1.29 Höyhenet kamelin selässä

♫

Joinakin aamuina ei vain enää jaksanut. Joinakin aamuina ruokakomeron oven puuttuminen vitutti oikein huolella. Joinakin aamuina teki mieli karjaista kämppiksilleni, että voisivat olla vielä pari tuntia syömättä, mutta eihän se olisi ollut reilua.
   Puhelimeni kilahti akun täyttymisen merkiksi. Hienoa, se ei ollutkaan rikki. Keittiöstä kantautuva viheltely kiskoi minut ylös varmaan pari tuntia ennen kuin olisin itse herännyt.

Darryll oli keittiössä puolialastomana ja yllättävän reippaana. Olisin olettanut, että hän olisi ollut baari-iltansa jälkeen vähän huonommassa hapessa. Näin hänen heittävän jotakin ympäri pannulla ja kohotin kulmiani.
   "Lettuja?"
   "Lettuja", Darryll toisti ja vihelteli vähän lisää.
   "Sinustahan on tullut varsinainen kodinhengetär. Pitsiessu vain puuttuu... en kyllä pahastuisi yhtään, jos sinulla olisi vähän enemmän päällä."

Darryll hymähti ja ravisteli pannua, kuin ei olisi ollut ihan varma, pitäisikö lettu kääntää vielä uudemman kerran vai ei.
   "Tuli kiire. Ei ehtinyt pukeutua..."
   "Miksi?"
   "Halusin olla hereillä ennen Elizabethia."
   "Hänkö on jo kotona?"
   "Joo. On hän kotona."
   En saanut ihan kiinni Darryllin ajatuksenjuoksusta, mutten kysynyt enempää. Jätin hänet lettujensa seuraan.

Aamu oli edennyt jo pitkälle. Työmatkaliikenne eli terävintä piikkiään. Katseeni harhaili keskustan korkeimpaan rakennukseen, Business Towerin ylimpään kerrokseen, sieltä alas, tarkkailemaan autoja, jotka ajoivat sinne suuntaan, niitä, joissa olisi Arbor Corporationin logo... Ei perkele.
   Revin katseeni irti kaupungista ja huomasin saaneeni keskustelukumppanin. Ja ruokaa.

"Aamupalaa", Darryll tokaisi ja potkaisi minua nilkkaan.
   "En minä syö lettuja."
   "Joo, ja sen huomaa. Eikä se ollut kohteliaisuus. Syö, tai syötän ne sinulle."
   Hymähdin. Pudistin päätäni ja katsoin Darrylliin kulmieni alta. Darryll tuijotti tiukasti takaisin.
   "Tuo koiranpentuilme ei tehoa minuun, Adrian. Syö."
   Keihästin letun reunan haarukalla ihan vain Darryllin mieliksi.

Jauhaessani sitä yksinäistä reunapalaa vähän liian pitkään eksyin taas tuijottamaan katuja. En nostanut katsettani Business Toweriin, enkä etsinyt sinne ajavia autoja, vaan jotain muuta. Darryllin autoa. Seania. Ehkä Zeroa. Asiat pitäisi selvittää sen jätkän kanssa ennen kuin se saisi päähänsä tulla selvittämään ne itse.
   Hiljaisuus oli pitkä ja hämmentävä. Olisin odottanut, että Darryll olisi ehkä ollut kiinnostunut autonsa kohtalosta. Tai minun kohtalostani. Yritin avata keskustelua itse.
   "Sinulla oli joku mukanasi", tokaisin kuin ohimennen. Darryll ei vastannut mitään, joten jatkoin. "Kenen luo Liz eksyi?"
   Darryll oli tovin hiljaa. Muisteli varmaan jätkän ulkonäköä, vaikka olinkin pyytänyt, että hän nimenomaan katsoisi tarkoin, kenen kainaloon Elizabeth päätyy.
   "Oli se joku kunnon kaveri. Pari vuotta häntä vanhempi ja... ihan jees."
   "Jaa. Mihin aikaan hän tuli kotiin?"
   "Neljän maissa", Darryll ehti vastata, ja silloin kuulin Elizabethin huoneen oven avautuvan.

Elizabeth vaikutti Darryllin tavoin yllättävän pirteältä. Hän nuuhki keittiöstä kantautuvia tuoksuja tarkkaan. Onnekas nainen, itse en krapulassa kestänyt juuri mitään hajuja.
   "Huomenta, pojat", hän lirkutti ja istuutui samaan pöytään kanssamme.

He olivat hiljaa. Darryll vaikutti odottavan, että Elizabeth sanoisi jotain, ja Elizabeth alkoi kiemurrella Darryllin katseen alla.
   "Kumpi teistä kokkasi?"
   "Tuo", sanoin samaan aikaan kun Darryll mutisi jotain persoonapronominin tapaista.
   "Sinullekin on", Darryll sanoi. "Tai siis, ne on kaikki sinulle."
   "Kuinka paljon Herra Harmaa kuvittelee, että oikein syön?"
   "No ainakin sen verran, ettei minulle tule paha mieli." Darryll hymyili niin leveästi, että kohotin väkisinkin kulmiani. "Hyvää ruokahalua, Liz... tai siis, te molemmat."
   Hän nousi ja jätti meidät kaksin.

Elizabeth haki itselleenkin lettulautasen ja alkoi syödä. Hän pureksi ruokaansa mietteliäänä, kuin ajatuksiinsa unohtuneena, minä taas haluttomana. Darryllille olisi pitänyt puhua eilisestä, kertoa, mitä sain ja mitä menetin, mutta tilaisuutta puhua hänen kanssaan jostain vakavasta ei vaikuttanut ihan heti tulevan.
   "Teillä oli kai kivaa eilen?" kysyin ihan vain rikkoakseni masentavan hiljaisuuden ja saadakseni jonkin vihjeen siitä, että olin vielä olemassa. Elizabeth nielaisi ja haaruikoi itselleen lisää lettua.
   "Joo, oli. Kiitos siitä. Se oli kuulemma sinun ideasi."
   "Ai jaa? Niinkö hän väitti?"
   "No, pakotin hänet tunnustamaan, kun tulimme kotiin. Ei Darryll olisi itse sitä keksinyt."
   Melkein pudotin haarukkani.

Tuijotin Elizabethia. Hän ei vaikuttanut huomaavan reaktiossani mitään erikoista.
   "Kun... kun tulitte kotiin?"
   "Joo. Lähdettiin aika aikaisin ja mentiin nukkumaan. Mutta oli meillä silti kivaa."
   "Te siis tulitte yhdessä kotiin?"
   "Joo? Tai siis... mitä sitten?"
   Nielaisin. Pakotin ääneni tasaiseksi.
   "Eipä mitään. Ei yhtään mitään."
   Aloin haarukoida lettuani kiihtyvällä tahdilla ihan vain siksi, että saisin hyvän syyn pysyä hiljaa.

Lettu loppui ajallaan. Jossain vaiheessa Elizabeth sanoi jotain, mihin ei vaikuttanut tarvitsevan vastausta. Hän keräsi lautaset pöydästä ja kantoi ne keittiöön.
    En tarvinnut kummoistakaan päässälaskutaitoa tajutakseni, miksi molemmilla kämppiksilläni oli varsin eri käsitys siitä, mihin aikaan yöstä he olivat tulleet kotiin ja kenen kanssa.

Kun aikansa tuijotti seinää, se alkoi saada yhä tummempia sävyjä. Koko kämppä alkoi haista homeelle, jollekin myrkylliselle rihmastolle, joka ojensi versojaan minua kohti ja raapi ihoni verille.

Elizabeth lähti käymään kaupassa. Darryll viritteli kitaraansa huoneessaan.
   Myrkyllinen rihmasto repi tiensä sisälleni.

Matkalla kohti Darryllin huonetta tulin ajatelleeksi, että Elizabeth saattaisi olla siellä myös. Ettei Liz ehkä ollutkaan lähtenyt. Että saattaisin keskeyttää jotain.
   Tavallaan toivoin sitä.

Avasin oven koputtamatta. Darryll istui yksin ikkunalaudallaan ja näppäili kieliä puolihuolimattomasti hyräillen. Hän kohotti katseensa minuun, hymyili ja oli kai tervehtimässä, mutta minä ehdin ensin.
   "Satuitko tarkistamaan selkäsi kunnon aamulla peilistä?"
Darryllin käsi pysähtyi kesken soiton. Hymy katosi hänen kasvoiltaan. Hän kurtisti kulmiaan, mutta vähän liian myöhään.
   "Mistä sinä -"
   "Älä valehtele minulle", sanoin, ja pelästyin vähän itsekin oman ääneni jäisyyttä. "Se sattuu, vai mitä? Sitä luulisi, että siitä jää jäljet, mutta jotenkin hän onnistuu painamaan kynnenkärkensä selkääsi siten, että kivusta huolimatta siinä ei aamulla näy enää mitään. Se oli minullekin yllätys joka kerta, mutta toisaalta - kun ei jää jälkiä, niin sitä on helpompi salailla."

Darryll laski katseensa. Avasi suunsa. Sulki sen ja avasi taas.
   "En tiedä, mistä puhut."
   "Älä viitsi pitää minua idioottina!"
   Darryll pudisti päätään ja sulki silmänsä hetkeksi. Hän veti syvään henkeä, kokosi itsensä.
   "Miksi se haittaa sinua?"
   Hän säpsähti, kun astuin lähemmäs.

Jäin nojaamaan seinään. Darryll piti minua silmällä kulmiensa alta, muttei katsonut silmiin.
   "Itse sanoit niin." Ääneni oli tukahtunut, enkä pitänyt siitä yhtään. "Kavereiden entisiin ja sitä rataa. Se oli joku sinun sääntösi."
   "Et suoranaisesti kieltänyt minua rikkomasta omia sääntöjäni."
   "No en, mutta ajattelin, että me ollaan kavereita." Nielaisin kurkkuuni pyrkivän palan takaisin vatsanpohjalle. "Että et pidä minua idioottina. Hyödyllisenä hölmönä. Että sinua edes kiinnostaisi se eilinen, että jossain vaiheessa kysyisit jotakin, mutta sen sijaan te kaksi lirkuttelette toisillenne ja hässitte selkäni takana ja jos en olisi tullut ollenkaan takaisin niin ehkä sitten -"
   "Adrian."
   Vaikenin, mutta en siksi, että hän pyysi, vaan siksi, että pelkäsin oman ääneni särkyvän.

Hän käänsi katseensa takaisin kitaran otelautaan ja näppäili paria sointua edestakaisin. Kai sen oli tarkoitus rauhoittaa.
   "Kukaan ei pidä sinua idioottina", hän sanoi. "Mulkkuna kylläkin."
   "Sepä mukavaa."
   "Pakkomielteisenä", Darryll jatkoi kuin ei olisi kuullutkaan sanojani. "Yhteistyökyvyttömänä. Ja siitäkään huolimatta minä tai Liz emme ole päivääkään harkinneet, ettemme enää -"
   "Ai, te olette puhuneet minusta?"
   "En tarkoittanut sitä -"
   "Haista vittu, Darryll. Anna minun olla."

Se mulkku lähti perääni. Kuulin kitaratelineen kolisevan takanani. First things first.
   "Adrian -"
   Hänen äänensä palautti raivon sisälleni.

Löin häntä kohti, kahdesti. Ensimmäinen osui häntä leukaan, toisen hän väisti, ja väistöliikkeensäkin hän osasi käyttää hyödykseen.
   "Vitun kaksinaamainen mulkku-"

Darryll oli isompi ja vahvempi kuin minä. Siinä vaiheessa kun hän istui hajareisin vatsani päällä, tiesin jo hävinneeni tämän ottelun. Mutta hän ei lyönyt, ei ainakaan heti - hänen nyrkkinsä jäi ilmaan kasvojeni yläpuolelle. Rimpuilin hänen allaan ja yritin työntää hänet pois, mutta ei siitä mitään hyötyä ollut.
   "Kaksi vaihtoehtoa, Adrian!" Darryll ärähti ja painoi hänen nättiä naamaansa kohti sohivan käteni olkapäästä lattiaan. "Joko makaat vapaaehtoisesti hiljaa siinä ja kuuntelet, mitä sanon sinulle, tai sitten hiljennän sinut jollain muulla tavalla."
   "Anna mennä", sihahdin Darryllille ja yritin potkaista häntä polvella selkään edes jotenkin. "Et sinä kuitenkaan uskalt-"

Kyllä hän näköjään uskalsi. Hän löi ensin ohimoon ja sen jälkeen rinnan alle. Keuhkoni tyhjenivät, haroin käsilläni jonnekin yläpuolelleni, en saanut sanottua mitään enkä tajunnut vastustella mitenkään, kun hän painoi molemmat olkapääni lattiaan.

"Noin", hän sihahti ja laski vähän lisää painoaan olkapäilleni. "Paljon parempi. Mihin me jäätiinkään? Siihen, että sinä sekosit siitä, että entisellä tyttöystävälläsi on jotain muutakin ajateltavaa kuin sinä?"
   "Minä en -"
   "Turpa kiinni, Adrian, tai minä tukin sen! Joo, on totta, että me olemme puhuneet sinusta. Tuliko sinulle mieleen, että se voisi johtua siitä, että me olemme olleet huolissamme sinusta? Älä vastaa, en halua kuulla! Kidutat itseäsi miettimällä jotain vuosien takaisten hoitojesi nykyisyyttä ja kehtaat loukkaantua siitä, että heillä ylipäätään on jokin nykyisyys! Pääsi sisällä rämmit jossain vitun teini-iän ongelmissasi, eikä se vaikuta sinua edes haittaavan - kuvitteletko, ettei se haittaisi ketään muuta? Ettei se haittaisi ihmisiä, jotka välittävät sinusta?"
   "Minä -"
   "Se, mitä me teemme asialle nyt", Darryll korotti äänensä omani yli, "on, että vaihdat päällesi jotain, jossa on kivempi juosta. Sinulla kun näyttää olevan vähän liikaa energiaa kaiken typerän miettimiseen, ja lisäksi lyöt kuin tyttö noilla siimoillasi."
   En enää yrittänyt väittää vastaan. En jaksanut.

Darryll kohottautui päältäni ja koitti tavoitella katsettani. En katsonut häneen: en antanut hänelle sitä iloa, vaikka tiesinkin, että sellainen oli lapsellista.
   "Viisi minuuttia, Adrian", hän sanoi hiljaa. "Vaihda vaatteesi sinä aikana. Jos kuulen ulko-oven käyvän tässä välissä, vannon, että juoksen perääsi ja lyön kovempaa kuin äsken."
   Hän lähti.

Kuulin Darryllin availevan lipastoaan, paiskivan laatikoita kiinni vähän kovempaa kuin tarvitsi, viskovan vaatteita lattialle. Tavallaan minua houkutti jäädä lattialle lojumaan. Samaan aikaan oli myönnettävä, etten halunnut suututtaa Darryllia enempää. Totta puhuen se mies oli oikeasti vähän pelottava suuttuessaan.
   Päätin tehdä, kuten hän halusi. Edes jollain tasolla.

* * *

En silti oikein käsitä, miten hän sai minut raahattua sinne ja vielä vapaaehtoisesti. Olin luullut, että lampsisimme aikamme jossain Anne Arborin kadunvarsilla ja istuisimme jossain vaiheessa johonkin juttelemaan. Mutta ei: Arborin kadut vaihtuivat pururataan, jonka olemassaolosta en ollut edes tiennyt, vauhti ei ollut mitään kävelyä ja kellosta katosi kolme varttia johonkin siinä rääkissä.

Yritin pysyä hänen perässään, oikeasti yritin. Luonne ei antanut periksi, jotta olisin pyytänyt häntä ääneen hidastamaan. Minusta tosin tuntui, että Darryll kuunteli askelteni tahtia ja hidasti aina silloin, kun kuulosti siltä, että jäin liian kauas taakse, ja kiihdytti silloin, kun pääsin lähemmäs.

Olisin halunnut puhua nyt. Sanoa jotain. Darryll oli ollut oikeassa siinä, että liian energian purkaminen selkeytti päätä. Miten minun oli tarkoitus sanoa hänelle yhtään mitään, kun hädin tuskin ehdin hengittääkään?
   Kun hän viimein hidasti vauhtinsa kävelyksi, olisin voinut halata häntä ihan vain siksi, että hän antoi minulle viimein armoa.

Darryllin hengitys tasaantui nopeammin kuin minun hengitykseni, kuinka ollakaan. Hän käytti tilaisuutensa hyödyksi.
   "Käyn täällä kolmena aamuna viikossa. Tai no, yritän. Jos illat eivät veny, niin sitten käyn."
   Sain huohotukseni välistä yhden sanan sanottua kerrallaan.
   "Treenaatko... johonkin?"
   "En. Lääkäri käski."
   "Miksi?"
   "Ettei tarvitse vetää mitään nappeja vielä pariin vuoteen."
   En tajunnut, mistä Darryll puhui, enkä kysynyt. Sattui jo ihan tarpeeksi, etten ollut koskaan huomannut hänen käyvän lenkillä ja että jouduin kyselemään häneltä näin typeriä juttuja.

"Mikä sinun ongelmasi on, Adrian?"
   Olisin halunnut vastata, etten tiennyt, mitä hän tarkoitti, ettei mitään ongelmaa ollut. Ennen kuin ehdin tehdä niin, hän jatkoi.
   "Jollain tasolla tajuan, että tunnet olosi petetyksi, mutta silti. Liz on aikuinen ihminen, ja niin olet sinäkin. Te ette ole missään sellaisissa tekemisissä toistenne kanssa, että voisitte sanella, mitä toinen tekee ja kenen kanssa."
   "Sinä lupasit."
   "Enkä luvannut. Sinä vain oletit niin, koska olet omistushaluinen mulkku. Sinusta se on jonkin sortin suojelua, mutta kaikista muista se on pakkomielteisyyttä."
   "Niin kai." Kohautin olkiani. "Kai minä sitten kävelen Garyn luo ja annan hänen -"
   Tajusin vaieta, kun Darryll liikkui.

Tällä kertaa hän ei sentään lyönyt. Hän vaikutti yllättävän rauhalliselta, tosin hänen hengityksensä kuulosti siltä, että hän yritti paraikaa hillitä jotakin sisällään.
   "Et puhu noin typeriä enää koskaan. Koskaan, tajuatko?" Darryll otti askeleen lähemmäs. "En aio uhkailla sinua hiljaiseksi, mutta en myöskään aio kuunnella tuota. Toista varoitusta ei tule."
   "Mitä sinä siitä välität?" kysyin Darryllilta. "Eihän sinua kiinnosta."
   "Olisinko tässä, jos minua ei -"
   "Oletko huomannut autosi kadonneen?"
   "Vittu, Adrian!"

"Anna nyt sen saatanan auton olla!" Darryll ärähti, eikä minusta näyttänyt paljon puuttuvan, etteikö hän olisi käynyt uudelleen käsiksi minuun. En enää tiennyt, oliko se tarkoituksenikin. "Minun oli tarkoitus puhua sinulle siitä, minun piti ottaa se puheeksi kanssasi täällä, kun Liz ei kuule - mutta ennen kuin ehdin pyytää sinua mukaani, tulit haastamaan riitaa luokseni ja... no, onko se hemmetin auto juuri nyt mielestäsi se kaikkein tärkein asia, josta meidän pitää puhua? Koska minä jotenkin kuvittelin, että sinä olet tärkeämpi kuin se vanha rämä... että välittäisin kuitenkin sinusta enemmän ja..."
   Darryll vaikeni. Hän veti syvään henkeä.
   "Ja?" kysyin, eikä se muuttanut mitään paremmaksi.

Darryllin kädet vapisivat. Hän puhalsi ilman hitaasti ulos keuhkoistaan ja pudisti päätään.
   "Tule perässä, kun jaksat", hän mutisi. "Minä en jaksa enää."
   Darryll ei lähtenyt heti. Hän puri huultaan ja painoi silmänsä kiinni.
   "Ehkä se Garyn luo meneminen olisi sittenkin hyvä ajatus. Ei teissä loppujen lopuksi ole ihan hirveästi eroja... Gary vain vie pakkomielteisyytensä toimintaan asti, kun taas sinä jäät siihen rypemään. Ehkä hän voi opettaa sinua käsittelemään asioita, kun minun apuni ei selvästikään kelpaa."
   Sen jälkeen hän lähti juoksemaan sellaista vauhtia, etten olisi mitenkään saanut häntä kiinni edes unissani.

Darryllin sanojen olisi kai pitänyt sattua pahemminkin, mutta niin ei käynyt. Enemmän kuin ne sanat minuun nimittäin sattui se, että suurimmassa osassa niistä hän oli omastakin mielestäni ihan oikeassa. Että en siitäkään huolimatta osannut tehdä niille asioille mitään, etten osannut muuttaa mitään, etten tiennyt, missä peili oli enkä nähnyt siitä enää itseäni. Minun pitäisi keksiä jokin keskimääräistä parempi anteeksipyyntö Darryllille, mutta juuri nyt ei tullut oikein mitään mieleen.
   "Hei, Adrian."
   Ääni oli yllätys.

En tiennyt, mistä hän oli itsensä siihen järjestänyt niin nopeasti ja niin hiljaa. Otin vaistomaisesti askeleen taaksepäin ja kaduin sitä heti: ei kannattanut näyttää Zerolle pelkoaan, sen tiesin jo aika varmaksi.
   "Aioin soittaa sinulle, mutta puhelimen akku tyhjeni", oli ainoa mitä sain sanottua, ja tiesin, että se kuulosti huonolta valheelta ja että paniikki kuului äänestäni. Toisaalta, paniikille oli syynsä.

"Älä huoli", Zero sanoi ja vapautti pistoolinsa varmistimen. "En aio ampua sinua."
   "Voisitko sitten mitenkään laskea tuon alas?"
   Zero kohotti kulmiaan.
   "En. En tykännyt siitä, kun osoittelit minua tällaisella eilisiltana. En aio ottaa mitään typeriä riskejä kanssasi."

Zero tuli lähemmäs. Hän sentään veti pistoolikätensä takaisin ja siirsi piipun pois otsani korkeudelta, mutta en silti tykännyt siitä, että hänellä kuitenkin oli se pistooli. Minun aseeni kun oli takkini sisällä ja takki kotona, eikä niitä ammuksia ollut vieläkään mistään ilmestynyt. Astuin taas pari askelta taaksepäin, vaikka sellainen liike vaikuttikin tekevän Zeron yhä itsevarmemmaksi.
   "Mitä haluat?"
   "Keskustella."
   "Mistä?"

Zero kallisti päätään ja pysähtyi eteeni.
   "Älä leiki tyhmää", hän sanoi lempeästi. "Meillähän oli diili, muistatko? En vain oikein tykkää sinusta ihmisenä, ja valitettavasti tällaisilla luottamukseen perustuvilla sopimuksilla on tapana kärsiä sellaisesta. Nyt olen kuitenkin tässä, valmiina vastaanottamaan kauniin anteeksipyyntösi eilisestä, ja valmiina kuulemaan, kuinka paljon sait siltä pojulta."
   "En mitään."
   "Älä valehtele. Sinähän sait hänen kännykkänsä, vai mitä? Ja pankkitunnukset? Ja annoit hänelle auton siitä hyvästä. Onnekas paskiainen."
   "Sinäkö siis ihan oikeasti seuraat minua? Kuinka tiiviisti?"
   "Se ei kuulu sinulle. Eiköhän jaeta saalis? En pidä siitä, että sinulla on ylimääräisiä resursseja, joista et ole valmis puhumaan."
   Sillä hetkellä ajattelin kahta asiaa: Zero ei halunnut ampua minua, ja siitä kaverista olisi pakko päästä eroon nyt eikä viiden minuutin päästä.

Olin aikeissa lyödä häntä. Ehkä hän pudottaisi aseensa iskun voimasta, ehkä ottaisin sen mukaani. Mutta ennen kuin ehdin tarpeeksi lähelle, Zero astui pari pitkää harppausta taaksepäin.

En enää ollutkaan ihan varma siitä, ettei Zero ampuisi minua. Suoraan ladatun pistoolin piippuun tuijottamisella tuppaa olemaan sellainen vaikutus.
   "Eikö tee mieli jakaa?" Zero astui taas minua kohti, ja minä peruutin. "Minusta näyttää siltä, että meidän kannattaa jutella tästä vähän pidemmän kaavan kautta. Olehan siis kiltti poika ja käänny ympäri. Auto on vähän matkan päässä selkäsi takana-"
   Zeron lause jäi kesken, kun jokin tai joku syöksyi puskasta hänen kimppuunsa.

Muutaman kallisarvoisen sekunnin ajan kykenin vain tuijottamaan. En tiennyt, miksi Darryll oli tullut takaisin, kuinka paljon hän oli kuullut, mitä hän oli nähnyt, mutta ainakin hänellä oli jotain mahdollisuuksia Zeroa vastaan - lihasvoimaa ja yllätyksen suoma etu, jos ei muuta. Ase laukesi siinä rytäkässä. Vasta laukaksen ääni havahdutti minut.
   "Darryll!"

Sitä oli vähän liian pelottavaa katsoa vierestä. Piippua, joka sohi jonnekin Darryllin ohimon tienoille ja liipaisinkaarta, josta Zero piteli kiinni. Tiesin, että jos Zero halusikin jutella minun kanssani, niin Darryllista hän ei välittäisi pätkääkään. Aioin jo ängetä itseni tappeluun kolmanneksi osapuoleksi, kun Zeron ote pistoolista lipesi ja ase putosi hiekalle.

Syöksyin aseen kimppuun kuin parempikin futismaalivahti. Noustessani ylös Zeron ase kädessäni tarkistin tilanteen. Jos siinä nyt jotain hyvää oli, ettei Darryll vaikuttanut saavan ollenkaan henkeä, niin ainakin Zeron pää oli tarpeeksi kaukana Darryllin päästä ja minä olin ainoa, jolla oli ase.

En olisi halunnut laukaista sitä enää uudemman kerran. Pelkäsin, että toinen laukaus toisi yleisöä paikalle. Halusin luottaa Darrylliin ja siihen, että hän pärjäisi, mutta hänen suustaan kuuluva korina ja sinertäviksi muuttuvat huulet eivät jättäneet kauheasti tilaa miettiä ja odotella.
   "Zero, lopeta!"
   Ihme kyllä, Zero löysäsi otettaan Darryllin kaulan ympäriltä. Kai hän tajusi, että joku oli poiminut aseen. Darryll haukkoi henkeään hiekalla silmät suljettuina ja vaikutti olevan tajuissaan.
   "Nouse ylös", komensin Zeroa. "Äläkä tee sitä turhan nopein liikkein, muuten ammun."

Zero kallisti päätään edessäni. Näin hänen hengityksensä tihentyneen. Olisin halunnut ajatella, että hän pelkäsi, mutta hän taisi olla enemmänkin raivoissaan ja väsynyt Darryllin kanssa tappelemisesta.
   "Minä en ole yksin, Adrian", hän sanoi. "Jos nyt vedät siitä liipaisimesta, voin luvata, että siitä seuraa ongelmia."
   Epäröin. Zero huomasi sen ja nyökkäsi syvään.
   "Eiköhän tavata ja jutella jonain toisena päivänä. Meillähän on sopimus, vai mitä? Vaikka tällä hetkellä minusta näyttää siltä, että se sopimus on aika hataralla-"
   Hänen lauseensa jäi kesken.

Darryll oli kammennut itsensä ylös ja tarttui nyt Zeroon takaapäin. Kuvittelin, että siitä seuraisi taas uusi tappelu. Zero ei kuitenkaan tehnyt juuri vastarintaa, ja nähdessäni veitsen terän välähtävän auringossa en ihmetellyt syytä sille.
   "Darryll?"
   Darryll ei sanonut mitään. Hänen kätensä vapisivat.

Kohotin aseen piipun kauemmas Zerosta. Mitä ikinä nyt tapahtuisikin, niin en voisi ampua Zeroa: luoti voisi osua Darrylliin ihan yhtä hyvin.
   "Darryll, mitä sinä teet?"
   "Pidän huolta asioista", Darryll sai sanottua värisevällä äänellä. Hän vapisi entistä pahemmin, eikä se tainnut johtua fyysisestä ponnistelusta. "Siitä, ettei tämä kaveri aiheuta ongelmia. Siitä ei kuulu ääntä, mutta pistoolista taas-"
   "Lopeta", sanoin kesken kaiken, ettei Darryll saisi päähänsä kuvitella, että olin samaa mieltä tästä. "Päästä se menemään."
   "Miksi?"
   "Hän sanoi, ettei ole yksin. Sitä paitsi siitä jää sotkua. Viisi litraa verta pururadalla herättää yllättävän paljon kysymyksiä."
   "Mitä väliä sillä on? Jos en teurasta tätä kaveria nyt, niin jossain vaiheessa hän-"
   "Päästä irti, Darryll." Astuin lähemmäs häntä. "Et sinä tosissasi voi ruveta puukottamaan ihmisiä keskellä päiv-"

"Älä tule lähemmäs!"
   Tottelin Darryllia, mutten pelkästään siksi, että hänen reaktionsa oli minulle täysi yllätys. Tottelin häntä myös siksi, etten oikeasti enää tunnistanut häntä. En ollut koskaan nähnyt häntä sellaisena, enkä olisi osannut kuvitellakaan, että niin rauhallinen kaveri kykenee näyttämään niin... hullulta.
   "Älä tule lähemmäs", hän toisti tukahtuneella äänellä ja kiristi otettaan Zerosta. "Jos tulet... jos tulet lähemmäs, niin satutan sinua. Olen tosissani."
   Katsoessani niihin silmiin, jotka joskus olivat kuuluneet Darryllille ja joiden takana riehuvaa mielipuolta en ollut koskaan aiemmin tavannut, en epäillyt, etteikö hän olisi tarkoittanut sanojaan.

Minulla ei ollut hajuakaan, mitä siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä. Pyörittelin pistoolia käsissäni ja tuijotin kauttaaltaan vapisevaa Darryllia, veistä, joka saattaisi pudota hänen käsistään missä vaiheessa tahansa... Zeroa, joka ei kyennyt sanomaan enää mitään. Yritin rauhoitella Darryllia, mutta pelkäsin, että sanani vain pahentaisivat tilannetta.
   "Darryll, päästä Zero menemään. En pyydä mitään muuta."
   Darryll veti syvään ja vapisten henkeä.
   "Oletko jo unohtanut, miltä se tuntuu?" hän kuiskasi. "Rämpiä polvillaan jonkun edessä, pakotettujen diilien uhrina? Vain odottaa, milloin se hetki tulee, milloin sinusta ei ole enää hyötyä? Ei enää ikinä, ei ikinä, Adrian, minä lupasin sen itselleni ja teille..."
   "Rauhoitu. Sinä et halua tehdä tuota. Siitä seuraa ongelmia."
   "Tästä jätkästä seuraa ongelmia!"
   "Niin ei käy."
   "Ole hiljaa!"


Darryll veti Zeroa itseään vasten. Se, mikä oli alkanut vapinana, oli muuttunut käytännössä nopeaksi edetakaisin heilumiseksi, enkä enää tajunnut, miten hän edes pysyi pystyssä.
   "Ole hiljaa, Adrian!" hän karjaisi ja madalsi sitten ääntään. "Niin ei todellakaan käy."
   Hän käänsi veitsen terän ympäri ja upotti sen Zeron vatsaan.

*    *    *

theron kommentteja:

Darryll flippasi o__o Pelästyin vähän itsekin.

Mulla ei nyt taaskaan ole mitään ihmeempää sanottavaa tästä. Niin no, paitsi se, että seuraava osa on toki jo odottamassa teitä Bloggerin luonnoksissa ja sitä seuraava on työn alla. :D Oletettavasti kiihdytän julkaisutahtia nyt, kun oon kotona koneen äärellä.

Pari kysymystä kommentointia helpottamaan:

1. Mitä Zero tarkoitti sanoessaan, ettei ole yksin?
2. Niin paljon kuin henkilökohtaisesti vierastankin love triangle -kuvioita proosassa, niin sellainen tuli tähän kuitenkin upotettua. Mitäpä luulette, miten poitsujen + Lizin yhteiselo toimii tästä eteenpäin?
3. Herättääkö "viisi litraa verta pururadalla" tosiaankin liikaa tarpeettomia kysymyksiä?

Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata, ja halutessaan niistä voi vastata vain osaan.