1.12 Joka vanhoja muistaa

Musiikkia jälleen vain kertomaan, mitä osassa esiintyvä rockbändi soittaa Klubilla.

Reppu oli laskettu pöydänjalkaa vasten lattialle. Se sisälsi kaiken, minkä olin katsonut mukaan ottamisen arvoiseksi. Pitäisi miettiä, mitä tehdä niille huonekaluille ja tavaroille, jotka edelleen olivat Anne Arborin asunnossani. Pitäisi miettiä, miten tästä eteenpäin.
   Pitäisi miettiä.

Kahvi tuoksui. Tuoksussa oli tummasävyinen, hiukan palanut aromi. En ollut koskaan pitänyt hänen kahvistaan. En luultavasti pitäisi tänäänkään, ja hän tiesi sen. Silti hän tarjosi sitä yhä, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, niin kuin olisin vain tavalliseen tapaan käymässä hänen luonaan.



Mukillinen höyryävää kahvia laskettiin viereeni. Palaneen kahvin tuoksu voimistui. Hänellä oli myös mukillinen kahvia kädessään ja sen kanssa hän istuutui minua vastapäätä eikä sanonut mitään. Hiljaisuus oli piinaava. Se oli täynnä kysymyksiä, joita hän ei ollut kysynyt. Vielä. Hän kysyisi kyllä.



Elizabeth siemaisi kahviaan. Hän oli kaunis. Patasymboli silmäkulmassa muistutti minua yhteisistä hetkistä. Yhteisistä unelmista ja tavoitteista. Joskus mietin, miksi oikein jätin hänet. Mietin sitä itse asiassa juuri nyt. Eikö elämä olisi ollut vähintäänkin kelvollista hänen kanssaan? Elizabeth laski kahvimukinsa, katsoi minuun ja minä laskin katseeni takaisin pöytään kuin en olisi koskaan häneen vilkaissutkaan.



”Mikä tuo sinut takaisin?”
   Noin. Nyt hän kysyi sitä. Elizabethin katseessa oli tietäväinen vivahde, kai nainen jollain tapaa arvasikin, miksi olin palannut. Eikä minulla ollut mitään syytä salata sitä.
   ”Asiat eivät menneet suunnitelmien mukaan”, sanoin hiljaa ja kääntelin kahvikuppia ajatuksissani.
   ”Hän ei siis…?” Elizabeth vastasi heti sanomatta sitä ääneen. Hän ei siis rakasta sinua enää, lause olisi päättynyt. Pudistin päätäni.
   ”Ei. Kai.”
   ”Kai?”



Tuijotin kahvin mustia syvyyksiä. Ja kai se oli rehellisyyden nimeen myönnettävä; minä, aikuinen mies, rikollinen mies ja tietynlaisen leiman tässäkin kaupungissa saanut paha poika, pidättelin itkua.
   ”Se on mutkikasta”, sanoin, ja ilmeestään päätellen Elizabeth odotti minun jatkavan. Teinkin niin. ”Yhtenä hetkenä hän käyttäytyi kuin olisi rakastanutkin. Toisena taas ei. Kolmantena taas päinvastoin. Mutta hänellä on uusi elämä. Uusi mies, joka on tärkeämpi kuin jokin teiniaikojen ihastus. Avopuoliso, jonka kanssa hän jakaa tulevaisuutensa ja… ja… ja hän on raskaana sille miehelle.”



Elizabeth kavahti taaksepäin. Naisen käsi kävi suun edessä ja putosi sitten rinnalle. Hän näytti melkeinpä järkyttyneeltä.
   ”Adrian…” hän sai sanottua, veti syvään henkeä ja sanoi nimeni uudestaan. ”Adrian… ei noin. Ei tosiaankaan noin.”
   ”Tiedän.”
   ”Mitä sinä edes kuvittelit? Avoliitossa asuva, raskaana oleva nainen…”
   ”Tiedän”, toistin ärtyneenä. ”Mutta sain tietää vasta viime yönä. Hän soitti minulle ja kertoi. Taisi olla uutinen hänellekin.”
   ”Se fakta auttaa vähän”, Elizabeth sanoi. ”Kai te erositte edes ystävinä?”
   ”No emme todellakaan.”
   ”Adrian…”
   ”Mitä?!”



Äreä huudahdukseni sai Elizabethin kohottamaan kulmiaan. Huokaisin raskaasti ja laskin katseeni.
   ”Anteeksi. Oli rankka yö.”
   ”Lucyn takiako?” Elizabeth kysyi, ja ennen kuin ehdin estää itseäni, vuodatin naiselle jotain muutakin.
   ”Hänen ja Darryllin. Ainoan ystäväni. Entisen ystäväni, jonka kanssa meidän piti… tai siis…” Vaikenin. En voinut puhua suunnitelmistamme tai rahakuljetuksen ryöstöyrityksestä. Asuntomurroista ehkä, jos tilanne sitä vaatisi. Mutta en mistään muusta.



Elizabeth nojautui eteenpäin. Olin näkevinäni hymynkareen hänen huulillaan.
   ”Älä huoli”, hän hymähti. ”Olen tottunut siihen, ettet kerro asioita. Et kertonut aiemminkaan.”



Nainen nousi ylös tuolilta ja käveli ohitseni. En katsonut häneen.
   ”Annan sinulle peiton”, hän puhui astuessaan ulos keittiöstä. Elizabethin ääni vaimeni hiukan, mutta kantoi silti keittiöön ihan hyvin. ”Sohva on vähän kova ja lyhytkin sinulle, mutta se kelvannee. Et luultavasti aikonut kuitenkaan minun vieressäni nukkua?”
   En vaivautunut edes vastaamaan Elizabethin ilkikuriseen vitsailuun. Nousin ylös tuolilta ja jätin kahvin sikseen seuratakseni naista olohuoneeseen.



Sohvapöydälle oli jäänyt lojumaan pikkutuhma bestseller -kirja ja kasa romanttisia DVD-elokuvia. Elizabeth oli aina ollut romantikko, enemmän kuin minä. Hän halusi punaisia kynttilöitä makuuhuoneeseen ja viulumusiikkia illalliselle. Siksi kai se ei ollut koskaan toiminut meidän välillämme. Kieltäydyin ajattelemasta, ettei se olisi toiminut, koska olin viimeisinä kuukausinani täällä ajatellut Lucya päivästä toiseen. Joka tapauksessa oli melkeinpä outoa, että entinen tyttöystäväni otti minut noin vain luokseen yöksi. Niin kuin en olisi koskaan häntä satuttanut.
   ”Kiitos, Elizabeth.”
   Muuta en saanut sanottua.



Elizabeth näpräsi luonnonkiharia hiuksiaan ja yritti tavoitella katsettani. Hetkeksi hän onnistuikin. Nainen pudisteli päätään.
   ”Kukaan ei ole kuollut, Adrian.”
   Säpsähdin. ”Mitä?”
   ”Kukaan ei ole kuollut”, Elizabeth toisti nyt vaativammalla äänellä. ”Olet hilpeä kuin hautajaisvieras.”

   ”Kuten sanoin, rankka yö”, totesin ja yritin pitää ääneni rauhallisena, vaikka Elizabethin sanat ärsyttivätkin.
   ”Ja niin tulee olemaan seuraavakin”, Elizabeth sanoi ja saatoin kuulla äänestä naisen hymyilevän. ”Päätin juuri, että vien sinut tänään Klubille.”



Käänsin katseeni naiseen. Vaativa mulkaisu ei saanut häntä pyörtämään päätöstään, joten änkytin vastalauseeni.
   ”En minä… voi.”
   ”Mikset?”
   ”Koska… koska…” sanat takertuivat kurkkuuni enkä keksinyt tekosyitä. Elizabeth nauroi ääneen. Samassa keksin jotain. ”Koska minulla ei ole sopivia vaatteita sinne!”



Elizabethin hymy vain leveni.
   ”Hyvä yritys, Adrian”, nainen sanoi ja naurahti. ”Unohditko jo, kenen kaappiin aikoinaan raahasit vaatteitasi?”
   Niihin sanoihin ei voinut sanoa mitään vastaan.

***



”Let’s go!”
   Sen illan keskinkertainen, aloitteleva rockbändi treenasi näköjään tulevaa maailmanvalloitusta varten. Ainakin asenne oli kohdallaan, vaikka bändi soittikin ainoastaan isompien bändien covereita eikä yleisöäkään ollut tungokseksi asti. No, ainakin he hoitivat hommansa paremmin kuin muuan toinen tuntemani baareja kiertelevä kitaristi.



Huomasin olevani katkera. Tai no, olin huomannut sen jo ajat sitten. Eikä mielentilani jäänyt näköjään Elizabethiltakaan huomaamatta.
   ”Varsinainen päivänsäde”, nainen sanoi kujeilevaan sävyyn ja siemaisi margaritaansa. ”Jos et kohta muuten piristy, niin vien sinut tanssimaan.”
   Rockbändi pääsi tutussa kappaleessa pidemmälle. Osasin sanat ulkoa. ”Would she hear me if I called her name? Would she hold me if she knew my shame?”
   Karaisin kurkkuani.
   ”Elizabeth, me emme enää seurustele.” Ääneni oli vaisu, mutta tiukka. ”Me emme siis --”
   ”Lyönpä vetoa, ettei tuokaan kaksikko seurustele, ja silti he tanssivat”, Elizabeth sanoi ja nyökäytti päällään tanssilattialle.



Vilkaisin vaistomaisesti Elizabethin nyökkäyksen suuntaan ja näin vähän matkan päässä tanssiparin. He ainakin ottivat kaiken irti bändistä.
   ”Huomaatko?” Elizabeth kysyi. ”Naisella on sormus, miehellä ei.”
   Käänsin katseeni äkkiä pois. Kuvotti. Sormusta pitävä nainen ja sormukseton mies toivat liikaa mieleen itseni ja Lucyn.
   ”En minä sitä katsonut”, mutisin ja sain Elizabethin nauramaan taas.



Elizabeth nousi. Hän astui viereeni ja nojasi viereiseen baarijakkaraan katsoen minua vaativasti.
   ”Tule”, hän sanoi ja hymyili. ”Mennään tanssimaan.”
   ”Elizabeth --”
   ”Älä edes aloita”, nainen torui ja kiskaisi minua ranteesta. ”Tule nyt!”
   Auoin suutani hetken, mutta Elizabethin astellessa jo kohti tanssilattiaa en sanonut enää mitään vastaan. Kai se kävisi. Mitä olisin voinut hävitä ottamalla pari tanssiaskelta entisen tyttöystäväni kanssa? Itsekunnioitukseni? Ylpeyteni? Moraalini rippeet? Vähät siitä. Vähät kaikesta.



Päästyämme muiden tanssijoiden sekaan Elizabeth todella otti kaiken irti ja teki liikkeensä tunteella. Hetken minusta tuntui, että hän suorastaan keimaili edessäni. Minä en kyennyt ihan niin rentoon tanssiin hänen kanssaan. Otin askeleen sinne ja toisen tänne ja muistin, että Lucy oli joskus yrittänyt opettaa minua tanssimaan eivätkä liikkeeni nytkään tehneet kunniaa hänen opetukselleen.



Yritin hymyillä tanssiessani. Edes vähän. Elizabeth astui lähemmäs, liian lähelle, ja minä astuin taaemmas vaistomaisesti, ja hymynkare kasvoiltani kuoli heti.
  ”Äh, Adrian!” Elizabeth huusi musiikin yli. ”Olen nähnyt parempaakin!”
   Hän kiskoi minut lähemmäs itseään.



En ehtinyt tehdä mitään. Elizabeth ripustautui kaulaani ja taivutti itseään taaksepäin. Minun oli pakko ottaa hänestä kiinni, muuten hän olisi kaatunut. Katsoin häntä silmiin ja hän vastasi katseeseeni taivuttaen päätään kutsuvasti eteenpäin. Jos hän ei olisi käytännössä roikkunut minun varassani ilmassa, hän olisi ylettynyt aivan kiinni kasvoihini.
   Onneksi ei ylettynyt.

En voi. Sen halusin sanoa, mutten saanut sanaakaan ulos suustani. Juuri silloin joku koputti olkapäätäni.
   ”Saanko lainata daamia hetkeksi?”
   Loistavaa. Loistava tilaisuus paeta. Autoin Elizabethin puoliväkisin jaloilleen ja mutisin jotain vessassa käymisestä.



En edes vaivautunut katsomaan sen tarkemmin, minkä näköisen tai kuinka paljon juoneen tyypin hoteisiin Elizabethin jätin. Kuulin naisen sanovan nimeni takanani, mutten kääntynyt. Ele kuitenkin kertoi minulle, että Elizabethkin tiesi, ettei minulla ollut mitään asiaa vessaan, kunhan halusin pois täältä hetkeksi.



Klubi oli siitä surullisen kuuluisa yökerho, että siellä oli vain yksi unisex-vessa ja sielläkin vain kolme koppia, joista yleensä kaksi toimi. Usein tänne oli jonoa viimeistään yön pikkutunneilla. Nyt täällä ei tosin ollut ketään. Hyvä minun kannaltani.



Sininen huumevalo värjäsi kasvoni kalpeiksi. Joku oli kirjoittanut peiliin ”follow the tracks”. Bändi soitti vaihteeksi jonkin toisen artistin covereita. Musiikki kantautui vessaan kumisevana. En ajatellut mitään, en pystynyt. Se vähäinenkin juomani alkoholi tuntui huminana päässä, tai sitten se johtui Elizabethista. Tai ehkä sittenkin jostakusta muusta...



Suru oli ylitsepääsemätöntä. Musertavaa. En unohtaisi koskaan.
   Aivan helvetin sama.

   Oliko?
   Ei.
   Tuijotin lavuaarin syvyyksiä ja yritin unohtaa.

***



Kappale oli vaihtunut johonkin yksipuolisesta rakkaudesta kertovaan. Katkerat soinnut täyttivät tilan ja minä yritin olla kuuntelematta sanoja sen tarkemmin.



Elizabeth tanssi edelleen saman miehen kanssa. Miehen, joka näytti ottaneen enemmän kuin pari shottia ja käyttäytyi hyvinkin tuttavallisesti Elizabethia kohtaan. Elizabeth joutui toistuvasti tönäisemään miestä hieman kauemmas itsestään, mutta se ei vaikuttanut menoa juuri hidastavan.



Minä tuijotin tuopin vaahtopintaa enkä edes yrittänyt näyttää siltä, että viihdyin täällä. Vilkaisin välillä, missä Elizabeth oli ja tavallaan toivoin, että hän lopettaisi tanssimisen pian ja voisimme lähteä pois. Tavallaan halusin edes hänen nauttivan olostaan. En halunnut, että hän lakkaisi juhlimasta ennen aikojaan vain, koska minulla sattui olemaan murheita.



Jossain vaiheessa kiinnitin huomioni siihen, miten Elizabethin tanssipari kävi vieläkin tuttavallisemmaksi. Elizabethin jalkojen väliin eksyvä miehen oma jalka pakotti naisen perääntymään. Käsi yritti tavoitella Elizabethin mekon helmaa, ja näin kyllä, ettei nainen pitänyt siitä.



Seurasin tilannetta sivusta, kohotin tuopin huulilleni ja join siitä hitaasti. Halusin uskoa, että Elizabeth pitäisi huolen itsestään, mutta kun nainen oli jo lähellä seinää ja mies suorastaan hyökkäsi tämän kimppuun, en voinut olla puuttumatta asiaan.



Elizabeth yritti työntää miestä kauemmas siinä onnistumatta. Saatoin kuulla miehen humalan käheyttämän äänen kävellessäni lähemmäs.
   ”Lopeta jo, haluat tätä yhtä paljon kuin minäkin…”
   Tuskin mies edes tajusi olevansa keskellä yökerhoa. Tai sitten hän ajatteli vievänsä Elizabethin väkisin rauhallisempaan paikkaan. En halunnut ajatella sen pidemmälle, vaan harppasin lähemmäs kiskoakseni miehen irti naisesta. En kuitenkaan ehtinyt.



Elizabeth suuntasi lujan polvipotkun suoraan miehen jalkojen väliin. Mies ulvahti kivusta ja irrotti heti otteensa Elizabethista.



Joku kääntyi katsomaan äänen lähdettä ja nauroi avoimesti, kun mies putosi haarojaan pidellen lattialle. Elizabeth vilkaisi miestä kerran, kääntyi ja näki minut. Hän hymyili vinosti.
   ”Tule, Adrian.”



Jäin katsomaan lattialle vajonnutta miestä, johon kukaan ei tuntunut kiinnittävän huomiota. Kaipa mies oli yrittänyt jo muutamaa muutakin ennen Elizabethia.
   ”Vau”, sain sanottua hiljaa. Suupieleni kaartui aitoon hymyyn ensi kertaa sen illan aikana. Kiitos Elizabethin.



Jos olisimme lähtiessämme katsoneet taaksemme, olisimme ehkä huomanneet miehen nousevan ylös kädet nyrkkiin puristuneina, hiljentävän pari hänelle naureskellutta tanssijaa yhdellä vihaisella mulkaisulla ja katsovan sitten meitä katse kipinöiden.



Humalassa hän ehkä oli, mutta ei liian. Hän ei ollut tottunut siihen, että hänelle sanottiin ’ei’, eikä varsinkaan tällä tavoin. Hän ei ollut tottunut nöyryytyksiin, eikä hän niitä purematta nielisi.

***

Kävellessämme kohti Elizabethin asuntoa meistä kumpikaan ei sanonut hetkeen sanaakaan. Tunnelma oli surumielinen. Siitä voitonriemusta, joka minut oli hetkeksi vallannut nähdessäni Elizabethia lähentelevän miehen tuskissaan lattialla, ei ollut enää jälkeäkään. Pelkäsin. Pelkäsin niin paljon sitä, että vaikka Elizabeth vaikutti ihan yhtä vahvalta kuin aina ennenkin ja vaikka hän pieksikin sen jätkän ihan yksin, ilman minun apuani, niin silti jokin painoi hänen mieltään eikä jättänyt naista rauhaan.



”Kaikki kunnossa?”
   Kysymykseni oli hiljainen ja varovainen. En edes katsonut Elizabethiin, mutta silmäkulmastani näin hänen nyökäyttävän päätään kevyesti. ”Varmasti?” lisäsin kysymykseeni, ja nainen pysähtyi.

Huokaisten Elizabeth kääntyi kohti minua, mutta laski katseensa nopeasti maahan.
   ”Myönnettävä se kai on”, hän sanoi hiljaa. ”Kun ilmestyit ovelleni, niin… niin ehdin jo ajatella, että asiat menisivät vähän toisin. Että olisit tullut luokseni muunkin kuin yösijan takia.”
   Ymmärsin hyvin, mistä Elizabeth puhui. En saanut sanottua yhtään mitään. Jossain mieleni perukoilla raksutti ajatus siitä, että jatkossa pitäisi etsiä katto päänsä päälle jostain muualta kuin entisen tyttöystävänsä luota.



Ehdin jo panikoida, miten ihmeessä saisin keskustelun suunnan käännettyä, kun yhtäkkiä Elizabethin surumielinen katse muuttui iloisemmaksi. Naisen kasvoille hiipi hymy, hän naurahtikin.
   ”Se jätkä ansaitsi kyllä potkunsa”, Elizabeth sanoi saaden minutkin rentoutumaan. Hymähdin.
   ”Totta”, sanoin ja jatkoin vähän epävarmasti. ”Se oli kaunis potku. Muistutti minua vähän siitä illasta, kun me tapasimme ensi kertaa.”
   Elizabeth nauroi ääneen.
   ”Kieltämättä”, hän sanoi ja virnisti. ”Kävelit hassusti vielä seuraavanakin päivänä.”



Kääntyessämme takaisin menosuuntaan Elizabeth sanoi vielä jotain hiukan kaipaavalla äänellä.
   ”Keikat ovat olleet yksinäisiä ilman sinua.”
   ”En tee enää niitä hommia”, vastasin. Silkka vale, ja Elizabeth tiesi sen.
   ”Uskoo ken tahtoo, Adrian.”
   Hymähdin, mutten sanonut mitään. En edes siihen, mitä Elizabeth sanoi viimeiseksi ennen pitkää hiljaisuutta.



”Toivon, ettet enää mene takaisin.”

***



Puristaen pesäpallomailaa kädessään James katsoi kaksikon etääntymistä. Oli ollut hilkulla, ettei häntä oltu huomattu. Hilkulla, etteivät se itsestään liikoja luuleva ämmä ja oletettu poikaystävänsä olleet huomanneet hänen astelevan kulman taakse hetki sitten.



Mailan pinta oli vähän halkeillut, ja siksi se kai oli hylätty roskakatokseen, josta mies oli sen poiminut. Se oli kuitenkin kovaa puuta, ja sillä saisi halutessaan vaikka kallon halki. Kun vain löisi tarpeeksi kovaa. Sellaista vahinkoa hän tosin ei välttämättä tahtoisi aiheuttaa, kunhan antaisi pienen opetuksen.



Aikaa oli turha hukata. Pehmeät kengät eivät pitäneet juuri ääntä, eikä kaksikko kai olettanutkaan kenenkään kävelevän perässään. Eivätkä he huomanneet mitään, ennen kuin oli liian myöhäistä.



Ensimmäinen tuskanhuuto. Se oli kuin musiikkia nöyryytetyn ja kostonhimoisen Jamesin korville.

***

Irviksen kommentteja:

Mä olen nyt tosi huono keksimään mitään kommentoitavaa :D Enkä edes kysyttävää. Kysytään nyt kuitenkin jotain, eli mitä tykkäsitte Elizabethista? :) Häntä tulemme näkemään jatkossakin jonkin verran!

Teille muuten, jotka mietitte, että ei muuten päättynyt tääkään baarireissu hyvin, niin teknisesti ottaenhan Adrian ja Elizabeth poistuivat baarista voittajina ;D

Saatan värkätä ennen seuraavaa osaa jotain lyhyempää Cheshire's Griniin, kun tuntuu, että ote lipsuu vähän kirjoittamisesta taas. Tai sitten mulla muuten vaan kestää tehdä seuraava osa. Koettakaa kestää pidentynyttä julkaisutahtia!