanoi, että sinua on ammuttu vatsaan. Siitä ei kuulemma ole vielä vuottakaan, joten arven pitäisi löytyä vielä ihan helposti. Muistatko sellaisen?”
   En vastannut. En, vaikka ajattelinkin vaaleaa kohoumaa alavatsassani. En tiennyt, mistä se oli peräisin, mutta Jasonin ei pitäisi tietää sen olemassaolosta, ellen olisi itse kertonut hänelle.
   “Se oli se sinun entinen kaverisi”, Shaun virkkoi, “Jasonin mukaan. Adrian.”
   Mielessäni väikkyi ajatus, jonka alusta tai lopusta oli vaikea saada kiinni. Ajattelin pyörätuoleja ja anteeksiantoa, Garyakin. Mutta miksi ne tulivat mieleeni… no, se jäi avoimeksi kysymykseksi. Assosiaatio katkesi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, mutta sen tilalle tuli toinen.



“Angie.”
   Shaun kohotti kulmiaan. Ajattelin punatukkaista teinityttöä, jonka olin siepannut. Miksi olin tehnyt sen? Hetken tiesin, mutta ennen kuin ehdin pukea ajatukseni sanoiksi edes omassa päässäni, se karkasi käsistäni kuin vesi sormien välistä. Suljin silmäni.
   “Vittu.”
   “Minä pidän sinua ihan hyvänä tyyppinä”, Shaun totesi kuin en olisi mitään outoa sanonutkaan, “mutta älä kuvittele liikoja tai pidä minua jotenkin erityisen sydämellisenä ja mukavana jätkänä. Ainoa syy, miksi otan nämä asiat puheeksi, on se, etten aio olla vastuussa, jos sinulla onkin jokin aivovamma ja treenin seurauksena se pahenee. Haluan tehdä heti selväksi, että jos palaat treeneihin, vastaat itsestäsi ihan yksin. Jos jotain ongelmia tulee, pidän huolen, ettei sinulla ole mitään asiaa edes samalle kadulle No Fearin kanssa, tajuatko? Siis olettaen, että sinua se homma ylipäätään kiinnostaa...”
   Avasin silmäni tajuamatta kunnolla, että olin sulkenut ne.
   “Puhun Miken kanssa siitä tarjouksesta”, sanoin lähinnä siksi, että lakkaisin tavoittelemasta ajatusta, jonka olin jo hukannut, “heti huomenna.”
   “Hyvä niin.”

***



Kirosin päätöstäni matkustaa No Feariin metrolla viimeistään siinä vaiheessa, kun metroasemalta piti klenkata perille asti.



En ollut ilmoittanut Mikelle tulostani. Siksi yllätyinkin siitä, että alaovi oli auki.
   Sekunnin ajan mietin, voisinko harppoa näin vain yläkertaan, mutta vain sekunnin.



Treenin ääni kuului portaisiin asti. Terävät liikkeet, askeleet, tömähdykset, huudahdukset. Äänet tulivat joka askelmalla selvemmiksi.



Heitä oli kaksi, ja tunnistin heidät kyllä. Jake ja se muija, joka tarinan mukaan oli hänen sisarensa. Jake oli ottanut ämmältä turpaan näkemässäni matsissa, eikä hän vaikuttanut nytkään pärjäävän erityisen hyvin. Blondin miehen ruumis rojahti mattoon, ja sitä seurasi liioitellun kova tuskanhuuto.



Nainen heittäytyi Jaken päälle ja alkoi kuristaa miestä. Mike katsoi tappelua vierestä, ja jos en olisi osannut päätellä tämän olevan käsikirjoitettu harjoitus, olisi ollut kummallista, miten vähän hän vaikutti välittävän Jaken saamasta turpasaunasta. Toisaalta naisen kuristusote näytti vähän liian kevyeltä ollakseen aito, ja Jakekin katsoi hyökkääjänsä sijasta Mikea kuin odottaen palautetta.
   "Purista reisillä, Vera", Mike murahti. "Tänne asti näkyy, että tositilanteessa Jake kaataisi sinut sekunnissa viereesi. Tai löisi arkaan paikkaan... ottakaahan tuo heitto uusiksi."
   Mike nosti katseensa.



Hän huomasi minut ja vaikeni saman tien. Vera auttoi Jaken ylös matolta, mutta Mike viittoili heitä lopettamaan.



Miehen arpisille kasvoille levisi tyytyväinen hymy. En pitänyt siitä yhtään.
   "Kääntäkää säkit kehään", hän ohjeisti ottelijoitaan. "Tiedätte, mitä tehdä... minun täytyy hoitaa yksi asia."

***



Miken toimistossa haisi klooripitoinen puhdistusaine. Imuri lojui huoneen nurkassa, Mike oli siirtänyt sitä nähdessään minun klenkkaavan sisään ovesta toista jalkaa enemmänkin raahaten kuin nostellen. Saatanan portaat, ne olivat vieneet kaikki mehut vaurioituneesta reisilihaksesta.



“Olisit soittanut. Olisin tullut sinun luoksesi, tai olisimme voineet tavata muualla.” Mike hymyili. “Miten voit?”
   “Hyvin.” Se vastaus saisi riittää, ja riittikin. “Halusit jutella.”
   “Jep. Niin halusin.”
   Mike epäröi. Hän työnsi kätensä hitaasti kirjoituspöytänsä laatikkoon ja veti sieltä jotakin kellastunutta ja rapisevaa. Hän heitti sen pöydälle eteeni, ja säpsähdin niin, että jo valmiiksi kivusta sykkivää reittä ja kylkeä vihlaisi.



En halunnut katsoa sitä otsikkoa. Minulla oli sen suhteen valokuvamuisti, samoin kuin kaikkien muidenkin asiaan liittyvien lehtijuttujen.
   Emme sanoneet mitään. Yritin hengittää hiljaa, jottei Mike kuulisi rytmin kiihtyneen. Paskat, se kuulisi vereni kohinan. Minulla ei ollut hajuakaan, miksi Mike välitti minun taustoistani, mutta mitään hyvää se ei voinut olla.
   “Tarjoan sinulle töitä, Darryll.” Mike kallisti päätään. “Vai kutsuisinko sinua ennemmin -”
   “Et kutsuisi.”
   Mike kohotti kulmiaan yllättyneenä.



Olisinpa voinut valita sen, mitä en muistanut. Olin unohtanut valtaosan asioista, jotka liittyivät vanhaan kaveriini ja johonkin entiseen heilaan, mukaan lukien heidän kasvonsa, mutta paljon mieluummin olisin unohtanut tämän. Ja kaikkein mieluiten sen olisivat saaneet unohtaa kaikki muutkin.
   Miken ääni kuului kuin jostain kaukaa. Tajusin, että hän oli puhunut jo hetken.
   “... voi liittää mainoksiin”, hän sanoi. “Minä tarjoan sinulle treenin ja olen valmis sitoutumaan siihen rahallisesti, mutta sitä vastaan pari ensimmäistä esiintymispalkkiotasi olisivat provisioluonteisia ilman kiinteää pohjaa. Kaikilla heistä on esiintyjänimet, ja omasi voisi olla tämä. John Moore ei ehkä kuulosta yhtä myyvältä kuin ne muut nimet, mutta juju onkin siinä, miten tunnettu se nimi on ja mihin se yhdistetään. Miltä kuulostaa?”



Epäusko. Sitä minä tunsin, kai, ja se kuului äänestäni.
   “Ettäkö esiintyisin kehässäsi? John Moorena?”
   “Niin.”
   “Sekopäänä, joka tappoi oman isänsä?”
   “Niin.”
   Nauroin, mutta se ei ollut iloista naurua.
   “Haista vittu, Mike. Edes minä en ole noin alhainen, ja se on paljon se.”



En kuitenkaan noussut tuolilta. Mike huomasi sen.
   “Sanot minulle noin”, hän sanoi hitaasti, “mutta en näe sinun kiirehtivän pois.”
   En vastannut siihen mitään. Mike kallisti päätään.
   “Tämä kiinnostaa sinua”, hän virkkoi, “ja minua kiinnostaa tämän myyntipotentiaali. Mitä sinä haluat, Darryll? Nimeä hintasi.”
   Ei, ei minulla ollut hintaa. Ei rahalla maksettavaa. Ei sellaista, minkä Mike voisi taikoa minulle hihastaan.
   “Tarvitsen aikaa.”
   “Miettiäksesi?”
   Siihen en enää vastannut, vaan lähdin.



No Fearin takapihalla harkitsin polttavani ensimmäisen tupakkani vähään aikaan. Kaivelin taskujani ja sain todeta, etten pitänyt mitään vara-askeja mukana. Ehkä hyvä niin.
   Hän astui eteeni kulman takaa.



Jimmy veti kovaäänisesti rohisten räkää kurkkuunsa ja sylkäisi jalkojeni juureen. Kohotin hänelle toista kulmaani, ja se näytti vain ärsyttävän häntä lisää - ja ilahduttavan minua.
   “Satuin kuulemaan, että tulit tapaamaan Mikea”, hän sanoi. “Miksi?”
   Olisin vastannut, ettei se kuulunut Jimmylle paskan vertaa, mutta hänen täytyi odottaa minun vastaavan jotain sellaista. Ihan vain häntä ärsyttääkseni en sanonut niin.
   “Työasioita.”
   Raivon puna, joka kohosi Jimmyn poskille, kertoi, ettei hän todellakaan ollut odottanut saavansa suoraa vastausta.



Hän astui lähemmäs minua tavalla, jolla hän yritti saada minut astumaan askeleen taaksepäin. Jotenkin se muistutti minua Draganista. Paitsi että Jimmy ei ollut vähääkään niin uskottava uhkailuissaan kuin Dragan.
   “Pysy kaukana täältä”, hän sihahti vääntyneiden huultensa välistä. “Kaukana minun elämästäni ja minun töistäni. Muuten teen elämäsi tosi hankalaksi… ja varmistan, että moni muukin tekee samoin.”
   Kohotin leukaani.
   “En odottanutkaan, että kaltaisesi kusinaama uskoisi pärjäävänsä yksin.”
   Jimmy oli hiljaa.



Hän ei osannut sanoa mitään. Se totaalinen jäätyminen toi mieleeni kolmetoistavuotiaan nörttipojan, räkäiseen nauruun sekoittuvat avunhuudot poikien vessasta. Muistot minusta olivat liimautuneet Jimmyn päähän yhtä voimakkaina kuin omat muistoni isästäni omaan päähäni. Hetken ajan kykenin tunnistamaan tuskan, jota minun näkemiseni Jimmylle aiheutti, ja sen hetken verran minua kadutti.



Katumus ei kestänyt kauaa, kun sen hautasi käytännönläheisempien ajatusten alle. Mieleeni tuli, ettei minusta olisi vastusta Jimmylle, jos tämä päättäisi käydä kimppuun. Ei lihasvoiman puolesta eikä varsinkaan siksi, että onnettomuuden runtelema kehoni kestäisi tuskin edes hammastikulla tökkimistä.
  


Kun Jimmy kuitenkin lähti yrittämättäkään kajota minuun, olin sekä helpottunut että raivoissani. Olisin halunnut heittää Jimmyä jollain, huutaa perään, provosoida jotenkin, ja onnistuin juuri ja juuri hillitsemään itseni siinä.



En todellakaan pelkäisi Jimmyä. En varsinkaan nyt, kun olin varma siitä, että olin kuullut hänen nyyhkäisevän lähtiessään.
   Miken tarjouksesta alkaisi tulla tätä menoa houkutteleva, jos ei mistään muusta syystä, niin siitä, ettei Jimmy kuvittelisi uhkailunsa tehonneen minuun.

***



Kotimatkaan meni ikuisuus, eikä pelkästään jalan takia. En halunnut kotiin, en tuijottamaan seiniä, joiden kanssa minulla olisi ihan liikaa aikaa vatvoa epämääräistä päämäärättömyyden tunnettani, menetettyjä muistoja ja muita ongelmia, joihin en jaksanut paneutua juuri tänään.



Suljin oven perässäni syvän huokaisun saattamana. Vitutti, päätä ja jalkaa särki, kättä jomotti ja väsytti. Hetfieldin tassujen töpötys kuului yläkerrasta, kun se juoksenteli edestakaisin.
   Äkkiä muistin jotain. Hemmetti.



Onneksi Hetfield ei ollut kajonnut pillereihin, jotka olin unohtanut pöydälle. Ne särkylääkkeet olivat ihan älyttömän vahvoja ja nukuttivat minunkin kokoistani miestä ihan tehokkaasti. Kissanpennulle ne olisivat turmioksi.
   Ovikello soi.



Seisoin aloillani ihan liian kauan. En halunnut avata. Jos siellä olisi mitään hyvää, siis mitä tahansa muuta kuin Dragan, en jaksaisi olla ystävällinen. Jos siellä olisi Dragan… no, en tiennyt, kuinka kohteliaasti jaksaisin tällä kertaa kieltäytyä avustamasta entisen ystäväni teurastamisessa.
   Ovikellon soittoa seurasi vaimea koputus, joka sai minut liikkeelle.



Jos minun olisi pitänyt laatia lista ihmisistä, joita odotin sen oven takana, olisin jossain vaiheessa kyllä listannut hänetkin, mutta kärkeen hän ei olisi mahtunut. Odotin eniten Shaunia, seuraavaksi eniten Dragania, kolmanneksi ehkä Mikea ja neljänneksi kissamummoa.



Hänellä oli yllään siviilivaatteet ja reppu olallaan. Kalpeille kasvoille oli eksynyt värisevä hymy.
   “Hei”, Jason sanoi. “Saanko…”
   Hän vaikeni. Pudistin päätäni epäuskoisena.
   “Totta helvetissä saat”, sanoin ja väistyin ovelta. “Tule sisälle sieltä.”

***



Jason ei ollut karannut. Se oli ollut ensimmäinen kysymykseni, typerää kyllä.
   Oikeudenkäynti, josta Shaun oli ohimennen minullekin maininnut, oli päätynyt vapauttavaan tuomioon. Jason ei ollut tehnyt mitään tyhmää tilanteensa pahentamiseksi.
   “Ehdollista”, hän sanoi ja hymyili. “Vapauduin tunti sitten.”
   Suoraan tänne, ajattelin. Jason oli marssinut suoraan minun luokseni. Se johtui siitä, ettei Jason uskaltanut olla yksin nyt, kun vankilan muurit eivät suojelleet häntä Draganilta, mutta se oli myös luottamuksen osoitus: Jason oli luottanut minuun niin paljon, että oli uskonut siihen, mitä sanoin Draganin kavereista, ja kaikista ihmisistä hakeutunut juuri minun siipieni suojaan.



Laskin kantamani tarjottimen sohvapöydälle. Jason katsoi kahvikupeista nousevaa höyryä, tarjotinta, minua ja taas tarjotinta.
   "Tarjotin", hän totesi ja virnisti. "Vankilassa tuollaisen kanniskelusta olisi saanut turpaan."
   "Kokeilitko?" hymähdin ja istuin alas. Jalan vihlaisu pyyhki hymyn kasvoiltani. "Totta puhuen asioita on helpompi kantaa tarjottimella. Toinen käteni on vieläkin ihan saatanan kipeä."
   Jasonkin vakavoitui. En antanut hänen pysyä sellaisena, en nyt, kun hän oli vihdoin täällä eikä Draganin kavereiden kanssa samoilla käytävillä.
   “Pitsaa?” ehdotin. Jason hymyili.
    “Luit ajatukseni.”



Tilasin pitsat kännykällä. Jason jäi rapsuttamaan hajamielisenä Hetfieldiä. Hän oli vaisu ja pelokas, enkä osannut lohduttaa häntä juuri mitenkään. En varsinkaan, kun puhelin vei niin pahasti huomioni, siinä kun oli muutakin kuin pitsatilaus.
   “Saat jäädä yöksi”, kerroin Jasonille olkani yli. “Jos haluat. Noran huone on vapaa.”
   Jason nosti katseensa minuun häkeltyneenä.
   “Noran?” hän toisti ja pudisti päätään. “Darryll… ei sinun…”
   “Älä huoli. Se on sänkyä lukuun ottamatta ihan tyhjä.” Se piti paikkaansa, olin pakannut Noralta jääneet tavarat laatikoihin ja viskannut ne kellariin jo aikapäiviä sitten. “Käyn vain vilkaisemassa, tajusinko jättää sinne patjan sitä tyhjentäessäni.”



Patja oli kyllä paikallaan, tiesin sen ihan hyvin. Tiesin myös, että sängyssä oli vielä ihan kelvolliset lakanat. Valheen avulla sain hetken aikaa miettiä ilman, että minun tarvitsi sinä aikana katsoa Jasonia silmiin.



Ensimmäinen viesti oli tullut puhelimeen puoli tuntia sitten. Minun olisi pitänyt arvata, että saisin sellaisen.
   'Stratford on vapaana. Ottaa varmaan yhteyttä sinuun.'
   Toinen oli saapunut samaan aikaan, kun tilasin pitsaa.
   'Tiedän, että hän on luonasi. Saat aamuun asti aikaa järjestää asian.' 



'Järjestää asian.' Draganilla oli mielenkiintoinen tapa kehottaa ihmisiä tappamaan kavereitaan.
   Aamuun asti aikaa tarkoitti sitä, että minun pitäisi keksiä jokin todella hätäinen ratkaisu tähän tilanteeseen. Vaihtoehtoja oli kaksi: joko tappaisin Jasonin, ystävän, joka oli kaikista maailman ihmisistä päättänyt luottaa juuri minuun pysyäkseen hengissä, tai sitten kieltäytyisin tekemästä sitä ja olisin luultavasti itse Draganin tähtäimessä. Saisin juosta taas ja vilkuilla taakseni koko elämäni. Se ei loppuisi ikinä.
   Jason huuteli minua alakerrasta. Laitoin puhelimen pois vastaamatta Draganille.



Pitsansyönnin jälkeen tuli seuraava tilaisuuteni olla yksin ja ajatella, kun Jason meni suihkuun. Kaveri halusi kuulemma pestä vankilan hajun itsestään.
   Mikään aika ei riittäisi kunnolla tällaisten tilanteitten ratkaisemiseen.



Vain yhdestä asiasta olin varma: siitä, etten juoksisi. En enää ikinä.
   Vaihtoehtoja oli liian vähän, ja niistä vain yksi oli oikea.



Olimme juoneet olutta, ja Jasonin pullossa oli vielä huikka jäljellä. Minun ei tarvinnut edes kehottaa, hän joisi sen kyllä.



Hän jutteli vielä juodessaan. Puhui niitä näitä, kiitteli yösijasta, kehui jaloissaan kiehnäävää Hetfieldiä. Sanoi, että väsytti ja että pitäisi käydä nukkumaan.



Jason katosi portaisiin ja sulki Noran huoneen oven perässään. Vilkaisin kelloa. Puolen tunnin päästä Jason olisi niin sikeässä unessa, että voisin halutessani kantaa hänet ulos.
   Hetfield tuli luokseni.



Yritin viestittää kissanpennulle silmilläni. Älä katso minua noin.
   Se oli nähnyt, kuinka murskasin ne kolme pilleriä, omat särkylääkkeeni, ja sekoitin ne Jasonin olueen. Se oli nähnyt, kuinka kirjoitin Draganille viestin, jossa lupasin hänelle Jasonin. Minusta tuntui, että se oli yrittänyt varoittaa ystävääni tavalla, jota me ihmiset emme osanneet tulkita.