1.17 Lasiseinä

Anne Arboria koko päivän vihmonut sade ei ollut lakannut vielä illansuussakaan, kun viimein kävelin kaupungin halki kotiin. Kadut olivat oudon hiljaisia ja tyhjiä, ehkä sään, ehkä kellonajan vuoksi, ehkä sattumalta. Tuntui oudolta, että vasta vuorokausi sitten olin jäänyt bussista Anne Arborin liittymässä ja palannut taksilla kotiin. Tuntui hassulta olla täällä taas, ilman aikomustakaan lähteä pois.




Kuulin jo ulko-ovelta Elizabethin kolistelevan. Haistoin jonkin makean, mutta yksinkertaisen tuoksun, aavistuksen hänen hajuvettään. Oliko se edelleen samaa kuin vuosi sitten? Sateen ropina ikkunoissa peitti hänen liikkeistään kuuluvat äänet, mutta näin hänen varjonsa seinällä.



”Kaivelin kaappejasi”, Elizabeth sanoi tervehdykseksi. ”Löysin makaronia, suolaa, pippuria ja pussillisen currya 90-luvulta.”
   ”Ei se ole minun ostamaani. Entisen asukkaan, ehkä.”
   ”Niin vähän arvelinkin.”
   Eikä hän sanonut muuta, vaikka olisin halunnut, että edes yksi ihminen tänään puhuisi minulle suoraan ja pelkäämättä jokaista sanaansa.



Elizabeth kattoi pöydän kahdelle. Ei sentään kynttilöitä sytytellyt, hyvä niin. Hänen syömättömyytensä oli kysymys, johon vastasin yhtä halukkaasti kuin lusikoin suuhuni puuroksi keitettyä pastaa 20 vuotta vanhoilla mausteilla höystettynä.
   ”Hän on kusessa.”
   Elizabeth nyökkäsi. Oli varmasti arvannutkin asian olevan niin. Minäkin olin, mutten ollut halunnut uskoa siihen.



Mieleni teki huutaa. Hakata itseäni imurilla. Missä se oli nyt, kun sitä tarvittiin johonkin järkevään? Miksei se muuten ollut päällä? Kai Elizabeth ajatteli, ettei kukaan meitä enää kuuntelisi.
   ”En tiedä, millaisessa”, jatkoin ja yritin olla ajattelematta, että tietäisin varmaan enemmän, jos olisin kuunnellut Darryllia silloin joskus, kun hän oli yrittänyt kertoa asiasta. Silloin, kun hän oli juossut perässäni Anne Arborin kaduilla ja minä olin mielenosoituksellisesti komentanut taksikuskia painamaan kaasua. ”Eikä hän voi sanoa sitä. Olen varma, että häntä kuunnellaan tai... tai jotain. Miten autetaan kaveria, joka ei sano ääneen mitään?”
   ”Sitähän tässä on jo muutama vuosi mietitty”, Elizabeth sanoi vino hymy huulillaan.
   ”Heko heko.”



Elizabethin hymy hyytyi. Tunsin tuon ilmeen: hän tiesi jotain, mitä ei olisi halunnut sanoa. Annoin hänelle hetkensä, ja juuri kun olin menettämäisilläni malttini, hän puhui.
   ”Kerroit minulle Roaring Heightsissa asioita”, hän aloitti niin varovasti, että osasin jo aavistaa pahaa. ”Mainitsit ihmisiä nimeltä. Jonkun, jonka nimi on Mitchell.”
   ”Mark.”
   ”Tunnetko muita sen nimisiä? Mitchellin sukua?”



Säpsähdykseni ja suun aukomiseni kesti puolisen minuuttia. Elizabeth varmaan jo tiesi vastauksen kysymykseensä. Sain sanottua yhden sanan.
   ”Vittu.”
   Elizabeth veti syvään henkeä.
   ”Soitin sinne”, hän sanoi hiljaa. ”Puhelimeen vastasi…”
   ”Gary Mitchell”, täydensin ja pudistin päätäni. ”Mitä sanoit sinne?”
   ”Esittäydyin työnhakijana ja pyysin saada jutella jollekin. Hän sanoi, että vastaa henkilöstöstä, muttei rekrytoi ketään tällä vuosisadalla ja löi luurin korvaan.”
   ”Esittäydyit työnhakijana? Hetkinen, et kai sinä nimeäsi sinne sanonut? Oikeaa nimeäsi?”



Elizabeth ei vastannut pitkään aikaan mitään. Ehdin jo toivoa olleeni väärässä.
   ”Onko se ongelma?” hän lopulta kysyi. Olin vähällä lyödä pääni pöytään.



Päässäni humisi. Elizabethin makaronivelli alkoi näyttää ja haista oksennukselta.
   ”Hienoa”, mutisin huminan keskeltä. ”Darryll on oikeasti kusessa, ja niin olet sinäkin.”
   ”Voisitko selittää asian niin, että minäkin ymmärrän?”
   ”Voin tiivistää sen siten, että luultavasti olen Mitchellin veljesten tappolistan ykkösenä, ja he yrittävät päästä lähelleni teidän kauttanne. Kumpikin heistä yritti saada minut hengiltä jo kerran. Gary on heistä se fiksumpi. Olen nähnyt hänen houkuttelevan ihmisiä ansaan ennenkin, ja olen myös nähnyt, että sitten kun ansojen virittelijä paljastuu, on jo liian myöhäistä.”
   ”Älä puhu noin, Adrian.”
   ”Ei tässä ole montaa vaihtoehtoa.”
   Kuulin Elizabethin nousevan ylös.



Hän ei pitänyt kiirettä sanoineen, kai hän yritti rauhoittaa tilannetta sillä tavalla.
   ”Etköhän pikkuisen liioittele”, hän sanoi, eikä hänen kasvoillaan näkynyt enää samanlaista huolta kuin äsken.
   ”Mikä sinä olet sellaista väittämään? Et ole tavannut Garya, etkä ole nähnyt hänen ampuvan miestä viereesi. Gary kusetti Dominickia. Se mies on liian fiksu häviämään minulle shakissa.”
   ”Että ihan rikollinen nero”, Elizabeth vastasi tyynesti. ”Luulisi sellaisella olevan parempaakin käyttöä älynlahjoilleen kuin jahdata jotain Roaring Heightsin ikuisessa rahapulassaan kärvistelevää taskuvarasta koko suvun voimin, entisten tyttöystävien ja kavereiden kautta.”
   ”Sinä et tunne Garya.”
   ”Niinhän sinä sanoit. Jos ovikello soi, avaatko oven?”
   ”Miten se tähän liittyy?”
   ”Vastaa, Adrian.”
   ”Joo?”
   ”No niin. Jos Gary on kerran älynlahjoiltaan niin ylivertainen, niin miksei hän tulisi vain käymään? Ampuisi sinut kynnykselle, tai vaikka kauppareissun varrelle. Hän teurastaisi sinut sadalla eri tavalla ilman että ehtisit tajuta, mikä sinuun iski, siis jos hän edes siinä kaikessa neroudessaan vaivautuisi. Lyhyesti: jos hän on nero ja sinä idiootti, niin miksi hän näkisi niin paljon vaivaa sinun takiasi?”



En sanonut mitään. Nyökkäys toimi hätävalheena sille, että olisin hyväksynyt selityksen.
   ”Hienoa, että olet samaa mieltä kanssani”, Elizabeth sanoi niin painokkaasti, että tiesin hänen näkevän pelkoni joka tapauksessa. ”Syödään nyt.”
   Uusi nyökkäys. Olisipa edes ollut nälkä.

***



kello 03:13



Elizabeth nukkui minun sängyssäni. Hän ei ollut sanonut, kuinka kauan aikoisi täällä olla, kuinka kauan hänellä oli töistä vapaata tai oliko hänellä töitä enää ollenkaan. Hän oli pessyt meikkinsä pois, mutta patasymboli oli edelleen hukassa tai meikattu uudelleen piiloon, eikä hän sanonut siitäkään mitään. Hän vain nukkui siinä niin kuin maailma olisi täynnä itsestäänselvyyksiä, jotka minun olisi vain pitänyt tajuta ilman, että ne erikseen minulle kerrottaisiin.



Hän ei olisi ollut iloinen, jos olisi sattunut heräämään, kääntymään ja näkemään, etten nukkunut. Että valvoin hänen vierellään puolipukeissa ja että sohvalla oli käyty lähinnä levottomuutta pyörimässä.



Odotin aamua. Odotin valoa. Odotin ääniä ja odotin jotain, joka päättäisi odotuksen, jossa mitään ei odotettu. Odotin asioita, joissa ei ollut järkeä. Nimitettiinkö sitä peloksi? Ehkä.



Tuijotin ulko-ovea ja kaipasin asioita, joita minulla ei enää ollut.
   Ystävyyttä. Rakkautta. Lucya. Öisiä katuja, sorkkarautoja ja taskulamppuja – rahaa. Varmuutta. Turvaa. Asetta.
   Tarvitsin aseen pitämään minut hengissä. Minut ja muut.



Eniten pelkäsin, etten itse olisi se, joka kärsisi menneistä asioista. Pelkäsin, että se olisi hän, tai se toinen, tai se kolmas, tai he kaikki. Eivät he ansaitsisi Garyn vihaa. He eivät olleet tehneet muita virheitä kuin olleet liian lähellä minua.



Minun olisi pakko selvittää tämä. Priorisoitava ne, joista välitän eniten ja jotka olivat vähiten syyllisiä. Ehkä voisin pelastaa heistä jonkun.
   Tiesin tarkkaan, mitä Elizabeth olisi sanonut, jos olisi kuullut ajatukseni.



Älä leiki Jumalaa.

* * *



”Huomenta, Darryll.
   Miten voit?
   Haluatko kahvia?
   Onko tänään keikkoja?
   Mitä ajattelit tehdä illalla?"
   Voisitko vastata kunnolla?



Voisitko sanoa jotain?
   Lopettaa murahtelut ja nyökkäykset?
   Voisitko katsoa minuun?
   Voisitko nyt jumalauta antaa edes jotain vihiä siitä, mitä helvettiä tässä pitää tehdä tai sanoa? Mitä tässä saa sanoa?



Olisi se voinut olla väsymystäkin. Ei kai kukaan aamukuudelta ole muutenkaan hehkeimmillään. En ollut minäkään, mutta olisin silti – tai ehkä juuri siksi - mielelläni langennut polvilleni Darryllin eteen ja kerjännyt jotakin, mikä muistuttaisi Darryllin olevan yhä siellä jossain, lasikuoren takana, tyhjien silmien tuolla puolen. Sanaa, tekoa tai edes elettä.



Hän pelkäsi ääneen lausuttuja sanoja niin paljon, että Elizabethkin oli katsonut parhaaksi esiintyä väärällä nimellä ja kirjoittaa jopa salanimensä lasinaluseen ennemmin kuin sanoisi sen ääneen. Oli selvää, että häntä kuunneltiin, mutta katseltiinko häntä myös? En ollut nähnyt missään kameroita, mutta en toisaalta mikrofonejakaan tai edes ylimääräisiä johtoja niille. Selvää oli, että jotenkin Darryllin toimia rajoitettiin, mutta tapoja, joilla se tehtiin, ei voisi metsästää kokeilemalla – se olisi liian riskialtista.
   Elizabeth oli jo selvittänyt, että Gary Mitchellillä oli jotain tekemistä Darryllin asunnon kanssa muutenkin, joten olin varma, että Gary oli myös se, joka kuunteli asuntoa tai Darryllia itseään. Tekikö Gary taas yhteistyötä Markin ja Julian kanssa? Jos teki, voisin yrittää poimia itselleni vihjeitä heidän kauttaan. Sillä tavoin minun ei tarvitsisi mainita Garya nimeltä ja osoittaa nuuskineeni yhtään mitään.
   Vedin syvään henkeä. Mielessäni kävi jossain poliisilaitoksen todistearkistojen kätköissä lojuva pistooli, jota en näkisi enää ikinä ja jota en voisi tässä rahatilanteessa paikata toisella vastaavalla.
   ”Muistatko tietullin?” kysyin kuin ohimennen.



Darryll käännähti minua kohti sekunnin sadasosassa, kuin olisi unohtanut, että olin paikalla ja säikähtänyt ääntäni.
   ”Mitäsii…” hän aloitti, mutta nielaisi loput. ”Muistan”, hän vastasi lopulta yhtä tasaisella ja värittömällä äänellä, jolla oli toivottanut vaisut huomenet puoli tuntia sitten.
   ”Mitä siellä tapahtui?” jatkoin, vaikka pelkäsin joka sanalla meidän molempien puolesta. ”Miksi lähdit?”
   ”Adrian, minä…” Darryll vaikeni, sulki silmänsä, säpsähti. ”Ei mitään.”
   ”Sanoit ennen lähtöäni, että haluat selittää. Etten ymmärtänyt, mistä oli kyse. Siinä olet oikeassa, joten selitä nyt.”
   ”En voi.”
   ”Markin ja Julian takiako?”



Hän oli vaiti. Pitkään. Melkein kykenin näkemään ajatusrattaat hänen päänsä sisällä, ja tiesin, että hän yritti parhaansa. Hän säpsähti uudelleen ja hänen silmänsä siristyivät samalla tavalla kuin aiemminkin, kuin silloin, kun hän oli valitellut migreeniä.
   ”Ne kaksi”, Darryll sanoi hitaasti ja venytellen. ”Mitchellit ovat vaarallista porukkaa, mutta en minä pelkää Markia.”
   ”Etkä Juliaa?” varmistin.
   ”Julia ei ole Mitchell.”
   Olisin nyökännyt. Iskenyt silmää, koska siinä saattoi olla vihje. Tehnyt jotain. En ehtinyt.



Hän lakkasi hengittämästä. Painoi kätensä rintaansa vasten, puristi paitakankaan nyrkkiinsä. Migreeniä, niin hän oli väittänyt, mutta tällä kertaa se ei mennyt heti ohi.
   ”Darryll?”
   Hän pudisti päätään. Darryll käänsi selkänsä minulle, ja hänen suupielestään karkasi kirosanan alku.



En voinut katsoa sitä vierestä. Yritin mennä lähemmäs, mutta Darryll huitoi nyrkkiään minua kohti.
   ”Darryll”, kutsuin uudestaan, ”mihin sinua sattuu?”
   Darryll hoippui. Irvistykseen vääntyneen suupielen lomasta erottuivat yhteenpuristetut hampaat. Hän otti ristiinmeneviä askelia ovelle, muttei päässyt kauas.



Kun hän lojui kontillaan lattialla ja haukkoi henkeään, en enää välittänyt siitä, miksi hän halusi pitää minut etäällä tai mitä tapahtuisi, jos en tottelisi.
   Ojensin kättäni. Olisin koskenut häneen, ravistellut.
   ”Älä koske!” hän parkaisi ja väisti niin rajulla liikkeellä, ettei enää pysynyt tolpillaan sitäkään vähää.



En tiennyt, mitä tehdä. Hän makasi lattialla, vapisi ja rutisti rintakehäänsä käsivarsillaan. Hän olisi huutanut, jos olisi voinut, mutta sanaakaan ei tullut ulos. Minusta hän vaikutti enemmän epileptikolta kuin migreenistä kärsivältä, vaikka olikin tajuissaan.
   Häntä ei voinut jättää siihen. Hapuilin puhelimen taskustani, näppäilin numeron ja ojensin vapaan käteni koskettamaan Darryllin käsivartta.
   Juuri ennen kuin koskin häneen, hän rentoutui.



”Hätäkeskus.”
   Kaiuttimelle kytketyssä puhelimessa naispäivystäjä kuului näppäilevän jotain. Darryll veti syvään henkeä.
   ”Sulje se”, hän kuiskasi. ”Ole kiltti.”
   Olin niin hämilläni, että tein, kuten pyydettiin.



Darryll ei edes yrittänyt nousta ainakaan puoleen tuntiin. Hän pysyi siinä vaiti, tasasi hengitystään ja lakkasi vähitellen vapisemasta. Olisin luullut, että hän nukahti, mutta jos korjasin vähänkin asentoani tai liikahdin, hänen silmänsä rävähtivät auki.
   Me emme puhuneet mitään, koska emme voineet.



Katselin ympärilleni Darryllin asunnossa – Garyn omistamassa asunnossa. Etsin linssejä, punaisia valoja, johtoja, jotka katosivat seinien tai julisteiden taakse. En löytänyt sellaisia, mutta toisaalta en uskonut, että Gary tekisi sellaiset asiat huolimattomasti tai jättäisi jälkien piilottamisen puolitiehen.
   Jos Gary sekä kuunteli että katseli Darryllia, emme voineet kommunikoida juuri mitenkään. Jos häneltä voisi ottaa pois edes näköyhteyden, voisimme vaihtaa paperilappusia keskenämme. Gary tuskin olisi jättänyt suunnitelmaansa niin ilmeisiä aukkoja tai helppoja kiertoteitä, jos todella piti Darryllia silmällä houkutellaakseen minut luokseen.
   Darryll liikahti. Huokaisi. Niin huokaisin minäkin.
   ”Anna käsi, autan sinut ylös.”



Ei ollut järkeä jäädä Darryllin luo asumaan, niin paljon kuin olisinkin halunnut pitää häntä silmällä. Ovella erotessamme en saanut häneen enää katsekontaktia.
   ”Sinun pitäisi käydä lääkärissä”, sanoin hiljaa, kuin näön vuoksi. ”Siitä migreenistä.”
   Darryll nyökkäsi. Jatkoin.
   ”Sehän voi olla vaikka joku aivosyöpä.”
   Nyökkäys. Aivosyöpä, tuo jokaiselle ihmiselle täysin arkipäiväinen asia, jonka mahdollisuuden voi kuitata samalla nyökkäyksellä, jolla suostutaan pyyntöön hakea kaupasta talouspaperia.



Hississä iski ahtaan paikan kammo. Tunne siitä, että seinät kaatuvat päälle.
   Sain henkeä vasta, kun selvittämättömistä ongelmista ja muille aiheuttamastani kärsimyksestä rakennettu koppi kilahti pohjakerrokseen. Katupölyn täyttämä kaupunki-ilma tuli tarpeeseen.



Kotiin kävellessäni pälyilin ympärilleni vähän turhankin neuroottisena. Säpsähdin jokaista liikettä ja ääntä, jopa lorinaa, jonka aiheutti roskiksen taakse kepillistään heittävä työmies. Sähkötyö, luki työmaa-aidassa isoin kirjaimin.



Pysähdyin tuijottamaan miestä. Sähkötyö.
   Kun hän ravisteli itsensä puhtaaksi ja sulki sepaluksensa, tiesin, mitä tehdä.
   ”Kiinnostaisiko tienata vähän ylimääräistä?”



Hän näytti epäilevältä, muttei kieltäytyjältä.
   ”Paljonko maksat?” hän kysyi ja imaisi tupakkaansa enempää kyselemättä. Toivoin, että satanen riittäisi. Enempää minulla ei ollut, enkä tiennyt, mitä sen käytettyäni söisin ja milloin.

***



Garylla ei ollut tapana tervehtiä eikä odottaa Darryllin tervehtimisiä. Itse asiassa hän ei odottanut Darryllilta mitään muitakaan sanoja: hän halusi kuulla Darryllin raskaan hengityksen puhelimen päässä, nähdä nyökkäykset kameroiden kautta. Hänellä oli keinonsa tietää, että Darryll kuunteli joka sanaa.
   ”Olisin voinut jatkaa kauemminkin.”
   Darryll vavahti. Nyökkäsi. Toivoi, ettei Gary demonstroisi asiaa.
   ”Varoitin sinua kahdesti. Jatkoit silti. Kai opit jotain?”
   Nyökkäys. Gary hymähti, kireästi. Monta asiaa hän osasi peittää taitavasti Darryllilta, mutta raivo oli tunne, jota hän ei osannut tai halunnut piilottaa, ja sen jälkimainingitkin kuulsivat hänen äänestään pitkään.
   ”Älä leiki kanssani, John. Tiedät kyllä, ettei sinua tarvitse välttämättä pitää hengissä.”



Ovikello soi. Darryll sulki silmänsä.
   ”Mene avaamaan”, Gary käski.
   ”Se on Adrian. Unohti varmaan jotain”, Darryll mutisi. ”Anna minun olla hetki rauhassa. Lupaan soittaa hänelle.” Ovikello soi uudestaan, ja Darryll jatkoi kiireesti. ”Vaikutan uskottavammalta, jos olen saanut levätä. Pyydän.”
   Ovikellon ääni vaihtoi koputukseen. Gary tuhahti kärsimättömänä.
   ”Kuvitteletko, ettei häntä epäilytä mikään, jos et avaa ovea? Kipitähän avaamaan ja hoida hänet pois niin kuin normaalit ihmiset. Valita vaikka krapulaa tai kuukautisia, minua ei kiinnosta, mutta älä sössi. Ja jätä puhelin pöydälle. Linja jää auki.”
   Darryll oli vähällä pudistaa päätään, mutta niskuroinnista ei saisi ainakaan mitään bonuskehuja Garylta.



Ovella ei ollutkaan Adrian. Äijän haalareissa oli huoltoyhtiön logo, kädessä jonkin sortin suojahanskat.
   ”Tarttis sähkökaapille päästä”, mies murahti vierasmaalaisella korostuksella. ”Viereisessä kämpässä on vesivahinko, ja pitää varmistaa, ettei tule mitään jännitteitä sinne. Kytken sähköt pois muutamaksi minuutiksi.”
   Darryll odotti pari sekuntia. Garyn toivomasta tavasta vastata äijälle ei herunut mitään etäyhteydellä toteutettavia vinkkejä.
   ”Se... se sopii”, Darryll sanoi ja rutisti hetkeksi silmänsä kiinni, valmiina kaikkeen, mutta iskua ei tullut.



Huoltomies näppäili ensin jonkun sortin sähkönjakelujärjestelmään pari komentoa ja väänsi pääkytkimen alas. Valot sammuivat. Sitä tuskin huomasi päiväsaikaan. Vaiennut televisio jätti hiljaisuuden jälkeensä.



Äijä jätti ulko-oven auki. Eipä siinä, tulisipahan laittamaan sähköt takaisin päälle samalla ovenavauksella. Ja Darryll istuisi sängyllä liikkumatta, niin, että Gary näkisi, ettei hän ollut hievahtanutkaan sinä aikana, jona Gary ei häntä nähnyt. Ettei hän yrittänyt mitään temppuja tai juonia.
   Vaikka huoltomies oli jo lähtenyt, Darryll vaistosi jonkun muun läsnäolon.



Hän oli vähällä sanoa Adrianin nimen, mutta olisi tajunnut vaieta ilman sormea huulillakin. Adrian osoitti silmiään, sitten Darryllia ja jätti kasvoilleen kysyvän ilmeen. Darryll tiesi, mitä Adrian halusi kysyä, ja vastasi siihen ottamalla muutaman minuutin näkymättömyydestään kaiken irti.



Ei Darryll ollut miestenhalailija, ei homolla tavalla eikä oikeastaan millään muullakaan tavalla. Eikä Adriankaan ollut siihen kai varautunut, päätellen siitä, että Darryll melkein kaatoi Adrianin syöksyessään tämän syliin. Mutta halaus oli paitsi paras ja nopein tapa antaa Adrianille mahdollisuus tuntea ongelma, myös tarpeeksi odottamaton ja epädarryllmainen kiinnittääkseen Adrianin huomion ilman sanoja.



Darryll tunsi Adrianin kädet selkäpuolellaan. Hän ohjasi niistä toisen paitansa alle ja pelkäsi hetken sitä, miten väärin Adrian voisi tuon eleen käsittää. Ranne, johon Darryll itse oli joskus kauan sitten lyönyt vahingossa kirveellä, osui kaapeliin hänen paitansa sisällä.
   Montako minuuttia tähän meni? Kai se kamera edes toimi verkkovirralla?
   Gary olisi jo teurastanut heidät molemmat, jos Adrian olisi erehtynyt.



Eivät he voineet sanoa mitään, eivät edes liikkua liian äänekkäästi. Sanoja kaivattiin vasta sitten, kun niitä ei ollut, luottamusta sitten, kun joku kolmas sitä rajoitti. Nyt he saattoivat vain taputtaa toisiaan kömpelösti selkään. Toivoa, että ymmärsivät toisiaan. Antaa sormenpäitä vasten syitä sille, miksi aiemmin kukaan ei ollut ymmärtänyt ketään.
   Rappukäytävästä kaikui teeskennellyn raju tupakkayskä. Huoltomiehen askeleet lähestyivät.



He erosivat ovella. Pelkin nyökkäyksin.
   Adrian muodosti huulillaan muutaman sanan, joita Darryll ei osannut lukea. Silti Darryll nyökkäsi kymmenettä kertaa sinä aamuna, veti oven kiinni Adrianin nenän edestä ja toivoi, ettei tämä tulisi enää sinä päivänä ovelle.



Huoltomies kirosi jumittunutta pääkytkintä ja Darryll pidätteli raavaan miehen itkua.
   Hän tarvitsi apua, mutta ei hän voisi sotkea Adriania tähän. Adrianin ei kuuluisi kärsiä hänen virheistään. Toisaalta Adrian kärsisi sittenkin, jos Darryll tottelisi sokeasti Garya eikä antaisi kenenkään puuttua asiaan.
   Gary oli sanonut, ettei häntä ollut välttämätöntä pitää hengissä, mutta olikohan Adrian samaa mieltä?
   Oliko hän itse samaa mieltä?
   Enää?
   Koskaan?

   Nyt?

***

* * *

theron kommentteja

Toivottavasti ette traumatisoituneet osan alkupuolen kuvista, ts. Elizabethin kädestä. Vihaan Simsin ruoanlaittoanimaatioita.

Mua häiritsi tätä osaa kirjoittaessa tuo Adrianin hätäkeskuspuhelu ihan liikaa. Siis kun mun ymmärtääkseni Yhdysvalloissa hätäkeskus vastaa sanoilla "911, what's your emergency?", mutta siitä (ja myös sen kääntämisestä suomeksi) tulee mieleen ne kuuluisat Foxin tv-sarjat. Jossain vaiheessa tajusin, ettei tämmöinen yksityiskohta ole ehkä osan kannalta se kaikkein oleellisin asia, joka ansaitsee keskittymiseni. :D

Eipä sitten muuta, toivottavasti tykkäsitte!

Kysymyksiä kommentointia helpottamaan:

1. Oliko todella niin, että sähkökatko esti Garya näkemästä Darryllin asuntoon? Adrianhan oletti näin, ja niin myös Darryll, mutta varmuutta siitä ei ole.

2. Jos Gary sattuikin näkemään kaverusten salaisen halailuhetken, onko siitä jotain seurauksia?

3. Onko Elizabeth järkevä vai varomaton arvellessaan, ettei Gary aiheuta Adrianille mitään välitöntä vaaraa? Toisin sanoen, aliarvioiko Elizabeth vaaran, vai yliarvioiko Adrian sen?

Kuten aina, kysymyksiin ei ole pakko vastata, ja niistä voi halutessaan vastata vain osaan.