1.28 Déjà-vu

Voi hyvä Luoja
Voi hyvä Luoja
Voi hyvä...

Yhdestoista kerros.
Vitun idiootti!
Mitä helvettiä menit tekemään?
Päänsisäinen sättimiseni ei helpottanut pahoinvointiani yhtään.



Rauha, hoin itselleni haukkoessani ilmaa tyhjenneisiin keuhkoihini. Rauha. Elossa tässä ollaan, joskin ilmiselvästi järjiltään.
   Nämä olivat niitä temppuja, joista ei mainittaisi Darryllille puolta sanaakaan, Elizabethista puhumattakaan.

Päässä heitti. Kaide vaikutti tukevalta, mutten luottanut enää omaan arviooni siitä. Syke tasaantui hitaasti, mutta varmasti. Haparoin toisella kädelläni ovenkahvaa enkä edes kunnolla tajunnut, että se oli auki eikä lasia tarvinnut ennakko-oletuksistani huolimatta rikkoa.

   Näin jälkeenpäin ajatellen, en ollut ihan varma, oliko parvekkeen kautta sisälle meneminen mitenkään varma keino välttää turha huomion herättäminen. En ollut halunnut jättää murtojälkiä oveen, en heidän oveensa, siltä varalta, että joku heidän liittolaisistaan kiinnittäisi asiaan liikaa huomiota. Luotin siihen, että rikottu lasi parvekkeen ovessa laitettaisiin lintujen tai kiviä heittelevien teinien syyksi, koska eihän nyt kukaan ollut niin tyhmä, että yrittäisi sisään tätä kautta ja... kun tajusin, miten järjetön teko hyppyni oli ollut, aloin miettiä, oliko tavoitteeni pitäytyä mahdollisimman vaikeasti yhdistettävänä Markiin ja Juliaan kaiken tämän omalla hengelläni leikkimisen arvoista.

   Vedin vielä kerran syvään henkeä ja yritin keskittyä tehtävääni.

Miltä tuntui astua kuolleiden ihmisten taloon? Eipä juuri muulta kuin tyhjään asuntoon astuminen muutenkaan. Ehkä jollain tapaa jopa paremmalta, tällä kertaa kun ei tarvinnut huolehtia siitä, että ne, jotka talossa asuivat, näkisivät kutsumattoman vieraan hiippailevan makuuhuoneessaan.
   Remontti oli jäänyt kesken. Vieno tapettiliisterin aromi oli jäänyt kiertämään seiniä; eihän täällä ollut kukaan tuulettanut pitkään aikaan.



Sähköt toimivat vielä. Käsirautojen näkeminen yöpöydällä tuntui tirkistelyltä. Ne tosin saattoivat olla jotain muutakin tarkoitusta varten kuin Markin ja Julian sänkyleikkeihin. Halusinko ajatella asiaa enempää? Enpä juuri. Olin täällä vain yhden asian takia, etsimässä johtolankoja, eikä käsirautojen käyttötarkoitus ollut sellainen johtolanka, jota tarvitsin.
   "Me emme tarvitse uusia palkollisia", Julia oli sanonut minulle sairaalassa. Heillä oli siis jo kaikki, mitä he tarvitsivat, ja se kaikki oli nyt jäänyt tyhjän päälle, ilman johtajaa, ilman tehtävää. He tarvitsisivat jonkun, joka pitäisi heidän puoliaan. Heitä pelotti; he tarvitsivat yhteisen vihollisen kanssamme, ja sellaisen vihollisen he saisivat Garysta. Kaikki voittaisivat. Paitsi Gary.



Jossain täytyi olla jotain.
   Nimilista. Muistikirja. Palkkakuitteja. Rahaa. Ihan hemmetisti rahaa – jollainhan he tälle mystiselle järjestölleen varmasti olivat maksaneet.
   Kontakteja. Sopimuksia.
   Jotain.
   Tietokone lojui työpöydällä ja kutsui ääneti nimeäni.



Tietokoneesta löytyisivät sähköpostit, hyvällä tuurilla myös salasanat, ehkä jopa verkkopankkitunnukset. Kiitos sille kaverille, joka keksi kysymyksen "Haluatko, että salasanasi muistetaan tällä laitteella?" Markin ja Julian tietokoneella oli oltava pääsy jonnekin.



Jostain syystä en yllättynyt yhtään nähdessäni ruudulla iloisen tekstin "Tervetuloa, Mark Mitchell" ilman salasanojen kyselyä tai muitakaan turhia hidasteita. Jos Markilla olisi joku salasana ollutkin, se olisi varmaan ollut "password" tai "1234". Jos ei, niin salasanan palautuskysymys olisi ollut "Veljesi nimi" tai jotain muuta itsestään selvää.
   Avasin selaimen.



Aloitussivuna ruudulle aukesi orkideaharrastajien keskustelufoorumi. Nimimerkki "kukkaistyttö72" oli jo valmiiksi sisäänkirjautuneena. Ehdin jo kohottaa vähän kulmiani, kun foorumin alalaitaan ponnahti peräkkäin kolme uutta yksityisviestiä kahdelta eri henkilöltä.
   'Missä olet?!'
   'Odotan yhä sitä tilitystä.' – 'En toimita mitään ilmaiseksi. Ei toimita kukaan muukaan,..'
   Oli sanomattakin selvää, ettei täällä mistään orkideoista keskusteltu.



Keskustelufoorumit eivät olleet minulle erityisen tuttuja, mutta tämä oli varsin helppokäyttöinen. Käytin pari minuuttia yksityisviestin lähettäneiden henkilöiden profiilien tutkiskeluun. Ei niissä juuri mitään nähtävää ollut. Mietin, että viestihistorian kautta voisin saada jotain vihiä siitä, mistä Mark ja nämä kaksi tyyppiä, joista toisen nimi oli 'jemmAri' ja toisen 'Trish_', olivat oikein keskustelleet. Viestit löydettyäni voisin pohtia, olisiko minun mahdollista kääntää nämä kaverit minun ja Darryllin bisneksiin mukaan jollain lyhyen tai pitkän tähtäimen suunnitelmalla... ajatteluni keskeytyi vaimeaan kolinaan.



Aluksi luulin, ettei se ollut mitään. Naapuri liikkui, tai hissi kolisi, tai putket, tai jotain. Mutta kolinan jälkeen tuli askelia, pamaus ja vaimeaa puhetta.



Yritin toimia nopeasti, mutta rauhallisesti, äänettömästi ja tarkoin harkiten. Klikkasin tietokoneen lepotilaan, painoin kannen hiljaa alas ja nousin tuolilta. Narahdus ei kiinnittänyt puhujien huomiota, tai ainakaan he eivät keskeyttäneet puhetta, mutta askeleet lähestyivät ja sanoista alkoi saada selvää.
   "... he eivät ole olleet täällä ainakaan kahteen viikkoon, miksi asia olisi muuttunut tänään miksikään?"
   "Juuri siksi halusin tänne. Emme me voi vain odottaa, että he palaavat. Meidän täytyy tehdä jotain, tajuatko?"
   "Eivätkö muut voisi..."
   "Ei ole ketään muita, ei ole koskaan ollut, ja olen sanonut sen sata kertaa!"



Vaatehuone oli järkevin ja kenties myös ainoa mahdollinen piilopaikka. Vedin oven hiljaa kiinni edestäni. Pimeys peitti minut kokonaan, ja samalla hetkellä makuuhuoneen ovi paiskattiin auki.
   "Älä riko sitä ovea, Sean, ole kiltti..."
   "Sanoit itsekin, etteivät he ole täällä tänään. Minä kerroin sinulle, ettei heillä ollut muita. Ketä varoisin?"
   Tunnistin äänet, enkä pitänyt niistä sen enempää kuin viimeksikään.



Aseessani ei tainnut vieläkään olla lipasta. Tuskin he tietäisivät sitä tälläkään kertaa, tai siihen ainakin luotin. Kuulin molempien nuorten miesten pysähtyvän, kuulin heidän supattavan, ja erotin sanan "läppäri" jostain heidän puheensa alta. Mistä he tiesivät, että sitä oli käytetty?
   "... äh, älä viitsi, Nigel, tuo on verkkovirran eikä lepotilan merkkivalo!"
   "Jos täällä on joku?"
   "Älä ole nössö..."
   "Sean, älä!"
   Vaatehuoneen ovi aukesi, ja samaan aikaan ojensin käteni suoraksi.



Jotain tällaista olimme kokeneet ennenkin. Kauanko siitä oli? Alle vuosi? Olin osoittanut heitä aseella, ja he olivat reagoineet hämmästyttävän samalla tavalla.
   Siilitukkainen otti jalat alleen ensimmäisenä.
   "Nigel!" Sean huusi ystävänsä nimeä uskaltamatta liikkua.



Nigel kompuroi tiehensä ja äänistä päätellen kaatoi pari tuolia mennessään. En ampunut, en sohinut edes piipulla hänen suuntaansa. Jos aseessa olisi jotain sisältöä ollutkin, en olisi voinut laukaista sitä kerrostalossa.
   Viimeksi tämä oli riittänyt tien selvittämiseen, mutta ei näköjään nyt.



Sean tuijotti minua varmaan minuutin. Jollain tavalla hän näytti erilaiselta kuin kauan sitten tavatessamme. Se ei ollut pelkoa, ei pelkästään. Se oli väsymystä, nääntymystä, epätoivoa. Valvottuja öitä ja itkettyjä silmänalusia, kynsittyä ihoa, pesemätöntä tukkaa. Ehkä jotain addiktiota johonkin, mitä kiltit pojat eivät koskaan vetäneet. Hän vapisi.
   "Minä teen mitä tahansa", hän lopulta sanoi ja purskahti nikottelevaan itkuun.



Sean vajosi polvilleen eteeni. Aseeni piippu seurasi hänen otsaansa, mutta hitaammin kuin olin alunperin tarkoittanut.
   "Mitä tahansa", hän toisti. "Älä ammu."
   Se muistutti minua jostakin, joka oli tapahtunut vuosia sitten.



Silloinkin oli ollut yö. Silloin oli ammuttu joku, joka oli pitänyt huolta jostakusta toisesta. Silloin oli ollut joku suunnilleen samanikäinen, jolla ei ollut ikinä ollut varaa valita, kenen joukkoihin lyöttäytyy. Joka oli tarttunut tilaisuuteen, joka oli johtanut huonompaan tilaisuuteen, joka oli johtanut vielä huonompaan tilaisuuteen ja joka oli nyt tässä.
   Ei tuo jätkä voinut olla paljon silloista minua vanhempi.



Hän haukkoi henkeään niin kovin, että pelkäsin, ettei hän saanut kunnolla henkeä. En ollut varma, kannattiko pistoolia laittaa kokonaan pois, ja se jäi törröttämään välillemme esteenä, joka saattoi olla yhtä hyvin liian korkea luottamukselle kuin liian matala suojaksi.
   "Sean?"
   Hän hätkähti.
   "En minä voinut valita", hän sopersi, ja oli pakko myöntää, että minua kylmäsi se tapa, jolla hän toisti ajatuksiani niistä tietämättä. "Minun oli pakko. He lupasivat liikaa. He olisivat tappaneet minut. Nyt sinä tapat minut. Minä teen mitä tahansa..."
   "Sean, rauhoitu."
   "Mitä sinä haluat?"



Olisihan Sean ollut helppo työkalu. Jätkä oli jo valmiiksi puolellani, eikä hänellä vaikuttanut olevan sellaista omaa tahdonmuodostusta, joka olisi koskaan tullut tielleni. Oli pakko myöntää, että ajatus houkutti, mutta toisaalta... noh, olisin itse antanut mitä tahansa siitä, että minulle olisi joskus annettu mahdollisuus valita jotenkin toisin.
   "Lähdetään", sanoin hänelle ja ojensin käteni. Sean hätkähti liikettä, joten päädyin lisäämään: "Ei minulla mitään luoteja sinulle ole. Pelkät kuoret ja liikaa itsevarmuutta."
   Käytännössä kerroin Seanille olevani aseeton. Olisiko se virhe, se selviäisi varmaan myöhemmin.

* * *



Club Basixissa oli sinä iltana lähes täysin tyhjää. Taisi johtua kelvottomasta DJ:stä, jonka olemassaolo taas johtui siitä, että Darryll oli tänään jossain muualla näppäilemässä jotain muuta kuin kitaraa. Toivoin, ettei Darryll uhraisi liikaa ajatuksia sille, missä olin ja kenen kanssa, tai mitä kautta olin tänne päätynyt.



Vähäinen asiakasmäärä oli varmaan ihan hyväkin sattuma. Ainakaan kukaan ei kysynyt papereita, ei edes Seanilta, jonka iästä en ollut täysin varma. Saattoi olla kuusitoista, saattoi olla kahdeksantoista, tuskin kahtakymmentä. Olueen hän ei koskenut, eikä hän puhunut mitään, istui vain ja tuijotti savukoneen luomaa sumua väsyneenä ja ilmeisesti vain odottaen, että joku pamauttaisi hänen aivonsa seinälle.



En ollut ihan varma, miksi olin edes tuonut hänet tänne. Olin halunnut jutella, totta kai, olin jostain syystä halunnut lohduttaa ja rauhoitella, mutta en tiennyt, oliko aseistetun miehen vieressä pakotettuna istuminen kaupungin pahimmassa räkälässä Seaninkaan mielestä kovin rauhoittava ele.
   Hän oli sanonut tekevänsä mitä vain. En halunnut ottaa sellaista tarjousta vastaan, mutta jotain voisin häneltä pyytää, jotain sellaista, mitä en ollut vielä saanut itselleni. Läppärin olin ottanut mukaani auton takakonttiin, mutta se ei silti ollut varma keino selvittää, millaisia bisneksiä Julia ja Mark olivat jättäneet jälkeensä ja keihin kannattaisi tarttua.
   "Sean", sanoin jälleen hänen nimensä, "uskothan, etten halua sinulle mitään pahaa?"
   Ei vastausta. Jatkoin.
   "En aio pakottaa sinua mihinkään. En kanna kaunaa mistään."
   Ei vieläkään mitään.
   "Auta minua, niin minä autan sinua."
   Hiljaisuus.
   "Jooko?"
   Tyhjyys, sumu ja vaitiolo. Aloin turhautua, ja harmi kyllä se kuului äänestäni.
   "En jaksa anella koko yötä. Jos et tee yhteistyötä kanssani, minun on mahdotonta tehdä mitään hyväksesi. Oma on valintasi."



Sean näytti nieleskelevän. Annoin hänelle hetken aikaa, vaikka aloinkin ärtyä. Lopulta hän puhui.
   "Mitä tahdot minun tekevän?"
   "En yhtään mitään", sanoin hiljaa ja painokkaasti. "Tai siis... en halua sinun varsinaisesti tekevän asioita. Minulla on pari kysymystä, siinä kaikki. Sopiiko se?"
   "Onko minulla vaihtoehtoja?"
   "On. Aina on vaihtoehtoja."
   "Saan sitten varmaan mennä yksin vessaan."
   Olin hiljaa. Kaduin sitä, että olin kertonut aseeni olevan tyhjä. En tiennyt, mitä Sean tekisi, jos päästäisin hänet katseeni ulottumattomiin. Pakenemisesta en niin välittänyt, mutta hän saattaisi soittaa jonkun avukseen, ja hän varmaan mainitsisi kavereilleen, että olin yksin eikä minulla ollut mitään kättä pidempää mukana.
   Sean kohautti olkiaan. "Se siitä", hän totesi samalla apaattisella ja sävyttömällä äänellä, jolla oli puhunut koko sen ajan, jona ei ollut itkenyt edessäni.



DJ vaihtoi biisiä. Huono dubstep lävisti korvani.
   "Sean", koitin sanoa hänelle musiikin yli, ali tai vierestä, "voisin oikeasti auttaa sinua, mutta et anna minun tehdä sitä."
   "Auttaa? Jos Mark ja Julia saavat tietää, että juttelen kanssasi, he paloittelevat minut."
   "He eivät saa tietää siitä."
   "Et sinä voi sellaista luvata. Viimeksi, kun tapasimme, he näyttivät olevan aika hyvin voitolla sinusta."
   Olin vähällä lipsauttaa, että Mark ja Julia olivat kuolleet ja minä yhä elossa, mutta viime hetkellä tajusin, ettei sellainen maininta ainakaan rauhoittaisi Seania.
   "Se oli silloin. Nyt on nyt."



Sean ei vieläkään vaikuttanut yhteistyökykyiseltä. Vedin syvään henkeä ja toivoin, että musiikki hukutti turhautuneet huokaukseni alleen.
   "Tarvitsen rahaa ja liittolaisia", sanoin suoraan Seanille. "Tiedän, että heillä oli molempia."
   Sean hätkähti. "Oli?" En vastannut, vaan jatkoin.
   "Tarvitsen nimilistan."
   "Ei minulla ole sellaista."
   "Tarvitsen pankkitunnukset."
   "Ei minulla ole niitäkään."
   "Älä viitsi valehdella, Sean. Kyllä sinä jotain tiedät, ihan –"
   "Eikö pikkunilkki meinaa suostua yhteistyöhön?"
   Keskusteluun liittynyt ääni oli matala, kylmä ja kiivas. Olin kuullut sitä liian vähän tunnistaakseni sen kantajaa heti pelkällä kuuloaistilla, mutta ulkonäkö ei pettänyt.



Zero oli siinä yhtä kilarin näköisenä kuin aina ennenkin. En voinut estää itseäni kysymästä sitä, mikä ensimmäisenä tuli mieleeni hänet nähdessäni.
   "Seuraatko sinä minua?"
   "Ehkä", Zero lausui. "Jos niin onkin, miksi sen pitäisi haitata sinua?"
   "Totta hemmetissä se haittaa."
   "Tsot tsot, Adrian. Mehän ollaan liittolaisia. Pidetään toistemme puolta ja sen sellaista... olen täällä auttamassa sinua."
   Zero käänsi katseensa Seaniin, joka oli jähmettynyt paikoilleen kuin vahanukke.



Olin varma, että Sean tunsi Zeron katseen porautuvan päänsä läpi.
   "Söpöä", Zero pilkkasi häntä. "Pikku korvikset ja kaikki. Käydäänkö vaikka yhdessä siellä vessassa? Zero-setä työntää nuo renkaat ihan uusiin paikkoihin, tekee kivoja sisäisiä lävistyksiä..."
   "Lopeta", komensin Zeroa. "Sinua ei tarvita täällä."
   Hän ei ollut kuulevinaan.
   "... ehkä ripustan sinut niistä vessan kattoon? Tiedätkö muuten, mikä on piñata? Otetaan siitä yhdessä –"
   En antanut hänen tuhota orastavaa puheyhteyttä sen enempää.



Oli pakko myöntää, että vähän hirvitti seistä niin lähellä tuota kaveria. Hän oli minua puoli päätä pidempi, eikä se edes kunnolla näkynyt, koska hän ei vaivautunut suoristamaan selkäänsä tai kohentamaan ryhtiään takiani.
   "Painu. Vittuun." Astuin tahallani hänen vasemman jalkansa varpaille ja yritin olla näyttämättä sykkeeni kiihtymistä. "Nyt."
   Zero kohotti leukaansa.
   "En tykkää asenteestasi", hän sanoi hiljaa. "Tai arvoistasi. Tuo penska on arvoton, mutta sen tiedot eivät. Hakkaan ne siitä ulos, sillä se onnistuu –"
   En käyttänyt liikaa aikaa harkintaan tai itsesuojeluvaistoni epätoivoisen anelun kuuntelemiseen tehdessäni sen, mitä tein.



En ollut ihan varma, oliko se järkevää. Kun Zero laski kätensä hitaasti alas puuskasta ja antoi kulmiensa painua oikein syvään kohti nenänvarttaan, tiesin tasan tarkkaan, että ei ollut. Mielessäni kävi, että onneksi Basixissa ei tosiaan ollut juurikaan asiakkaita ja onneksi DJ:kin oli jossain Zeron takana, eikä pistoolin heiluttelusta baarissa kai olisi juuri nyt mitään seuraamuksia. Toisaalta en ehkä haluaisi törmätä Zeroon pimeillä kujilla tämän tempun jälkeen.
   Hän sanoi jotain kielellä, jota en ymmärtänyt. Espanjaksi? Kuulosti kirosanalta.



Zero ei hievahtanutkaan. Aloin huolestua ajan kulusta ja julkisista tiloista yhä enemmän.
   "Painu helvettiin, Zero", sanoin ja painoin aseen piippua kovemmin häntä vasten. "Älä tule tielleni, äläkä Seanin tielle. Hän ei ole tehnyt sinulle mitään, niin kuin en ole minäkään."
   Se ei ehkä varsinaisesti tehonnut, mutta johonkin tästä tilanteesta silti viimein edettiin.



Zero katosi siluetiksi savukonesumun keskelle. Työnsin aseeni takaisin takkini sisään ja tarkistin, ettei kukaan tuijottanut minua. Odotin, että näin Zeron ääriviivojen harppovan ovesta ulos ennen kuin käännyin Seanin puoleen.



Sean vapisi taas. Tiesin, että Zero oli tehnyt peruuttamatonta tuhoa sille, mitä olin ehkä saanut aikaan, tai sitten en. Pojalle olisi turha yrittää puhua enää.
   "Tule", sanoin hänelle. "Vien sinut jonnekin, mistä voit jatkaa matkaa vähän turvallisemmin."
   Hän ei vastustellut.
 


Darryllin auton moottori yski viileässä yössä. Painoin kaasua, vilkuilin taustapeiliä, yritin nähdä, tuliko se mulkku toisella autolla perässä. En ollut varma, oliko tapaamisemme ollut sattumaa vai seurasiko hän minua oikeasti. Jos seurasi, niin ainakaan nyt en nähnyt mitään ajovaloja takanani, eikä hän varmasti pysynyt juosten perässämme.



Ajattelin, että vaikken tiennyt, missä Sean asui, hän mieltäisi keskustan turvallisemmaksi paikaksi liikkua kuin pimeät kujat. Ehkä löytäisin hänelle jostain bussirahaa, kai Darryllilla joku kolikkokätkö oli parkkimaksuja varten. Etsin sopivaa paikkaa päästää hänet menemään, kun hän yhtäkkiä puhui.
   "Minulla on puolet niistä."
   "Mistä?" kysyin ja käänsin auton parkkihallin rampille.
   "Rahoista. Julian ja Markin rahoista."
   En vastannut ennen kuin olimme perillä.



Parkkihallin kattotasanteella oli sen verran tyhjää, että näkisin helposti, jos tänne tulisi joku ylimääräinen tyyppi. Ainoassa vieraassa autossa ei näkynyt liikettä. Paikka oli tarpeeksi keskustassa turvalliselle lähdölle.
   Annoin Seanin jatkaa halutessaan itse, mutta kun hän ei tehnyt sitä, johdattelin vähän.
   "Kerroit minulle tämän, koska...?"
   "Koska saat ne, jos haluat."



Sean nieleskeli. Näin hänen silmänurkkiensa kiiltävän. Hän pelkäsi edelleen, ja tarjous oli selvästi tehty Zeron takia. Ajattelin, että Seania rauhoittaisi, jos tarttuisin siihen, mutta oliko se rehellinen ajatus vai hyödyllinen ajatus? Sean jatkoi.
   "Nigelilla on loput. He jakoivat ne meille... ei meitä epäilisi kukaan."
   "Miksi juuri teille?" kysyin. "Ettehän te ole kuin... mitä, tuskin edes täysi-ikäisiä?"
   "No kun eihän meitä kukaan tutkisi, tai meidän tilejä. Kahta opiskelijaa. Ei meillä ollut lupaa koskea niihin." Sean puristi silmänsä kiinni. "Ota ne. En voi tarjota muuta. Tai... tai voin soittaa Nigelille. Hän tuo loput. Joo, lupaan, hän tuo..."
   "Rauhoitu."



Sean pyyhkäisi silmiään. Mietin.
   "Paljonko? kysyin lopulta.
   "Muutama kymmenen tuhatta."
   Vähemmän kuin odotin, enemmän kuin ei mitään. Nyökkäsin.
   "Kuinka nopeasti saat ne minulle?"
   "Annan sinulle tunnukset heti."
   "Tee se."



Kännykän sinertävä valo valaisi Seanin kasvot hetkeksi. Hän kirjoitti pankkitunnukset kännykän muistioon ja näytti sanaakaan sanomatta minulle, että ne toimivat ja niillä pääsi käyttämään Seanin pankkitiliä. Tilillä hohti viisinumeroinen summa, ihan kiitettävä suoritus.
   Olisin halunnut jäädä hetkeksi hänen seuraansa. Ehkä saattaa hänet kotiin. Samalla tiesin, että hän halusi minun vain lähtevän, että hän halusi itse lähteä, eikä enää ikinä nähdä minua tai varsinkaan Zeroa. Sain siitä ajatuksen. Irrotin avaimet virtalukosta ja toivoin, ettei Darryll raivostuisi ihan hirveästi tästä, tai jos raivostuisikin, saamillani rahoilla saisi uuden auton.



En sanonut mitään jättäessäni avaimet kuskin penkille. Kävelin sen verran hitaasti, että kuulin, kuinka Sean nousi pelkääjän paikalta ja siirtyi kuskin penkille. Parkkihallin rampilla kuulin auton käynnistyvän.
   Kiitos, Sean.



Hän ajoi ohitseni. Katosi kulman taakse. Toivoin, ettei hän ajaisi kolaria. Oliko hänellä ajokorttia? Väliäkö tuolla, pääasia, että poika pääsisi tarpeeksi kauas ja jäisi sinne. Tämä kaupunki ei tainnut olla hänelle sen ystävällisempi kuin minullekaan, mutta ainakin hänellä oli tilaisuus lähteä.



Kotimatka vei tarpeeksi kauan, jotta ehdin työntää liiat ajatukset mielestäni. Parvekkeilla hyppimiset ja Seanin tapaaminen painuivat sinne, missä lojuivat kaikki muutkin sellaiset ongelmat, jotka eivät enää olleet minulle merkityksellisiä. Ainoastaan Zero jäi mieleeni. Zero ja se, etten tiennyt, olimmeko me nyt vihollisia vai emme ja pitäisikö minun nyt olla ihan helvetin huolissani tämän yön seurauksista. Olisi parasta selvittää asia heti, jos sen voisi selvittää.



Ennen astumistani kimppakämppämme rappukäytävään otin puhelimen taskustani soittaakseni miehelle. Se oli sammunut, eikä enää käynnistynyt. Olin kohtalaisen varma, että olin ladannut puhelimen aamulla, joten kai se oli hajonnut parvekesählinkini aikana. Se oli ehkä jäänyt reiteni alle, kun olin kaatunut Julian ja Markin parvekkeelle, tai jotain.
   Sellainen tekosyy tuskin lohduttaisi Zeroakaan, mutta asialle ei voisi enää mitään.



Luulin, että asunto olisi tyhjä, kun tulin kotiin. Darryllin huoneen oven alta kajastava valo ja sieltä kuuluvat äänet kuitenkin kertoivat, etten ollut palannut tänne ensimmäisenä, eikä Darryll ollut tainnut tulla takaisin ilman seuralaista.
   Pitäisi varmaan jotenkin hienovaraisesti vihjata Darryllille, että ensi kerralla sängynpäätyä voisi siirtää vähän kauemmas seinästä ennen kuin kukaan ehtii riisua housujaan.



Annoin metelin olla. Huohottakoon ja hakatkoon seinää niin paljon kuin halusi. Aamulla seuralainen olisi tiessään, Darryllilla olisi krapula ja Elizabeth tulisi jossain vaiheessa kotiin omasta jatkopaikastaan. Minä olisin hämmentävän väsynyt ja saisin selittää yhden kadonneen auton kahdella eri tavalla kahdelle ihmiselle, joten unta olisi ihan turha muutenkaan saada.

 

 ***

 theron kommentteja:

Mun bussi lähtee alle tunnin päästä, joten en just nyt valitettavasti ehdi kommentoida omaa tekstiäni. :D Toivottavasti kuitenkin tykkäsitte. Saatan junamatkan aikana kirjoitella jonkun oman kommentin tuonne alle!