2.38 Memento mori

Kivien päälle kasvanut sammal ja tuulen hiomat kulmat saivat ne kaikki näyttämään siltä, että haudat olivat olleet siinä jo pidemmän aikaa. Vuosia, vähintään. Ehkä vuosikymmeniä.

Mutta koska yhdessä kivessä luki se nimi, sen oli oltava uudempi. Kaikesta huolimatta.
   Gray, Darryll J.
   syntynyt 00.00.0000
   kuollut 00.00.0000
   kaipaamaan ei jäänyt yhtään kukaan

En ollut ihan varma, kannattiko niitä tekstejä tässä vaiheessa enempää järkeillä. Jos tätä alkaisi miettiä logiikan kautta, voisin saman tien kysyä, miksi ylipäätään tuijotin omaa hautakiveäni kuvitellen sen tapahtuvan jossain muualla kuin unessa. Tai tripeissä.



Se kävisi järkeen. Jason oli polttanut kanssani pilveä.
   Mutta hän ei ollut täällä kanssani.



“Jason?”
   Koko paikka koostui tiivistyneestä usvasta, paksusta harhanäkyjen savusta, joka tunkeutui sisälleni ja haisi vanhalle piimälle.
   “Jason, kuuletko sinä?”
   Ei vastausta.



Hautakivet jäivät taakse ja katosivat usvaharson sekaan. Meri kohisi.
   "Jason, tämä on tosi outo trippi."



Mielestäni kävelin suoraan, en ympyrää. Mutta silti ne hautakivet tulivat taas vastaan. Voisin jättää ne uudestaan taakseni ja tiesin, että ne tulisivat eteeni kolmannenkin kerran. Ja neljännen.
   Etäällä erottui ihmishahmo, yksi, ainoa.



Hän näytti samalta kuin vuosia sitten. Erotin surun syvään uurtamat juonteet hänen suupielissään kauas, tai sitten vain tiesin niiden olevan siellä ja täydensin ne hänelle päässäni.
   Hän käveli hitaasti, mietiskellen, kuin laskisi jokaisen askeleensa.



“Äiti?”
   Hän ei nostanut katsettaan. Ei kuullut, ei nähnyt. Meri kohisi kovempaa. Sumua oli enemmän.



Valkea usva nielaisi hänet.
   Ja minut.
   “Näyttää hyvältä”, joku sanoi. Minusta mikään ei näyttänyt miltään muulta kuin valkoiselta.



Desinfiointiaineen haju ja valkoiset valot olivat ihan liian tuttuja. Trippi muuttui nopeasti painajaiseksi.
   Haudat ja usvat eivät olleet haitanneet minua läheskään yhtä paljon kuin rannettani haparoiva ihmiskäsi. Toinen käsi painoi leukaani.
   “Rauhoitu, älä riuhdo.”
   “Mikä hänen etunimensä on?”
   “Darryll.”
   “Pysy paikallasi, Darryll.”
   Päästä irti



Päästä irti
   Päästä irti
   Päästä irti!
   “Kymmenen milliä?”
   “Laita kaksikymmentä.”
   Päästä
   Irti
   Jokin pisti reiteeni.



Painajainen alkoi hiipua. Se, joka piti kiinni minusta, hellitti otteensa.
   “Yritetään myöhemmin uudelleen.”

***



“Montako tuntia?”
   “En minä tiedä, en ole laskenut. Ehkä neljäkymmentä.”
   “Se on melkein kaksi vuorokautta. Missä vaiheessa ajattelit mennä kotiin?”
   “En missään vaiheessa.”
   “Ne heittävät sinut ulos kohta, Jason. Sinua ei tarvita täällä riippumatta siitä, miten pesunkestäväksi marttyyriksi aioit heittäytyä siksi, että hän päätti vetää moottoripyörällä päin puuta satasen vauhdissa.”



Shaunin nälviminen ei tullut Jasonille ylätyksenä. Olihan se nyt aivan överidramaattinen veto, jäädä tänne vellomaan itsesyytöksissä ja rankaisemaan itseään odottamalla Darryllin heräämistä. Mutta kun kyse ei ollut edes siitä. Jason otti vastaan paljon mieluummin Shaunin tuhahtelun kuin sanoi ääneen sen, miksi ei ollut lähtenyt sairaalasta oman piiskaniskuvammansa tutkimisen ja särkylääkemääräyksen saamisen jälkeen.
   Hän oli täällä turvassa. Dragan oli ollut hänelle jo valmiiksi vihainen, eikä Jasonia huvittanut selittää, mikä oli hänen osuutensa kolarissa, jossa Trish oli kuollut ja Darryll tajuttomana sairaalassa.
   Ja oli siinä syyllisyyttäkin. Ei tosin vähiten juuri siksi, että Dragan oli yhä hänen perässään ja luultavasti sillä serbillä olisi asiaa Darryllillekin.



Shaun pureskeli vanhaa arpea alahuulessaan. Jason huomasi hänenkin olevan kiukkuinen ja jotenkin vähän stressaantunut, mutta ei osannut nimetä sille selvää syytä.
   “Hain sen kissan”, Shaun totesi. “Äkäinen otus. Sähisee enemmän kuin keskivertonainen menkkapäissään. Jos se raapaisee minua vielä kerrankin, teen siitä sohvantäytettä, joten kaverin olisi parempi alkaa pikkuhiljaa nousemaan…”
   “Ne yrittävät huomenna uudestaan”, Jason sanoi värittömällä äänellä.
   “Uudestaan? Darrylliako heräteltiin jo tänään?” Shaun käänsi pistävän katseensa Jasoniin. “Miksi hän nukkuu taas?”
   “Meni paniikkiin. Kukaan ei tiedä miksi. Lääkäri halusi varmistaa, että niska paranee kunnolla eikä hän riuhdo itseään rikki heti ensimmäisen hereilläolominuuttinsa aikana.”
   “No voi vittu. Eivätkö ne voi pumpata siihen rauhoittavia?”
   “Ne miettivät sitä, mutta sanoivat, että parempi nukuttaa suoraan kuin leikkiä jollain Diapameilla. Niillä on sydäntutkimukset vielä kesken…”
   “Mitkä vitun sydäntutkimukset?”



Jason vältteli Shaunin katsetta. Hän tiesi puhuneensa ohi suunsa, taas. Mutta ei hän ollut käsittänyt, ettei Shaun tiennyt. Hän oli kuvitellut Darryllin olevan läheisempi Shaunin kanssa kuin itsensä.
   Toisaalta Darryll oli kertonut Jasonille oman elämäntarinansa pienissä pöllyissä ja syvässä ahdistuksessa, ja antanut ymmärtää, ettei avautunut siitä kovin monelle. Ehkä Jasonin olisi siis pitänyt tajuta, ettei Shaun tiennyt.
   “Darryll tappaa minut, jos kerron.”
   “Minä tapan sinut, jos et kerro. Tiedän, että kuulostan kylmältä mulkulta ja varmaan olenkin, mutta minulla on aika paljon intressejä kiinni tuossa kaverissa.”
   Jason sulki silmänsä. Avasi ne taas. Sulki. Avasi. Kädet puristuivat nyrkkiin.
   “Kerron yhdellä ehdolla”, hän lopulta sanoi.
   “En ota sinulta vastaan mitään eht-”
   “Minulla saattaa olla perässäni tyyppi, joka tappaa minut sirkkelillä, paloittelee pakastimeensa ja myy elimet Indonesiaan”, Jason keskeytti kuivasti. “Voit siis uhkailla minua ihan miten paljon tykkäät, eikä se haittaa yhtään. En kerro, jos et auta, eikä sinulla ole mitään sellaista, mitä minä oikeasti pelkäisin.”



Shaunin kasvoista näki, ettei hän pitänyt tästä. Jason mietti, oliko sittenkään tosissaan siinä, mitä oli sanonut. Oli hän. Draganin vihan rinnalla Jason ei pelkäisi ottaa turpaan Shaunilta vaikka joka päivä koko loppuelämänsä.
   “Älä kuvittele, että teen tämän, koska haluat niin”, Shaun puuskahti, “mutta koska olen kiltti, voin yrittää auttaa. Tietyissä rajoissa.”
   Jason tiesi kyllä, mitkä Shaunin rajat olivat.
   “Ei hätää. Sinun ei tarvitse näyttää naamaasi tai olla tekemisissä minun ongelmieni kanssa.” Jason nielaisi. “Haluan, että teet yhden… ilmiannon.” Hän kiirehti jatkamaan nähdessään raivon punan lehahtavan Shaunin poskille. “Ei Draganista. Älä pelkää.”
   Shaunin suu sulkeutui. Syvä nyökkäys kieli siitä, että hän ymmärsi loput.



Jason huokaisi. Hän tuijotti Darryllin tasaisesti nousevaa ja laskevaa rintakehää, nestemäisten lääkkeiden ja keittosuolan hidasta tippumista pusseissaan, vihreänä monitoriin piirtyvää käyrää.
   “Tarvitsen vain paikan, jossa olla hetki turvassa”, hän mutisi. “Häiritsemättä ketään.”
   “Kuinka kauan ajattelit…?”
   Jason kohautti olkiaan.
   “En ole tuomari, mutta pyrin alle vuoteen.” Hän nuolaisi kuivia huuliaan. “Katsoin sen etukäteen. Lääkevarkaudesta saattaisi saada sen verran… ja luulen tietäväni, missä täällä pidetään morfiineja.”
   Shaun oli vaiti. Jason pyyhki kylmänhikistä otsaansa.
   “Sovittu?”
   “Sovittu.”
   “Hyvä. Sinä siis halusit tietää niistä Darryllin tutkimuksista…”

***



Sitä tietää olevansa oikeasti aika syvällä tripeissään, kun näkee äitinsä ja pikkusiskonsa pitävän iloista piknikkiä äärettömän hautausmaan rannalla.



Tiesin, ettei se ollut totta. Tässä ei yksinkertaisesti ollut sellaista järkeä, joka olisi tehnyt tästä uskottavaa.
   Silti sattui tajuta, etteivät he nähneet, tunteneet tai kuulleet minua.
   Nora
   äiti
   Nora
   Olen tässä
   Miksette te puhu minulle



Huusin suoraa huutoa, eivätkä he huomanneet. Kirosin ja heittelin hiekkaa. Ei mitään.
   Ääni, jonka muistin puhuneen silloin, kun valot olivat häikäisseet ja joku pidellyt minusta kiinni, rikkoi jotain saapuessaan.
   “Darryll, rauhoitu. Rauhoitu…”
   En rauhoitu, päästä irti
   Kuka helvetti sinä olet
   “Tästä pitäisi päästä kysymään joltakulta.”
   Reittä pisti jokin.



Maailma puuroutui. Puhe etääntyi kauemmas korvistani.
   “Hänellä ei ole lähiomaisia merkittyinä tietoihinsa.”
   “Onko kukaan tullut käymään? Sukulaiset, ystävät?”
   “Parikin ystävää, mutta erityisesti yksi oli pitkään hänen luonaan. Se, joka soitti ambulanssin. Sanoi nimekseen Jason, mutta…”
   "Se Jason?"



“Kannattaisiko sitä silti kokeilla? Läheisen ihmisen läsnäolo...”
   “Minusta kannattaisi. Soita sinne. Sano, että kyse on potilasturvallisuudesta… he voivat ottaa hänelle poliisisaattueen mukaan halutessaan.”
   Pimeää.

***



Harjoittelukehään ei ollut sinä päivänä tulijoita. Shaun oli käynyt läpi kaikki. Jake oli hänen luottotyyppinsä, mutta hänellä oli matsi illalla eikä hän ymmärrettävästi tullut mätkimään säkkiä Shaunin kanssa juuri ennen sitä. Veronica ei vastannut puhelimeen. Drew oli äitinsä luona kylässä. Jimmy käski Shaunin suksia kuuseen, mikä oli ihan loogista ja ehkä helpotuskin. Freddy löi hänelle luurin korvaan, ja Shaun tuli ajatelleeksi, että hänellä ja Veronicalla saattoi olla jotain yhteistä puuhaa, johon ei kolmansia pyöriä kaivattu.



Shaun purki raivoaan siis yksin. Hänen olisi ehkä pitänyt tulostaa Darryllin naama säkin keskelle. Tai ehkä omansa. Tyhmä, tyhmä, tyhmä, tyhmä, ihan saatanan tyhmä hän oli, kun ei tajunnut tarkistaa jätkän taustoja kunnolla! Shaun oli luvannut Mikelle jotain sellaista, joka ei kuuna päivänä toteutuisi, ja hän olisi todellakin se, joka joutuisi kävelemään Miken toimistoon tunnustamaan oman idiotisminsa.



Hiki kirveli Shaunin silmiä. Viha poltti lihaksissa.
   Hän ei ollut koskaan ennenkään tarvinnut mitään rohkeuden keräämistä. Miken toimisto oli ihan vieressä, hän voisi adrenaliinipuuskassaan vain kävellä sisään ja ottaa huudot vastaan. Korkeintaan hän pääsisi nuolemaan jonkun nimettömän ja lahjattoman höyhensarjalaisen kengät jossain torstaimatsissa. Mike tykkäsi antaa rangaistuksena julkisia nöyryytyksiä, se kuulemma kasvatti luonnetta.



Shaun työnsi oven auki koputtamatta. Mikella olisi tavallisesti ollut siitä mielipide, mutta nyt hän näytti varautuneen Shaunin tuloon.
   "Voisit pitää vähän pienempää ääntä harjoitellessasi", Mike tuumasi, "vaikka toisaalta ihan hyvä, jos purat raivoasi täällä etkä baareissa."
   "Minulla on asiaa."
   "No se on selvää."



Shaun veti tuolin alleen ja istuutui. Mike nosti katseensa pöydän yli häneen.
   “Hyviä vai huonoja uutisia?”
   “Ihan paskoja.”



Mikella oli kasa papereita työpöydällään. Valokuvia, mittoja, taulukoita. Puhelinnumeroita. Käyntikortteja.
   “Kerro asiasi nopeasti. Minulla on kiire.”
   “Koe-esiintymispapereita?” Shaun kysyi ja viittasi suurpiirteisesti valokuviin.
   “Jep. Tarvitsen ne uudet esiintyjät, jos ei muuten, niin ainakin nimettömiin matseihin.” Mike pudisteli päätään. “Siitä sinun suojatistasi kun tuskin ihan heti kuuluu yhtään mitään.”



“Hänestä tulinkin puhumaan.”
   “Vähän niin arvelinkin.” Mike kostutti kielellään etusormeaan ja käänteli papereitaan. “Hän vammautui, vai mitä? Siinä kolarissa, josta puhuit.”
   Shaun lehahti punaiseksi. Häpeästä, raivosta, kiukusta, katkeruudesta, kaikista niistä.
   “Ei. Ei hän… Ei tiedetä vielä. Hän ei ole herännyt, mutta vakavia vammoja ei näyttäisi jääneen.” Jos hän ei riuhdo itseään palasiksi niissä herättely-yrityksissä, Shaun täydensi synkkänä mielessään.
   “Mikä sitten on?”
   Miken pöydän pinnan kuviot olivat yllättävän mielenkiintoista tuijoteltavaa. Shaun puristi kätensä nyrkkiin. Hän olisi halunnut lyödä jotakuta, Darryllia ehkä eniten, mutta ei se olisi hauskaa, kun jätkä oli muutenkin tajuton.
   “Sillä on sydänvika. Synnynnäinen.”
   Mike ei reagoinut. Shaunista se oli outoa, hän oli kuvitellut Miken ponnahtavan pystyyn, huutavan täyttä kurkkua ja häätävän hänet ulos toimistostaan siitä hyvästä, että Shaun oli tuhlannut kaikkien aikaa ottelijaan, jolla ei koskaan ollut mitään edellytyksiä oikeasti ryhtyä hommaan järjellisessä ajassa.
   “Vannon, etten tiennyt. Kysyin häneltä, onko hänellä mitään rajoituksia ja hän sanoi –”
   “Minä tiesin.”
   “Häh?”



Mike keskittyi taulukoihinsa ja dokumentteihinsa hetken. Hymynkare väreili hänen ylähuulensa pielessä.
   “Jimmy tuntee tyypin. Hänellä oli… mielipiteensä siitä, että sattui näkemään minulla valokuvia hänestä.”
   Shaun potkaisi pöydänjalkaa. Ärtymys väänsi hänen äänensä irvokkaan kireäksi.
   “Et missään vaiheessa siis aikonutkaan ottaa häntä tänne?”
   “Älä työnnä päätelmiäsi suuhuni”, Mike tiuskaisi. “Totta kai aion. Treenattuna se kaveri voi olla painonsa arvoinen kullassa, vaikka Jimmy ei hänestä pidäkään.”
   “Mitä sinä selität?”
   Sanaakaan sanomatta Mike nappasi paperipinonsa välistä jotakin.



Se oli vanha sanomalehti. Mike naputteli isoa otsikkoa sen keskellä. 'Teinipoika syyntakeeton – Cardirenov Pharmaceuticals oikeuden eteen'.
   “Mikä tuo…” Shaun aloitti, kunnes bongasi tutut sanat lehdestä. ’Puukotti isänsä aamiaispöytään.’ ’Tuomittu murhasta elinkaudeksi.’ ’Oikeuspsykiatrisen tutkimuksen mukaan ei kyennyt ymmärtämään tekoaan.’
   Jimmy oli puhunut nuorisovankilasta, ja Shaun oli kysynyt siitä. Darryll oli sanonut tappaneensa isänsä. Darryllin nimeä lehdessä ei kuitenkaan ollut, vaan…
   “John”, Shaun sanoi hiljaa ja muisti Jimmyn käyttäneen samaa nimeä. Mike nyökkäsi.
   “Tämä”, hän sanoi ja naputti taas otsikkoa, “tulee myymään ihan hulluna, siis jos hänestä nyt ylipäätään saa kelvollisen ottelijan. Toivon hartaasti, että saa. Paras hänen ei tarvitse olla, kaikkihan on käsikirjoitettua, mutta kunhan se näyttää uskottavalta.”



Shaun ei osannut sanoa yhtään mitään. Hämmennys puristi hänen ohimoitaan. Hän muisti, ettei Darryll ollut puhunut asiasta mielellään – Darryll, joka makasi letkuissa ja johdoissa sairaalassa joka tapauksessa. Darryll, jonka sydän ei todellakaan kestäisi mitään steroidikuuria, jos edes säännöllistä treeniä. Kaikki oli levällään. Shaun ei tiennyt, mistä aloittaisi, varsinkaan, kun Mike oli selvästikin innoissaan.
   “En ole varma –”
   “Ei sinun tarvitsekaan olla”, Mike kuittasi. “Puhun siitä Darryllin kanssa. Tai Johnin… kummalla nimellä hän sitten haluaakin itseään puhuteltavan.”



Se vain lisäsi Shaunin hämmennystä. Muutti sen ahdistukseksi. Sekin hämmensi.
   “Oletko varma, että hän haluaa ryhtyä tähän?”
   “Se lienee hänen ongelmansa, mutta rahalla saa ihmeitä aikaan.”
   Olisikin niin, Shaun ajatteli. Hän epäili, ettei asia ollut lainkaan niin yksinkertainen kuin Mike ajatteli sen olevan.

***



Olin yksin. Olisin aina yksin.
   Aina.
   'Kaipaamaan ei jäänyt yhtään kukaan.'



Meren valkoinen kohina oli yhtä ääretöntä kuin ranta, jolta olin kävellyt pois jo sata kertaa, jolle olin päätynyt satayksi kertaa.
   En pääsisi täältä koskaan pois.
   “Mihin sinä muka lähtisit, John?”
   Se ääni oli painajaisistani tuttu.



Hän oli eläväisemmän näköinen kuin äiti tai Nora. Pelottavamman, vaarallisemman. Hän oli henkilöitynyt kauhu, yksinäisyys ja loputon vankeus. Hänessä oli kaikki se, mikä piinaisi minua äärettömyyteen asti.
   “Onpa mukavaa saada vieraita”, Gary lausui pehmeällä äänellä. “Äärettömyys alkaa käydä tylsäksi… mutta onneksi sinä tulit viihdyttämään isäntääsi. Aina yhtä uskollinen John…”
   Hänen käyttämänään se nimi iski taas ruoskana otsalle. Hän omisti minut sillä nimellä.



Ole kiltti, älä puhu minulle
   Älä sano mitään
   Mistä lähtien Gary oli minua kuunnellut?
   “Mene pois”, kuiskasin. “Mene pois…”
   Hän nauroi.
   “Rakas John, kumpikin meistä tietää, ettei täältä noin vain lähdetä. Enkä edes haluaisi lähteä.”
   Nora ja äiti lähtivät



Gary luki ajatukseni. Se oli yhtä selvää kuin se, ettei tämä tapahtunutkaan vain pääni sisällä. Kauhu oli liian aitoa ollakseen osa houretta.
   “Sinun Norasi ja sinun äitisi”, hän lausui hiljaa. “Omat verisukulaisesi eivät tunteneet sinua. Tiedätkö, miksi?”
   En halua tietää.
   “Koska mies nimeltä Darryll Gray ei koskaan ollut heille olemassa. Sinä et ole olemassa. Heillä sentään oli jokin oikea elämä, toisin kuin sinulla.”
   Lopeta
   Yritin nousta, mutta jalkani eivät kantaneet.



Vääntelehdin hiekassa kuin näkymättömissä köysissä. Hän hymähteli.
   “Unohditko jo?” Gary kysyi pahantahtoinen hymy huulillaan. “Sinulla ei ole selkärankaa, John-rakas. Se on minulla. Minä omistan sen, ja minä omistan sinut, aina ja ikuisesti…”
   ‘John-rakas’. Olisin halunnut kuulla ne sanat äidiltä tai Noralta, en Garylta.
   “Sinulla ei ole mitään merkitystä kenellekään.”
   Miksi Gary muuten puhutteli minua, jos äiti ja Nora eivät kerran edes nähneet minua?
   “Et ollut koskaan olemassakaan.”
   Hetkinen.



Lakkasin rimpuilemasta. Garyn omahyväinen hymy pysyi liian aloillaan. Katsoin häntä suoraan silmien syviin kuiluihin.
   "Sinäkään et siis ole olemassa."
   Ei vastausta. Jatkoin.
   "Ehkä joskus olit jotakin, mutta et enää. Sinulla ei ole mitään. Sinusta ei jäänyt jäljelle mitään, saatanan mulkku."
   Hän vain tuijotti minua.



Hän hajosi. Repeytyi pieniksi riekaleiksi edessäni.
   Maa petti altani.

Hiekkaa oli paljon. En päässyt ylös.Hukkuisin siihen, hautautuisin kaikkien näiden hautojen alle.



En saanut henkeä. Hiekka tunki suuhun, silmiin, kasvoihin. Se raapi ihoa.
   Yritin huutaa.
   “Darryll, rauhoitu…”



“... minä tässä, Jason, tajuatko?”
   “Paina sitä kovempaa hänen kasvoilleen. Ja jatka puhumista, hän kuuntelee.”
   “En ajatellut rusentaa hänen naamaansa tällä –”
   “Älä mieti sitä. Tärkeintä on, ettei hän panikoi.”
   Vedin henkeä. Neljästi. Erotin hänen kasvonsa. Jokin kova ja muovinen sattui poskiini.



Kipu hellitti, kun katsoin Jasonia silmiin.
   “Hei”, hän sanoi varovainen hymy huulillaan. “Nuo mulkut käskivät minun pahoinpidellä sinut happimaskilla. Jos lupaat, ettet riuhdo itseäsi rikki tai ala hyperventiloimaan, saan varmaan luvan ottaa sen pois naamaltasi.”
  Yritin nyökätä, mutta siitä ei tullut mitään. Ehkä hän silti tunsi pääni liikahtavan vähän, koska hän nosti kätensä ja pitelemänsä maskin kasvoiltani hitaasti, kuin olisi koko ajan valmis painamaan kopan takaisin naamalleni.
  Käänsin päätäni hitaasti kuin reumapotilas. Särky värisi niskassa etäisenä.

Tuntematon nainen piteli minua hartiasta. Hänkin kevensi otettaan vähitellen ja hymyili.
   "Kerro minulle nimesi", hän pyysi.
   Suun sain auki, mutta ääni tuli viiveellä ja hiljaa, sanat yksitellen.
   "Darryll. Gray."
   "Muistatko toisen nimesi?"
   "Jasper."
  Hän ei kirjoittanut mitään ylös, nyökkäsi vain. Naisen käsi katosi hetkeksi ja palasi sokaisevan valon kanssa.
  "Katso tänne... juuri noin."

Kun silmäni toipuivat valosta, lääkäri oli kääntynyt monitoreiden puoleen ja sinipukuinen hoitaja sääti sängyn jalkopäätä. Jason tutkaili minua. Minun ei pitäisi oksentaa hänen syliinsä, mutta kohta olisi pakko. Maailma oli tahmeaa vanukasta, mikään ei liikkunut sujuvasti.
   "Miten jaksat?"
   "Paskasti."
   "Ei ihme. Vedit sikeitä aika pitkään." Jasonin hymy hyytyi. "Kiva kuulla ääntäsi, vaikka se onkin vähän... noh, krapulainen."



Lääkäri palasi sänkyni viereen. Hän puhui ylitseni Jasonille.
   "Kiitos avusta." Hän empi hetken, naputteli sormiaan toisiaan vasten ja suipisti suutaan mietteissään. "Hänen pitäisi lähteä heti käymään magneettikuvauksissa."
   "Minun pitää varmaan sitten lähteä." Jason katsoi lääkäriä kulmiensa alta vähän surullisena. "Vaikka olisi ollut kiva vaihtaa pari sanaa."
   Lääkäri hymähti.
   "Hoitaja pitää hänen monitoreitaan silmällä kansliassa. Minä lähden, tuota... noutamaan tarvikkeita." Jos en väärin nähnyt, nainen iski silmää. "Järjestän sinulle muutaman minuutin. He odottavat sinua käytävällä joka tapauksessa."
   "Kiitos."



Lääkäri ja hoitaja poistuivat. Jason istuutui alas. Nieleskelin pahoinvointiani ja keskityin pääni tasaiseen huminaan. Niskaan sattui, samoin molempiin käsiin, jalkoihin, oikeastaan ihan kaikkialle. Pää oli raskas eikä noussut mihinkään. Kumma kyllä, niiden asioiden miettiminen vei vatsahapot pois kurkusta.
   "Mitä tapahtui?" sain kysyttyä Jasonilta.
   "Pelastit henkeni", Jason sanoi. "Ja ajoit siinä sivussa kolarin..."
   "Muistan, mutta kuinka pahasti... Sinä ja Trish. Ja minä."
   Jason oli hetken hiljaa.
   "Minulla oli... tuuria", hän lopulta sanoi. "Pelkkä retkahdusvamma niskassa ja muutama mustelma. Pintahaavoja naamassa lähinnä särkyneestä tuulilasista, mutta nekin paranivat jo. Trish taas... hänelle... hmm..."
   "Hän kuoli, niinkö?"
   Jason oli hiljaa.



Se ei tuntunut miltään, hassua kyllä. Pitikö sen tuntua? Ehkä olin tarpeeksi kovissa lääkkeissä, etten tajunnut, mitä ihmisen kuolema käytännössä tarkoitti.
   "Ja sitten sinä", Jason jatkoi viimein. "Olet ollut täällä neljä yötä. Sinulla on jotain lihasrepeämiä ja aika paljon mustelmia. Olkapääsi meni sijoiltaan, samoin lonkkaluusi, ja kaksi kylkiluuta murtui. Ja, tuota... saatoin itse murtaa sinulta rintalastan." Jasonin ääni hiipui. "Sinua oli pakko elvyttää."
   "Kiitos." Muuta en saanut sanottua, vaikka olisi varmaan pitänyt. "Se lekuri puhui magneettikuvista."
   "Joo. Sinulla on kallonmurtuma."
   "Auts."
   "Mutta ne eivät epäile, että sinulla olisi mitään aivovammoja. Ei kuulemma näyttänyt siltä." Jason hymähti. "Kaiken kaikkiaan pääsit sen verran vähällä, että sinuna lottoaisin heti kotiin päästyäni."
   "Jep. Siksi vähän mietinkin, miksi olen silti nukkunut..." Suljin silmäni hetkeksi. Väsytti. En ymmärtänyt kunnolla kaikkia Jasonin sanoja.  "Puhutaan siitä myöhemmin."
   "Jaksatko jutella jostain muusta?"
   "En. Sori."



Jason istui vierelläni, tiesin sen. Tiesin myös, että hän olisi halunnut sanoa jotain. Hän vääntelehti tuolillaan, oli kerran sanomassa jotain, mutta naamioi sen haukotukseksi.
   Minäkin olisin halunnut kysyä suunnilleen kahtasataa asiaa, mutta en pystynyt enää puhumaan. En jaksanut.



En havahtunut, kun Jason nousi, mutta kuulin hänen vetävän liukuoven auki. Yritin nostaa päätäni, mutta niska ei totellut.

Näin kahden virkapukuisen tyypin ottavan hänet vastaan. Jokin kilisi ja napsahti lukkoon.
  Niin paljon kysyttävää, niin vähän mielenkiintoa pysytellä hereillä. Annoin väsymykselle periksi.

***

Tutkimusten aikana joku oli tuonut yöpöydälle puhelimen. Avulias hoitaja myös vastasi siihen, kun se soi, vaikken sitä pyytänytkään. Shaun puhui kaiuttimeen, ja hänen äänensä piristi. Sairaalat eivät vieläkään olleet suosikkipaikkojani.
   "Kiva kuulla, että olet elävien kirjoissa", hän sanoi heti, kun pakolliset vointikyselyt oli suoritettu. "Sinun kissasi kusi tänään kenkääni."
   "Sillä on varmaan tylsää."
   "Eikä ole. Sillä on leluja, nimittäin minut. Tiesitkö, että punnertamisesta tulee yllättävän vaikeaa, kun kissanpentu alkaa teroittaa kynsiään paitasi selkämykseen?"
   Yritin nauraa, mutta siitä tuli pelkkä onneton kähähdys. Shaun jatkoi puhettaan.
   "Kävikö Jason siellä? Hän sanoi, että häntä pyydettiin auttamaan."
   "Kävi, lyhyesti." Puristin silmiäni kiinni ja palautin mieleeni kuvan Jasonista lähtemässä kahden tummiin virkapukuihin pukeutuneen matkaan. "Shaun, tuota... tiedätkö, miksi poliisit hakivat hänet?"
   "Se on pitkä juttu. Jaksatko kuulla juuri nyt?"
   "En oikeastaan, mutta en jaksa myöskään miettiä asiaa, joten kerro pois."



Shaun tuhahti puhelimeen.
   "No", hän aloitti, "se liittyy siihen tyyppiin, jonka takia te olitte ylipäätään Three Flamingosissa."
   "Eikä liity. Trish on kuollut."
   "En minä näitä yksityiskohtia tiedä, enkä haluakaan tietää. Mutta Jason sanoo, että hänellä on yhä niskassaan joku, joka haluaa satuttaa häntä. Hän halusi turvaan."
   "Joten?"
   "Joten hän käveli kirkkaassa päivänvalossa lääkevarastoon, hakkasi kolmiolääkekaapin auki hoitajien kansliasta pöllimällään nitojalla ja käveli vartijan syliin sylissään kaikki mahdolliset bentsot ja morfiinit, joilla olisi vähänkään katukauppa-arvoa. Ajatteli, että vankilassa hän saisi aikaa ajatella."
   "Ahaa. Paljonko hän sai?"
   "Oikeudenkäynti on muutaman viikon päästä, eikä syytteitä ole vielä vahvistettu. Hän on tutkintavankilassa. Takuita ei luonnollisestikaan kannata kenenkään maksaa, koska hän nimenomaan haluaa olla kiven sisässä."



Se kävi järkeen, ainakin tavallaan. Kerrankin Jason oli siis tehnyt jotain oikeasti ihan fiksua, vaikka se sitten sisälsikin linnareissun. Väkisinkin mietin silti, olisiko hän oikeasti vaivautunut tulemaan tutkintavankilasta asti tänne auttamaan minun herättämisessäni, jos tietäisi, keneltä Dragan oli alun perin saanut syyn suuttua hänelle.
   Draganilla olisi muuten varmasti asiaa minullekin. Pitäisi soittaa hänelle ja varmistaa, olinko päätynyt pahaankin epäsuosioon tämän sotkun takia. Niin kauan kuin olin sairaalassa, olin turvassa, mutta asia täytyisi selvittää ennen kotiutumista.
   "Darryll?"
   "Joo, olen täällä."
   "Kaikki on okei, vai mitä? Sinä olet hereillä ja toivut. Jason meni ihan vapaaehtoisesti putkaan ja sieltä tutkintavankeuteen."
   "Jep."
   Shaun taisi vakuutella enemmän itseään kuin minua. Kuulin kyllä ahdistuksen hänen äänestään. En olisi halunnut ottaa sitä esille, mutta otinpa silti.
   "Me emme varmaan treenaa hetkeen."
   "Jutellaan siitä myöhemmin", kuului yksioikoinen vastaus.
   "Et tajua, Shaun. Tässä menee aikaa." Mietin sitä Shaunin steroidipurkkia ja lääkärin sanoja magneettikuvauksen jälkeen. Sitä, miksi minuun ei voitu pumpata kaikkia mahdollisia kipulääkkeitä tai rauhoittavia. Sitä, miten minun pitäisi alkaa oikeasti tunnustamaan tosiasioita. Nyt olisi pakko. "Minun pitäisi muutenkin kertoa sinulle pari juttua."



Shaun antoi minulle aikaa muotoilla asiani. Hän varmaan kuuli monitoreiden piipityksen, ilmastoinnin kohinan tai jonkin, joka kertoi hänelle, että olin yhä langan päässä. Huokaisin.
   "Shaun... en ole ollut kaikesta ihan rehellinen."
   "Et niin. Olisi ollut kiva, jos olisin saanut kuulla sinun sydänviastasi joltain muulta kuin... kuin Mikelta."
   Olin hiljaa. Shaun huokaisi syvään.
   "Okei, Jason se oli, joka sen kertoi. Mutta minä pakotin hänet siihen, ja Mike olisi kertonut minulle kuitenkin. Hän oli kuullut siitä Jimmylta ja kaivellut vähän sanomalehtiä. Angleport on yllättävän pieni kaupunki, jos sattuu olemaan paikallinen liittovaltion tasoinen lööppijulkkis..."
   "Sori."
   "Ei se..." Shaun keskeytti sanansa kuin olisi tajunnut, että kyllä se oikeastaan haittasi. "Tärkeintä on kai se, että hoidat nyt itsesi kuntoon."
   "Joo, kai." Nielaisin. Sydäntutkimukset olisivat vielä edessä.
   "Eikä mitään ole vielä menetetty. Mike haluaa jutella kanssasi."
   "Oikeasti? Mistä?"
   Shaunin ääni muuttui äkkiä vaivautuneeksi.
   "En... en minä tiedä. Jutelkaa keskenänne."



Alkoi taas väsyttää. Puhelu olisi pitänyt varmaan lopettaa, mutten halunnut. Onneksi Shaunilla oli vielä asiaa.
   "Hoidan Hetfieldiä niin kauan kuin on tarvis", hän lupasi. "Mutta Jason pyysi minua huolehtimaan yhdestä toisestakin jutusta. Hänellä oli sinulle kirje, jonka hän halusi kuulemma toimittaa jo aiemmin. Se oli vanhassa kämpässäsi, ja hän sanoi, että se on luultavasti tärkeä."
   Kurtistin kulmiani. Shaun jatkoi.
   "Se, tuota... no, se on rakkauskirje. Aika... okei, en sano mitään, mutta lähettäjä on nimeltään Elizabeth. Jason sanoi, että hän oli... tärkeä sinulle. Luenko sen sinulle nyt ääneen vai tuonko sen sinulle luettavaksi?"
   Päässäni löi tyhjää. Yritin ajatella, rutistaa silmiä kiinni, ravistaa päätäni. Miksen tajunnut? Shaun puhui.
   "Jason kertoi minulle tästä vähän. Jos ajattelet, että se olisi liian rankkaa kuultavaa nyt..."
   "Ei. Ei se..." Ei hemmetti. "Onko se varmasti minulle?"
   "Siinä on sinun nimesi."
   "Ahaa." Ravistin taas päätäni. Jos tämä oli Jasonin mukaan tärkeä juttu, ja jos minun kerran olisi pitänyt tietää, mistä tässä oli kyse, voisin alkaa pikkuhiljaa huolestua. "Tuota, Shaun..."



"... kuka hemmetti on Elizabeth?"