1.9 Törmäyskurssilla

Niiden seuraavien kahden viikon aikana kaikki suunnitelmamme olivat jäissä.
   Minä ja Darryll emme juuri tavanneet toisiamme, soittelimme kyllä välillä, ja kumpikin tiesi, miksi. Halusimme varmistaa, että kaikki oli hyvin, että molemmat olivat turvassa. Ristiriitaista toki oli, että samaan aikaan, kun varmistelimme toistemme hyvinvointia, emme tehneet mitään asioiden muuttamiseksi ja puheet omasta rikollisjärjestöstä olivat jääneet taakse.

Rose oli ollut viikon sairaalassa. Darryll oli pakottanut naisen sinne, ja hyvä, että oli. Naisella oli ollut jotain vaurioita henkitorvessaan Markin kuristusotteiden jäljiltä. Hyvä, että nainen oli ylipäätään hengissä ja oli päässyt niinkin hyväkuntoisena Darryllin asunnolle… pudistin päätäni hiljaa, turhautuneena. Tiesin kyllä, ketä syyttää tästä kaikesta.



Olisin voinut ampua hänet. Olisin voinut. Ja en ampunut.
    Olisin voinut estää Rosen pahoinpitelyn ja lopettaa ainakin puolet kaikesta pahasta, sikäli kun Gary Mitchell ilmeisesti ei ollut enää pelissä. Toisen heistä. Miksi en ollut tehnyt sitä?
   Tiesin vastauksen, vaikken olisi sitä halunnut myöntää.



Yksinkertainen, naiivi, lapsellinen syy. Minua pelotti. Pelkäsin paitsi Julian kostoa Markin kuolemasta, myös yksinkertaisesti sitä, mitä seurauksia ihmisen ampumisella olisi lain silmissä. Murtokeikat, pienet taskuvarkaudet aikanaan Roaring Heightsissa… eivät ne olleet minua pelottaneet, mutta henkirikos paini niihin nähden aivan eri sarjassa.



Eikä mahdollinen vankeusrangaistus ollut ainoa seuraus, jota pelkäsin. Pelkäsin myös sitä, miten itse reagoisin ihmisen tappamiseen. Minä vihasin Markia, mutta halusinko tappaa sitä miestä? En. Halusin vain nähdä miehen matelevan edessäni. Halusin hänen katuvan sitä, että oli aikoinaan kääntänyt koko elämäni ylösalaisin ja sen jälkeen ajanut minut pois kaupungista. Itse en haluaisi siitä taakkaa harteilleni, joten mieluiten en kajoaisi Markin tai Julian henkiriepuun, ainakaan henkilökohtaisesti.



Ainoa ongelma tässä oli vain se, että jos en pian tekisi kaksikon suhteen edes jotain, tämä peli saattaisi viedä henkeni. Tai vielä pahempaa; jonkun muun hengen.



Puhelin soi ja havahdutti minut ajatuksistani. Vilkaistuani numeroa näytöllä kurtistin kulmiani. Monta nelosta. En ollut tallentanut numeroa, mutta tunnistin sen kyllä. Vastaisinko?
   Vastasin.
   ”Hei, Lucy.”
   Hän ei vastannut tervehdykseen, vaan meni suoraan asiaan surullisella äänellä.
   ”Vieläkö olet vihainen minulle?”



Huokaisin ja suljin silmäni hetkeksi. Yritin keksiä jotain järkevää vastattavaa.
   ”Sikäli kun edelleen olet sitä mieltä, että et aio muuttaa mitään, niin --”
   ”Et ymmärrä, Adrian. Minulla ei ole vaihtoehtoja.”
   ”Miten niin ei ole? Minä olen se vaihtoehto.”
   ”Et ymmärrä”, hän toisti.
   Olimme hetken vaiti. Mietin. Sanoin ajatukseni ääneen turhautuneena tuhahtaen.
   ”En kai sitten pääse tämän lähemmäs sinua. En salasuhdetta lähemmäs.”
   ”Asiat ovat toistaiseksi näin, Adrian.”
   ”Toistaiseksi?”
   ”Niin. Ne muuttuvat, mutteivät heti. Ole kärsivällinen.”
   Toivo nosti päätään sisälläni. Kysyin asiaa suoraan.
   ”Aiot siis kuitenkin jättää Rayn?”
   Lucy ei vastannut kysymykseen. Sen sijaan hän esitti omansa.
   ”Voinko tulla luoksesi?”
   ”Nytkö?” kysyin häkeltyneenä. ”Tänne? Mitä sinä täällä tekisit?”
   ”Adrian, kerro osoite, niin lähden tulemaan.”
  Hiljaisuus.



”560 Chelsea Bend. Asunto 49.”
   Saatuaan, mitä halusikin, Lucy löi luurin korvaan. Tiesin naisen lähteneen matkaan.



Lucyn puhelun jälkeen minulle tuli jostain kumman syystä valtava tarve siivota asuntoni. Tiesin, ettei halpa yksiöni ikinä vetäisi vertoja Lucyn pramealle kattohuoneistolle, mutta voisin kai yrittää edes pedata sängyn ja tiskata astiat?



Ehdin kuurata keittiön tiskialtaankin sinä aikana, jona odotin Lucya saapuvaksi. Mietin hetken, laittaisinko jotain parempaa päälleni, mutta ainoa kauluspaitani oli edelleen se Darryllin antama, enkä haluaisi välttämättä pukea sitä päälleni enää koskaan. Olin varma, että se haisi vieläkin homeelle ja lisäksi sen hihat tuntuivat puristavan ranteita. Psykosomaattista, kenties.



Hetken mielijohteesta sammutin muut valot ja sytytin keittiön pöydälle kynttilän. Leikittelin sen liekillä ja odotin hermostuneena. Missä Lucy viipyi? Oliko hän tullut katumapäälle?



Kuulin ovelta korkokenkien kopinaa. Kun se yhtäkkiä lakkasi, luulin jo erehtyneeni ja että kyseessä oli joku naapureistani. Pian kuitenkin ovikello soi, ja minä nousin niin nopeasti, että olin kaataa kynttilän pöydälle.



”Tule sisälle --”
   En ehtinyt edes toivottaa häntä kunnolla tervetulleeksi, kun hän jo harppasi lähemmäs.



Kaappasin Lucyn syliini naisen hypätessä kaulaani. Hänen huulensa hapuilivat omiani, vastasin suudelmaan ja tunsin taipuvani eteenpäin Lucyn antaessa jalkojensa pettää ja kehonsa vaipua syleilyyni. Sillä hetkellä minulla ei käynyt mielessäkään se asia, että minun piti olla vihainen Lucylle tai että tässä toiminnassa olisi ylipäätään mitään ongelmaa.
   Eikä Lucy varmasti katsellut ympärilleen, miettinyt asuntoni rähjäisyyttä tai pöydälle jätettyä kynttilää ainakaan päätellen siitä vauhdista, jolla nainen alkoi riisua paitaani.



Siinä vaiheessa, kun naisen käsi eksyi vyölleni, hidastin vauhtia.
   ”Lucy, odota”, sain sanottua suudelmien välissä. Lucy erkaantui minusta hetkeksi ja katsoi minua kysyvästi. Jatkoin.
   ”Sinullahan on pillerit?”
   Lucy nyökkäsi, tiesi kyllä, mitä pillereitä tarkoitin. Loistavaa, en halunnut mitään ikäviä yllätyksiä. Viime kerralla viinihuumassa asiaa ei ollut tullut edes ajatelleeksi.



Nyt ei tarvitsisi ajatella enää mitään. Ei yhtään mitään. Voisi vain antaa mennä ja elää hetken niin kuin hän olisi minun omani.



Niin kuin kaikki olisi hyvin.

***



Oli hiljaista. Hämärää ja hiljaista. Jokin kutitteli nenääni, se oli hiussuortuva, huumaavalta tuoksuva hiussuortuva.



Silitin Lucyn paljasta kylkeä ja yritin olla ajattelematta, että pian hänen täytyisi lähteä. Kohta hän poistuisi ja jättäisi minut vellomaan yksinäisyydessäni. Ihan kohta.
   Nyt.
   ”Paljonko kello on?” Lucy kysyi kuiskaten, ja kohautin olkiani.
   ”Mitä väliä.”
   Oli sillä.



Lucy puki päälleen pikavauhtia. Kun hän näytti jo lähtövalmiilta, tartuin kevyellä otteella hänen käteensä.
   ”Et menisi.”
   ”Ray on luultavasti kotona jo ja ihmettelee, missä minä olen”, Lucy vastasi.
   Päätin yrittää vielä. Siirsin naisen hiuksia vähän, kumarruin suutelemaan hänen korvaansa.



”Anna minulle viikko.”
   Sivelin Lucyn kaulaa ja jatkoin hauraalla kuiskauksella.
   ”Viisi päivää. Kolme. Kaksikin riittää, niin näytän sinulle, millaista elämä olisi minun kanssani. Tekisin sinut onnelliseksi. Helpottaisin valintaa.”
   ”Adrian…”
   ”Milloin Ray lähtee taas työmatkalle?”
   ”Adrian, ei se ole niin yksinkertaista.”



Lucy irrottautui otteestani, otti askelen edemmäs ja väisti katsettani. Nainen pudisti päätään tuskin huomattavasti.
   ”Ei ole helppoa olla koko kaupungin suurimman yrityksen omistaja”, hän sanoi. ”Eikä kuulua osavaltion rikkaimpiin, olkoonkin että isän perinnön ansiosta, mutta silti. Media seuraa jokaista liikettäni. Ylimääräinen draama voi johtaa yrityksen maineen menetykseen. Ja sinä… me…”
   Lucy vaikeni hetkeksi. Osasin jo arvata suurinpiirtein, mitä hän sanoisi.



”Me olemme eri maailmoista, Adrian”, Lucy sanoi, enkä voinut väittää vastaan. ”Minä olen suuryrityksen toimitusjohtaja ja sinä taas… no, et ole edes kertonut, mitä teet työksesi, ja se herättää jo minussa tietynlaisia epäilyksiä. Se ei toimisi. Se ei vain toimisi.”
   Muuta enää sanomatta Lucy kääntyi, otti laukkunsa eteisestä ja riensi ovelle. Enkä minä yrittänyt edes estää häntä.



Kaksi eri maailmaa. Kumpikaan ei voisi luopua omastaan. Toinen ei halunnut, toisella ei ollut siihen mahdollisuutta...



.. ja niin typerältä kuin se tuntuikin, niin sitä tosiasiaa me molemmat surimme silti osaamatta tehdä sille yhtään mitään.

***



Niinä muutamana kuluvana päivänä yksinäisyys painoi harteitani ja pieni asunto täyttyi vähitellen murheellisesta massasta. Sen massan keskellä olin minä, epätietoisena, hukkuvana ja peloissani.



Kolmantena päivänä minun ja Lucyn viime tapaamisesta ovikello soi. Harkitsin pitkään, avaisinko ovea lainkaan. Jos se olisi Lucy? Ei, ei se olisi kuitenkaan.
   ”Avaa ovi, Adrian!”
   Darryllin ääni. Ihme ja kumma.



Avasin oven. Darryll puhui heti.
   ”Viimeinkin”, mies sanoi kärsimättömänä. ”Olen odottanut, että tulisit luokseni, mutta kun et tullut… päästä minut sisälle, minulla on kerrottavaa.”



Päästyämme keittiöön katsoin Darryllia odottavasti, mutta mies ei sanonut heti mitään. Kuin haluaisi pitää minua jännityksessä. Olin jo tiuskaisemaisillani miehelle kireästi mitä asiaa, mutta muutin mieleni viime hetkellä.
   ”Miten Rose voi?” kysyin sen sijaan, ja Darryllin kasvoille levisi hymy.
   ”Loistavasti. Hän onkin osasyy sille, miksi tulin.”



Darryllin kasvoilla oli itsetietoinen hymy miehen puhuessa.
   ”Sanoinhan, että hänestä tulee olemaan vielä hyötyä”, mies sanoi omahyväisesti. ”Rose haluaa korvata aiheuttamansa vahingon, olkoonkin, ettei mitään pahaa muille kuin hänelle itselleen tapahtunut… joka tapauksessa, hän on selvittänyt vähän asioita. Kuten sen, että firman nimeltä Secural arvokuljetusauto kulkee tänä yönä Anne Arborin ohi.”
   Kohotin kulmiani. En kuitenkaan ehtinyt sanoa mitään, kun Darryll jo jatkoi.
   ”Älä kysy, mistä hän kaivoi sen tiedon. Äärimmäisen salassapidettävää tietoa, sanotaan. Oli kai joku tietovuoto tai jotain. Mutta siinä on tilaisuutemme. Tiedän muutamankin elämän varjoisalle puolelle eksyneen ihmisen, jotka voimme puhua mukaan järjestöömme, mutta sitä varten tarvitsemme alkupääomaa. Kahisevaa tekemään heihin vaikutuksen. Securalilta sitä saamme. Miltä kuulostaa?”



Mietin. Epäröin.
   ”En oikein tiedä…”
   ”Älä viitsi, Adrian”, Darryll sanoi turhautuneena. ”Tässä meillä on loistavaa tilaisuus saada paljon rahaa. Kenties ainoa tilaisuus vähään aikaan. Se tulee olemaan helppoa kuin heinänteko!”
   ”Onko sinulla edes kunnon suunnitelmaa?” kysyin, ja Darryll tuhahti.
   ”Tietenkin on!” hän huudahti. ”Tai siis Rose suunnitteli sen. Ja se on loistava.”
   En vieläkään ollut vakuuttunut. Pudistelin päätäni.
   ”Sinulla ei ole edes asetta, Darryll.”
   ”Kuka niin väitti?”

Hymy Darryllin kasvoilla vain leveni hänen nähdessään hämmentyneen ilmeeni.
   ”Kiitä Rosea tästäkin”, hän sanoi. ”Hän myi parit henkkarit. Luotin siihen, ettet pistä pahaksesi, jos hankin niillä tuloilla vähän välineitä keikkaamme varten. Kaikki on valmiiksi suunniteltu, Adrian, kellonaikoja myöten. Auto ajaa Saint Patrickin kansallispuiston ohi noin kello yksi yöllä. Menemme kansallispuiston tietullille varttia yli puolenyön ja hoidamme homman. Mitä sanot?”



Katsoin Darryllia silmiin. Ruskeissa iiriksissä välkkyi innostus ja luottamus siihen, että onnistuisimme.
   ”Hyvä on”, sanoin viimein ja nyökkäsin. ”Kerro lisää suunnitelmastasi.”
   Darryll virnisti.
   ”Ilomielin, rakas rikostoverini, ilomielin…”



Samaan aikaan muualla

”Olet nero, Julia.”
   ”Tiedän sen.”
   ”Rakastan sinua.”
   ”Tiedän sen myös.”



Mark Mitchell tuijotteli ikkunasta ulos ja mietti avovaimonsa sanoja. Securalin arvokuljetus. Lastina toki muutama arvoesine, joita ei voisi sellaisenaan myydä, mutta myös reilun sadan tonnin edestä kylmää käteistä. Sillä pääsisi pitkälle.
   ”Saint Patrickin kansallispuisto, niinkö sanoit?”
   ”Niin.”



Julia hymyili tietäväistä hymyä puhuessaan.
   ”Auto kulkee kansallispuiston tietullin läpi yhdeltä yöllä”, hän sanoi. ”Se joutuu siis väkisinkin pysähtymään hetkeksi. Ehdotan, että hoidamme itsemme tietullille puoli yksi, sen luulisi riittävän.”
   ”Se riittää varmasti erinomaisesti”, Mark myhäili. "Pakkaahan aseet mukaan, rakkaani. Tämä tulee olemaan helpoin keikka ikinä."

***

Irviksen kommentteja:

No comments this time.